60000 askelta ja 6000kcal


Olen huomannut, että tietyt leimat istuvat sitkeästi. Minua esimerkiksi tituleerataan usein fitness-urheilijaksi, mikä on sanalla sanoen koomista, ottaen huomioon meriittini tai ylipäätään harrastajuuteni lajin parissa. Urheilijaksi en ole sillä saralla osannut itseäni koskaan mieltää. Mutta ilmeisesti sitä on fitness-urheilija vaikka olisi kilpaillut tasan yhden kerran 10v sitten jossain Tuusniemen Kosulassa pidetyn Swipe-esittelyn yhteydessä järjestetyssä harjoituskilpailussa, johon osallistui kahden kilpailijan lisäksi naapuritilan lypsylehmä.

Olen onneksi paljon muutakin – osin tätä logiikkaa soveltaen olen muunmuassa myös tanhuaja, judoka, hippohiihtäjä, pianisti, viulisti,  jalkapalloilija, koripalloilija, lentopalloilija, partiolainen, kuvataiteilija, huuliharpunsoittaja, aerobiccaaja, kilparatsastaja,  thainyrkkeilijä, tankotanssija, joogi, crossfittaaja ja yleisurheilija. Ja tämän viikonlopun jälkeen myös maratoonari! Siis ainakin puolikas sellainen.

Kuten tuossa aiemmin jo mainitsin, osallistuin lauantaina Helsinki City Runille äitini ja siskoni kanssa. Vilahdimme myös Iltalehdessä, jos satuit huomaamaan. Itsehän olin ensimmäistä kertaa elämässäni tällaisessa virallisessa tapahtumassa jolkottelemassa pidempää matkaa. Eikä jää kyllä viimeiseksi kerraksi, sillä ihastuin aivan täysin siihen loistavaan fiilikseen ja juoksuhumalaan, mikä tapahtumassa juostessa oli ja tuli. Ei sellaista yksin taaplatuilla lenkeillä ole paljoa kokenut. Paitsi jollain juoksulenkkien maksalaatikolla,  eli hätäisesti vedetyllä vitosella.

18.-19.5. HKI

Saavuimme Helsinkiin perjantaina ja haimme ensimmäisenä juoksunumerot sun muut tykötarpeet kisapaikalta. Tutkimme Expon tarjontaa ja tottakai maistelimme proteiinijäätelöitä, patukoita ja juomia. Pitäähän uutuusmaut olla tiedossa! Intersportin kojulta matkaan tarttuivat vielä viime hetkellä vyölaukut (sellaiset pikkuruiset) ja vielä superpehmeät juoksusukat. Expon tutkimisen jälkeen suunnistimme hotellille. Hotelli Helka oli erittäin piristävä yllätys. Suomi-design oli näkyvästi esillä ja hotellin ilmettä olivat sävyttämässä monet klassikkohuonekalut, tutut astiat ja hieman modernimpaa taidesuuntaa edustavat maalaukset. Tavaroiden levittelyn jälkeen halusimme päästä helpolla ja kävimme täyttämässä vatsat läheisessä intialaisessa, jossa oli kököstä paivelusta huolimatta varsin hyvää ruokaa – ainakin minun annokseni oli onnistunut. Vaikkakin annoskuvauksessani mainittuja cashew-pähkinöitä tiedustellessani sain vastaukseksi, että kastikkeessa on mantelijauhoa. No sehän onkin sama asia… Ei jatkoon. Oli miten oli, ruokaa saatiin ja sänkyyn päästiin hyvissä ajoin. Jahka olin ensin hieronut huonetoverini jalat kisakuntoon.

