Kaikilla mittareilla mitattuna kesy, lapsellinen ja alimpaan yhteiseen nimittäjään vetoava blogi

Kaikki olivat äitejä, äidiksi tulevia tai äidiksi haluavia. Pinkeitä mahoja, vatsojen hierontaa, resorillisia äitiyshousuja, imetysliivejä ja Tummeli-tuubeja tuntui olevan kaikkialla. Jokaisella oli lapsia, paitsi minulla ja esimiehelläni. Hän oli hintelä vanhapoika, eikä omistanut kuin akvaarion, jossa uiskenteli kolme tetraa ja Monni nimeltä Antero. Ehkä juuri siksi tulimme hänen kanssaan toimeen niin mainiosti.”
Fitness.blogissa pitää olla fitnesskuvia
Kas hei, mitä sinulle kuuluu?

Pyörähdin pitkästä aikaa nuuskimassa vanhan internet-kotini (Fitfashion) nurkkia. Viimeksi tirkistelin niitä vuodenvaihteen jälkeen, enkä sitten vaivautunut pyyhkimään pölyjä sen koomin. Vaikka kenties pieni kevätsiivous ja päivitys olisivatkin olleet paikallaan. Viime yönä unettomana sängyssä kieriskellessäni päädyin tutkimaan pintapuolisesti, miltä täällä näyttää. Oma huone oli samassa kunnossa, kuin mihin sen jätinkin. Hieman sikin sokin, kaapit täynnä sotkua ja muutamia yllätyksiä, kuten muumioitunut appelsiini ja hopealusikka (tällaiset ovat todistetusti löytyneet joskus vaatehuoneestani yhdessä A-tikkaiden kanssa). Vanhempia pöydälle jääneitä, kyllästymiseen asti kaluttuja päiväkirjoja ja muutama keskeneräinen pöytälaatikkojorina, jotka ovat jotain tekotaiteellisen ja pätemisenhaluisen 15-vuotiaan ja nykyisen (pätemisenhaluisen) liki kolmekymppisen minun, tuotannon sekoitelmia. Ah! Blogi on paikoitellen yhtä kiusallinen, kuin 20v sitten Koillis-Savoon kirjoittamani lehtijuttu. Se käsitteli ratsastusleirejä, roskaamista ja alaikäisten tupakointia. Yhtä selkeä teema, kuin blogissanikin.

Syy, miksi avasin sanaisen arkkuni, oli Katrin kirjoitus blogien muutoksesta. Miten ilahduttavaa! Luulin, että olen itse ainoa vastarannankiiski, joka kädet puuskassa on ollut tätä mieltä. Olen nimittäin itsekin huomannut blogien muuttuneen hurjasti ja. Muuallakin kuin täällä. Mutta niinhän kävi omallekin blogilleni, tai ehkä pikemminkin elämälle! Ajatus lähti blogin suhteen seilaamaan hakoteille kuin Muumipeikko saippuakuplassa. Ja sitä ajatusta oli aika hankala koittaa skraapata kasaan. Tuntui helpommalta vain laittaa pillit pussiin, kuin jatkaa epämääräisen söherön söhertämistä. Puhumattakaan siitä, että aloittaisi kaiken alusta!  ”Olla nuori, kokea jälleen kaikki mielenailahdukset, tyttöystävät ja myöhään venyneet illat? Ei kiitos. Olen onnellinen nykyiseen olotilaani. Minusta on nautinnollista velttoilla.” Sinäpä sen sanoit, Hemuli.

Jos nyt vaikka mietin blogini alkuperäistä aihealuetta, joka oli fitness, on se aiheena sellainen, että siitä riitti huumoria ja juttua revittäväksi juuri sen kisaprojektin verran. Vaikka vielä kilpailisin, mitä ei ainakaan lähitulevaisuudessa tai ehkäpä ikinä, tule tapahtumaan, tokkopa jaksaisin kirjoitella aiheesta enää mitään erityisiä. Ja ehkä blogini hieman ratsastikin ilmiön kiihkeimmällä aallonharjalla. Oli hieman poikkeava perus treeniblogista. Syynä kenties se, etten ollut kovin vakavasti otettava (tai myöskään vakavasti ottava…) urheilija. En bikini fitness atleetti, vaan enemmänkin kotletti. Enemmän Xtran eineslihapulla kuin naudan entrecote. Tai no, sanotaan Atrian lihapulla. You got to keep your standards high, woman! No te tiedätte. Vanha vitsi, heh!

