Syntymäpäivälahjaksi ryppyvoidetta

Kun tulee siihen ikään, että saa lahjaksi vain anti age-kasvohoitoja ja ryppyvoidetta (sekä suklaata) ja oma äiti toteaa, ettet ole ”enää mikään parikymppinen” pitäisi ehkä tuntea jonkinlaista ikäkriisiä. Sellainen olo tuli myös, kun kävin toisessa näistä lahjaksi saamistani kasvohoidoista ja ihan suoraan tämä ikäkriisin potemis-kysymys esitettiin. Kääk, tässä iässä jo?  Ja puhuttiin ensijuonteista sekä ikääntyvästä ihosta ja toki erittäin tutuksi tulleesta aikuisiän aknesta. Voi kammotus. Olisiko voitu puhua samalla vaihdevuosista, tekonivelistä ja muusta mikä edessä vielä siintää. Tämä kuitenkin sai pohtimaan ikäasiaa. Ja mietin, voinko edes koskaan olla täysin aikuinen kun rakastan hiekkakakkujen tekemistä, värityskirjoja, Muumi-pelin pelaamista ja muuta lapsekasta. Ja yksisarvispaitoja! Voisin sitä paitsi hankkia leikkimökin – itselleni.

”Ikä on vain numero” on yleisesti viljelty klisee, mutta kyllä siinä lausahduksessa on ihan oikeasti vinha perä. On tottakai kiistatonta, että tiettyihin asioihin ei voida vaikuttaa ja ikää tulee minuutti minuutilta lisää. Ikä ei kuitenkaan ole asia, joka määrittäisi sen, millainen ihmisen tulisi olla, miltä näyttää, mitä tehdä tai missä asemassa olla. Jotenkin oikein suretti, kun 20-vuotias sukulaistyttö tuskasteli ikäkriisiään, kun hän ei ole vielä tehnyt sitä tätä eikä tuota, ei ole vielä sijoitusasuntoa eikä mitään omaisuutta. Kuitenkin meneillään ovat jo korkeakouluopinnot ja kesätöitäkin on. Kun itse oli 20-vuotias, olin osa-aikatöissä ja opiskelin alaa, joka ei kiinnostanut. Matkustelin, asuin mukavasti vuokralla, nostin opintolainaa kouluttautuakseni lisää… Ei silloin tullut mietityttä sijoitusasuntoja, säästämisiä tai muutakaan järkevää, vaan lähinnä sitä mikä on mukavaa tai hauskaa. Kuten vaikkapa koiran hankintaa, uutta tatuointia tai kivaa mekkoa. Tuntuukin siltä, että nykyään nuoret ovat ihan himputin paljon järkevämpiä, mitä tulee rahaan tai terveyteen! Vai olinko itse vain tyhmä?

Voisihan hemmottelun sijaan ostaa vaikka riisiä? Not.

Olen kyllä sikäli onnellisessa asemassa, että vaikka olen kovan luokan suorittaja ja höösääjä (myönnän) en ole koskaan asettanut itselleni mitään ikään liittyviä tavoitteita ja paineita. Että 20-vuotiaan olisi pitänyt olla unelma-ammattiin vievä opiskelupaikka, työ ja omistusasunto, 30-vuotiaana  tulisi olla kolme Ironman-kilpailua vetänyt tuplamaisteri, 40-vuotiaana johtavassa asemassa oleva uraohjus. Tottakai minulla on paljon unelmia ja haaveita, joita rakastan toteuttaa. Kuitenkin niiden sitominen johonkin tiettyyn ikään on ankeaa. Mitä sitten, jos tavoite ei siihen mennessä toteudu, onko sitten epäonnistuja? Opiskelupaikat, unelmien työpaikat, sijoitusasunnot tai huippukunto eivät tule itsestään. Kaiken eteen joutuu tekemään töitä ja aina se rankka työntekokaan ei auta. Esimerkiksi opiskelu- tai työpaikan saamisessa kun jonossa on muitakin halukkaita. Tavoitteita ja haaveita siis kehiin, röyhkeitäkin sellaisia! Mutta armollisia. On ihan yhtä hieno juttu päästä opiskelemaan 18 tai 25-vuotiaana tai mennä naimisiin 30 tai 40-vuotiaana tai saada unelmatyöpaikka 30 tai 50-vuotiaana. Monet hienot asiat voivat sitä paitsi tapahtua useitakin kertoja. Ja elämän yllätyksellisyys saattaa johtaa ihan erilaisille poluille, kuin on suunnitella. Annetaan tähän mahdollisuus.