Yö tuli nukuttua, yllätys yllätys, surkeasti ja lopullisesti taisin herätä kuuden jälkeen. Kisatoverini raportoivat heränneensä klo 5 ja klo 6. Klo 7 maissa suuntasimme aamupalalle, missä oli tarjolla hotelliaamiaisen klassikot. Plussaa lähellä tuotetuista leivistä, luomusta sekä kookosmaitoon tehdystä tuorepuurosta, jonka maku ja koostumus lähenteli kakkutaikinaa. Rauhallisen aamiaisen jälkeen oli aika lähteä valmistautumaan. Suihku, numerolappujen kiinnitystä, pakkaamista ja aurinkorasvalla läträämistä. Sekä veden juontia. Kisapaikalle siirryttiin tietenkin jalan, varustekassit olalla. Koska porukkaa oli paljon, emme olleet yhtään liian aikaisin liikenteessä. Kun pääsimme tavaroiden säilytyksen ja vessajonojen jälkeen lähtöportille, oli lähtöön aikaa enää 15min. Kun lähtövuoromme lopulta koitti, oli se lennokas ja hauska – innokkaita ihmisiä, musiikkia ja lähtötorvi. Urheilujuhlan tuntua! Hieman hymyilytti, kun ensimmäiset tsemppaajat olivat jo 1km kohdalla. ”Jaksaa, jaksaa!!”

Alussa moni lähti matkaan hurjaa vauhtia ja itsekin huomasin pinkovani pari metriä kovaa, kunnes hidastin niin, että syke asettui mukavasti 118-120 tietämille. Ja sillä vauhdilla puksuttelin eteenpäin. Juoksin äitini kanssa samaa vauhtia n. 14km. Siskoni oli porhaltanut pitkälle edelle, enkä enää 4-5km jälkeen nähnyt korallin sävyistä lippistä missään. Juoksu rullasi ja ihailin upeaa säätä ja Kaskisaaren merenrantataloja. 14km kohdalla lähdin juoksemaan omaan tahtiini. Vähän kirpaisi jättää äiti ja mietin, pitäisikö meidän juosta yhdessä. Hän kuitenkin kannusti menemään omaan vauhtiin, joten minä menin. Olin juossut ensimmäiset 10km aikaan 1h6min ja 14km jälkeen kirin vauhtia roimasti. Kyllä sieltä lopulta pieni kilpaurheilijan mentaliteetti puski päälle ja nostin tempoa tasaisesti koko loppumatkan. Viimeisen 1,5km juoksin kuin olisin ollut myöhässä viimeisestä junasta. Sykemittarini kilkutteli hälyytyksiä, kun syke huiteli 185 tasolla, mutta lenkkari tuntui niin himputin kevyeltä, että pakkohan se oli vain antaa mennä. Viimeisen vuoden aikana kun on tullut vedettyä taas useampi kovasykkeinen jumppatuokio viikossa, tuntui tuo kova syke vain tutulta ja hyvältä. Täytyy myöntää, että kanssajuoksijoiden ohittaminen loppusuoralla oli yksinkertaisesti huippua! Sille veti vertoja vain maaliin pääsyn jälkeen käteen työnnetty Elovena-jäätelö, joka maistui aivan taivaalliselta lämpimässä säässä. Kun katson juoksukuviani, näyttää siltä, että olen vainunnut nuo jäätelöt jo hyvän matkan päästä. Sieraimeni ovat nimittäin laajentuneet hillopurkin kansien kokoisiksi ja raviaskeleeni pituus on sitä luokkaa, että nyt on ollut tosi kyseessä.

Vaikka en ollut bongannut siskoani ensimmäisen 5km jälkeen, saavuimme molemmat maaliin 2.11, pienellä erolla. Ja parasta oli, kun näimme jäätelöt syötyämme äidin mitali kaulassa kahvipaikalla! Hänkin oli tullut maaliin aikaan 2.16, mikä oli alle aikatavoitteen. Jos nyt voi sanoa, että sellaista edes oli. Tavoite kun oli hänellä vain suorittaa tuo matka. Uskon kuitenkin, että vanhalle maratonkonkarille olisi ollut hurja pettymys, jos juoksu ei olisikaan sujunut. Vaikka ei varmasti sitä olisi myöntänytkään…

HURAA!

Erittäin iloisissa tunnelmissa juoksun onnistuttua vammoista ja vaivoista huolimatta, suuntasimme hakemaan eväspusseihimme täytettä. Oli uutta Arlan suolainen kinuski-rahkaa, wasabisipsejä, kaura-hedelmäsmoothieta, proteiinijuomaa, pähkinäsuklaapatukkaa ja alkoholitonta olutta! Kivennäisvettä ja jotain muutakin. Ei huonommat tarjoilut. Mutta kyllä oikein kirpeä vihreä omena sekä hyvin suolainen kivennäisvesi toimivat paremmin kuin suklaiset patukat ja sipsit.

Juoksun jälkeen olimme menossa Kisahallille suihkuun, mutta loputtomalta tuntuvaan jonoon iskeytyessä keksimme soittaa hotellille, josko vielä voisimme käydä suihkussa uloskirjautumisesta huolimatta. Ihan pikaisesti säilytyksessä olleiden tavaroiden noudon yhteydessä. Ja sehän sopi! Kiitos Helka, kun ymmärsitte hikisiä juoksijoita. Aurinkorasvaan ja hikeen takertuneen pölyn suihkuttaminen iholta oli kyllä hemmottelua parhaimmillaan.

Suihkun jälkeen lähdimme kipaisemaan vielä nopeasti kaupungilla. Kisakuohuviinit ja tapakset (sienikroketteja, perunamunakasta ja falafeleja) nautittiin kattoterassilla kera useamman vesilasillisen, minkä jälkeen lähdimme shoppailemaan. No, emmepä ehtineet Mangoa pidemmälle. Sieltä mukaan tarttui ihana sinivalkoinen haalari. Kotona piti vielä suorittaa hieman nettishoppailua ja pistää tilaukseen kukkahaalari, josta ei ollut liikkeessä kuin XS-koko. Istuvuus oli huonossa ryhdissä erinomainen! Mutta oikaistessani varteni, jouduin toteamaan että vaikka kerrankin lahkeiden pituus oli pienimmässäkin mallissa riittävä, oli vartalo-osio tarkoitettu selkeästi jollekin 10cm lyhyemmälle haalari-ihmiselle.

Hieman kiire meinasi tulla, mutta vielä ehti kaupasta napata matkaan evästä. Kotimatka kului rattoisasti kipulääkkeen, salaatin ja hyvän seuran voimin ristikoita täytellen ja tuttujen maratontuloksia tutkien. Ja tietenkin seuraavia juoksutapahtumia suunnitellen! Sen verran jäi hampaankoloon, että kyllä kesällä on ainakin kotikaupunkini Finlandiassa juostava, jos nyt ei muuallekin änkeä. Kyllä sitä pitää hilpaista vähintään siihen kahteen tuntiin. Mielellään vielä alle!

Ja niin, otsikon lukeman verran oli aktiivisuusrannekkeeni kirjoittanut vilinää pe-la aikana salitreeneinee, kävelyineen ja juoksuineen. Ei siis ihmekään, että tänään maistui sämpylä oikein erityisen hyvältä.

 

Täysin hyödytön kinesioteippi?

Onko kinesioteipistä hyötyä?

Teippiä vilahtelee jokaisessa urheilukilpailussa ja värikkäät teipinpätkät villkuvat kuntosalillakin yhden jos toisenkin vaatetuksen alta. Tällä viikolla meillä töissäkin teippiä kului rutkasti, kun monet valmistautuvat edellisessä kirjoituksessa jo mainittuun Helsinki City Runiin ja muihin kevään liikuntatapahtumiin.

Teippauksesta löytyy tutkimuksia puolesta ja vastaan. Teippaaminen on todettu useissa tutkimuksissa hyödyttömäksi. Toiset vastustavat sen käyttöä ja pitävät teippausta huuhaana, koska selkeä tutkimusnäyttö sen hyödyistä puuttuu. Mutta silti monet ammattilaiset vannovat teipin nimeen ja urheilupuolella teippiin tartutaan usein. Miksi?