Olen myös iloinen siitä, että ikäkäsite tuntuu muuttuneen ja nuori voi olla pidemmän aikaa. Enää ei katsota kieroon, jos 30-vuotiaana oletkin perheetön soluasunnossa asuva yliopisto-opiskelija, etkä omaa taloa rakentanut perheellinen. Joskus 50-vuotiasta skeittaajaa olisi pidetty naurettavana ja 60-vuotiasta crossfitin harrastajaa mummelina, jolle nähtäisiin soveltuvampina harrasteina käsityöt ja naisvoimistelu. Kyllä minustakin tuntui lapsena aivan kamalalta silloin, kun  äitini täytti 40 vuotta. Hirveän vanha! Ja isovanhemmat olivat kuusikymppisinä ihan vanhuksia! Nyt kun ystäväpiiri koostuu kolme-neljäkymppisistä ja vanhemmat ovat kuusikymppisiä, eivät iät enää tunnukaan kovin suurilta. Toki numeroina, mutta eivät käytännössä. 86-vuotias ukkinikin on vielä niin hyväkuntoinen ja nuorekas, että tuntuisi jotenkin hassulta puhua hänestä minään vanhuksena. Vaikka tokihan hän sitä jo on, vaikkei sitä kaikista katoille kiipeilyistä ja laiturilla polvillaan könyämisistä uskoisikaan.

Kaksi vuotta peräkkäin syntymäpäivä on tullut vietettyä Helsingissä, viime vuonna häissä Suomenlinnassa ja tänä vuonna pienellä kaupunkilomalla ystävien, samppanjan ja hyvän ruoan parissa. Ensi vuonna toivottavasti jollain puolimaratonilla ulkomailla! Ja en tosiaan potenut ikäkriisiä. Muuten olisi varmaan pitänyt heti mennä leikkaamaan hiukset lyhyeksi, tuhota kenkävarastosta tennarit ja ostaa jakkutakki. Mutta nyt kun ajattelen, minullahan on vielä vuosi armonaikaa, ennen kuin on alettava seuraamaan näitä ikäisilleni suunnattuja naistenlehtien juttuja : ”Älä tee näitä virheitä, Muista nämä tyylinkit, Lista vaatteista, joita ei tulisi enää pukea päälle, 10 asiaa joita ei saisi olla enää kotonasi”  Minulla on hyvä taktiikka elää jo edeltävä vuosi sen ikäisenä kuin tulen seuraavaksi täyttämään, joten 25-vuotissyntymäpäivien jälkeen synttärikekkerit ovat menneet varsin lupsakasti. Ainoa miinus on, että en meinaa muistaa ikääni oikein. Mutta hei sen parempi – kenties se on kriisittömyyteni salaisuus, kun olen kaksi vuotta saman ikäinen. Ja kun vielä mies ja ystävät ovat kaikki minua vanhempia, niin ai että. Ihanaa olla näin nuori! Puhutaan siitä ikääntymisestä sitten 30 vuoden päästä.

 

Mutta kyllä tämä on silti tarpeen….

4 viikkoa leikkauksesta

Kuukausi kuulostaa ihan älyttömän pitkältä ajalta ja suoraan sanottua, stressasin jo ennakkoon miten oikein maltan olla poissa töistä. Haalin kotiin luettavaa, otin kursseja avoimesta yliopistosta ja suunnittelin jos jonkinlaista kirjoitusprojektia ja kevyttä puhdetyötä, mitä koton köpötellessä voisi tehdä. Mutta niin vain neljä viikkoa on kulunut siitä, kun polveni leikattiin!  Ja juuri mitään en ole kaikista mahtavista suunnitelmistani huolimatta  saanut aikaan. Eikä ole ollut tarvekaan.

Sitä on omalla kohdallaan jotenkin niin pölvästi, ettei osaa ymmärtää, että paraneminen vie myös omalla kohdalla aikaa. Ihan niin kuin kaikilla muillakin. Paranemisprosessia ei lähdetä ihan hirveästi kirittelemään. Kudokset ottavat oman aikansa. Ja keho kaiken kaikkiaan tarvitsee lepoa. Ja siihen aika on oikeastaan mennytkin, lepoon. Ensimmäiset kaksi viikkoa menivät nimenomaan toipuessa. Vaikka miten yritin itseäni ylös kammeta ja salillakin piipahdin ensimmäisellä viikolla tekemässä yläkroppaa (virhe) niin pakko oli vain todeta, että paras paikka suurimman osan ajasta oli peti. Heräsin alkuun joka yö koviin kipuihin (ei muutosta siihen vieläkään), enkä saanut useinkaan jatkettua unta lisälääkityksestä huolimatta. Niinpä kukuinkin toisinaan hereillä 2.30 lähtien ja nukuin sitten päivällä. Uni tuli houkuttelematta myös kaikenlaisen pienenkin aktiviteetin jälkeen. Tiskikoneen tyhjentäminen esimerkiksi osoittautui vielä toisella viikolla erittäin tiukaksi toiminnalliseksi harjoitukseksi. Tunsin enemmänkin kutsumusta vaaka-asentoon.