Itsessäänhän teippi ei ole mitään kummallista – se on vain joustavaa puuvillamateriaalia, johon on lätkäisty liimapinta. Se on kuitenkin suunniteltu jäljittelemään ominaisuuksiltaan ihon orvaskesiä. Teippaaminen perustuukin erilaisiin tekniikoihin ja teipin joustavuuteen, jotka valitaan oireen ja teipattavan alueen mukaan. Vaikutusten nähdään perustuvan proprioseptiikkaan, eli keskushermostoon välittyviin aistimuksiin, jotka ovat lähtöisin iholta ja ihon alaisista kudoksista. Täysin vaikutuksen mekanismia ei kuitenkaan tiedetä. Monet kuitenkin luottavat lukuisiin kokemuksiin, joissa teippauksella on voitu vaikuttaa nopeastikin kivun lievittymiseen ja liikkuvuuden lisääntymiseen.

Käytän teippiä niin itselläni kuin asiakkaillanikin mutta harkiten. Teippi on edullinen keino pitää monta kertaa leikattu polvi vähemmän oireilevana kovemman liikuntasuorituksen jälkeen ja tukea kevyesti sählyssä nitkahtanutta nilkkaa tai vammautunutta AC-niveltä. Se sopii hyvin esim. silloin, kun halutaan ohjata niveltä tiettyyn sentoon ja parantaa liikkeen laatua. Teippi on omiaan myös silloin, kun halutaan vähentää turvotusta. Parhaassa tapauksessa teippi on auttanut pitämään olkapään hyvässä asennossa ja näin vähentänyt olkapään kipuoireita ja tuonut tukea (ja turvaa, psykologista vaikutusta unohtamatta) polvilumpion sijoiltaanmenon jälkeen. ”Pahimmassa” tapauksessa teipeistä ei ole ollut mitään hyötyä tai niistä on aiheutunut pientä kutinaa. Riski-hyötysuhde on siis mielestäni ihan kohdallaan.

Maata mullistavaa hyötyä ei teipillä ole, eikä siitä ole hyötyä kaikissa vaivoissa. Sen ei tule myöskään korvata aktiivista kuntoutusta. Teippauksessa suurin ongelmana on mielestäni puutteellinen tutkiminen ja hoito, ei teippi itsessään. Teippaaminen ei ole ratkaisu vaivoihin, eikä teippiä pitäisi käyttää tietämättä, mistä oire johtuu. Huolellinen tutkimus on siis teipin käytön kannalta oleellista. Toki – isoa vahinkoa ei saa aikaan itse tekemillä teippivirityksilläkään, mutta jättäisin homman silti suosiolla koulutettujen ammattilaisten käsiin, jolloin teipit tulevat oikein laitetuiksi ja niistä on hyötyäkin.

Oletko sinä hyötynyt teipeistä?

Täällä on vielä viimeiset lenkkaritestaukset käynnissä, sillä en osaa päättää valitsenko puolikkaalle Niken Free 5.0 kengän vai Free Natural Running-mallin. Suosin hyvin kevyttä ja joustavaa kenkää ja olen juossut niillä jo viimeiset 5 vuotta. Haluan sallia jalalle mahdollisimman luonnollisen liikkeen, mutta toki pidemmällä matkalla hieman enemmän vaimennusta on parempi. Toisaalta, juoksevathan toiset maratonejakin pelkillä flipflopeilla.

Huomiselle on luvattu varsin mukavaa keliä! Toiveissa oli, että ei ainakaan mitään +2 säätä ja vesisadetta, joten hyvä kun tilaus hyvästä säästä meni perille. Kuitenkin varjolämpötilan huidellessa +19 asteessa ja auringon paistaessa täytyy kyllä pitää entistä paremmin huolta nesteytyksestä.

PS. Ihmetteletkö, että miten minä nyt TAAS olen täällä höpöttelemässä, kun eikös blogi pitänyt kuolettaa ja kuopata? PITI.… Siitä lisää toisella kerralla. Nyt ruokaa mahaan ja kevyelle höntsälle verryttelemään koipia.