Istuminen oli alkuun ihan pahin mahdollinen juttu. Autossa penkki täytyi työntää aivan taakse ja sinne pääsin pitkän ja vaivalloisen ähryämisen ja ulvahdusten säestämänä. Ja pöytäkoneella työskentelystä ei tullut mitään. Ei siis juuri ollut  jaksamista, saati edes intoa näperrellä työjuttuja tai opintoja Edelleen istuminen tympii, ellen saa jalkaa melko suoraksi ja koholle, sillä esimerkiksi 90 asteen polvikulma on vielä melkoisen venyttävä, eikä sellaista vaativassa asennossa jaksa kauaa. Rotkottelenkin mieluiten ruokapöydässä jossain nurkassa, oikea jalka suorana pököttäen. Vaaratilanteita on aiheutunut ja läheiset ovat käyneet potkimassa jalkaa vuorotellen. Vahingossa tietenkin! Ainakin toivon niin. Viime viikolla pääsin viimein auton rattiin, kun kolme viikkoa leikkauksesta oli kulunut. Siihen mennessä sekään homma ei ollut vielä onnistunut. Jalka kun oli huonosti hermottuva lerppu. Nyt olemme löytäneet koipeni kanssa jo paremman yhteyden ja autolla huristelut sujuvat.

Odotin ehkä polven kuntoutuvan nopeammin ja olen yrittänyt liikaakin sen kanssa tehdä. Jalka on myös saanut muutaman tällin ja väännön mm. kompastuessa ja liukastuessa, kun kokeilin kävellä liian aikaisin keppejä. Viime viikolla tein ensimmäisen pidemmän kävelyn yhdellä kepillä tuntemus oli silloin melko mojova. Siitä homma lähti pikkuhiljaa kuitenkin sujumaan ja nyt käyskentelen kotona ilman keppiä ja tarvittaessa pidemmät matkat yhden kepin kanssa. Keppi on matkassa myös kuntosalilla, sillä treenin jälkeen jalka on melkoisen holtiton.

 

Viime viikolla minulla oli kontrolli fysiatrian poliklinikalla, mistä sain uudet MPFL-protokollan mukaiset harjoitteet. Sain myös kehotuksen, tai käskyn,  levätä enemmän ja jumpata vähemmän. Särkylääkettä täytyi myös alkaa popsia enemmän, kun olin sitä jo alkanut vähentämään. Siispä kylmää, kohoa ja lääkettä. On huojentavaa heittäytyä välillä asiakkaan/potilaan rooliin. Ei itselleen osaa olla ammattilainen tai tarkastella tilannetta objektiivisesti. Sitä kun asettaa niin kovia vaatimuksia. Nyt on kuitenkin vain edettävä päivä kerrallaan, kudosten ehdoilla. Salilla pyrin käymään 3-4 x viikko. Teen 3 x viikossa alaraajojen lihasvoima-ja tasapainoharjoitteet ja joka kerralla poljen kuntopyörää ja teen yläkroppaa ja keskivartaloa. Loppuviikosta pääsen ensimmäistä kertaa altaaseen. Sammakkopotkut ovat vielä kiellettyjä, mutta voin vesijuosta ja jumpata muuten. Kaipaan sykkeiden kohottamista ja kunnon hikitreeniä niin paljon!

Töihinpaluu on pyörinyt mielessä, mutta ei tässä ole kauheasti vastaansanomista siinä, etten ole vielä työkykyinen vaikka miten olisikin sinne intoa. Päivät menevät jo melko mukavasti, mutta yöt ovat hirveitä. Herään edelleen kipuun useita kertoja ja nyt polven sisäsyrjä on kuumotellut muutaman päivän ajan. Turvotus on hyvin asettunut, vaikka iltaisin polvi aika muheva onkin. Kokoero ei kuitenkaan enää ole päivisin kuin muutamia senttejä. Etureisi osoittaa jo aktiivisuuden merkkejä. Polvi menee koukkuun 100 astetta  ja ojennusvajausta on 10 astetta (viime viikolla lukemat 95/-10). Vielä on kuitenkin matkaa siihen, että saan liikkuvuuden kohdalleen. Puhumattakaan lihasvoimasta ja nivelten proprioseptiikasta. Luvassa on siis kuntoutuksen täyteinen puolivuotinen, vuosikin. Ensi viikolla menen vielä tapaamaan ortopediä ja minulla on yksi kontrolli fysiatrialla. Sen jälkeen siirryn jatkokuntoutukseen urheilufysioterapeutille, jotta pääsen paremmin kiinni kunnon treeniin ja  lajinomaiseen harjoitteluun. Juoksuradat ja nyrkkeily kovasti kutsuvat!

Olen huomannut tässä sairauslomalla entistä selkeämmin sen, etten pidä oleilusta. Auringossa makaaminen (ei ole enää ollut pelkoa, että tarvitsisi kun sataa) ei ole yhtään oma juttuni. Vaikka olisi hyvä kirja, on paikallaan olo jotenkin työlästä, jos ei ole päässyt kunnolla liikkeelle ensin. Kyllä sekä parhaat kiksit että se rentoutuminenkin tulevat itselle liikunnan ja erilaisen puuhastelun kautta! Mutta kyllä se tästä. Onneksi on värityskirjoja.

Miten leikkaus meni? Lue lisää:

MPFL-rekonstruktio