Oli miten oli, on omakin kiinnostukseni blogeja kohtaan huimasti laskenut. Tähän vaikuttanut toki ajanpuutekin. Nämä seikat ovat luonnollisesti vaikuttaneet myös omaan motivaatiooni kirjoittaa. Tuntui siltä, että enemmän tekstien tekeminen otti kuin antoi, eikä se tehnyt iloiseksi juuri ketään. Ei ollut sisältöä. Ei oivalluksia tai mitään erityistä mistä kirjoittaa.   ”Tänään menin töihin. Tein töitä, söin lounaan ja välipalan töissä. Menin salille ja sen jälkeen kävin kaupassa, tein ruokaa ja sitten menin nukkumaan.” Jännittävää? Ei.

 Kaupallisuutta, ”pakko kirjoittaa jostain”-tekstejä, vauvajuttuja ja iänikuisia pakaratreenivinkkejä. Niitä riittää! Todella vähän tulee vastaan enää oikeasti hyviä ja mielenkiintoisia blogeja! Mutta on niitäkin. Pisteet näille elämänmakuisille, hauskasti kirjoitetuille ja ilahduttaville jutuniskijöille, jotka jaksavat viikosta toiseen vääntää laadukasta sisältöä. Itse en esimerkiksi kaipaa blogilta mitään selkeää teemaa. Kaipaan laadukkaasti kirjoitettua, viihdyttävää luettavaa. Ihan vaikka siitä perusarjestakin. Jos sitä vain on miellyttävää lukea. On hassua, että blogimaailmassa tuohta voi kääriä, vaikka ei osaisi edes kirjoittaa.

Blogit ovat saaneet myös kritiikkiä siitä, että ne ovat liian turvallisia. Kirjoitellaan varman päälle, ettei kukaan loukkaannu. Yhteistyökumppanitkin etsivät jatkuvasti käsikynkkäänsä blogeja, jotka ovat tarpeeksi ennalta-arvattavia. ”Kaikilla mittareilla mitattuna kesy, lapsellinen ja alimpaan yhteiseen nimittäjään vetoava:” kuten Naamat-festivaalien stand up-kilpailuakin vitsikkäästi kuvailtiin. Juuri sitä monet blogit ovat.

Syy latteisiin blogeihin löytynee varmaankin siitä, että osa tekee blogihommaa  työkseen ja tarvitaan niitä klikkejä ja kaupallisia yhteistöitä. Ymmärtäähän sen. Tai tehdään työtä, johon blogilla voi olla vaikutusta. Halusi tai ei. Jos kirjoittaa blogia, on suorastaan hulluutta jättää korostamatta omaa ammattitaitoaan tai mainostamatta palvelujaan. Firmalle voi saada melko mojovaa nostetta, jos lukijakuntaa riittää. Selvää mainosta, selvää tulosta. Blogin kirjoittelu voi kuitenkin helposti tuottaa myös negatiivista näkyvyyttä, riippuen siitä, mitä ja miten kirjoitat. Ja millaisia kuvia ja videoita bloggaaja itsestään julkaisee. En yhtään ihmettele, että jos kirjoittelee vaan asiattomuuksia ja enemmän asian vierestä, kuin itse asiasta, voisi kirjoittelulla hyvinkin olka negatiivisia vaikutuksia henkilön työimagoon. Ja kieltämättä, välillä kun joku asiakkaistani ottaa blogini puheeksi, alkaa korvia automaattisesti kuumottaa. Apua! Miten se on sen löytänyt! Ai niin, no googlesta ehkä.  Vai on se käynyt lukemassa. Hitsi, miksi en poistanut sitä yhtä kirjoitusta naisten tavallisista puuvillaisista alushousuista… Kunnes asiakas alkaa muistella jotain tekstiä ja purskahtaa nauruun. Kehuu. Mitä ihmettä? Häkellyn. Eikö hän nyt pidäkään minua epäammattimaisena, vaikka kirjoitankin blogia ja väitin kirjoituksessani, ettei bikini fitness sovi merimakkaroille?

Katajannokan hotellin synttäritervehdyksessä on sanomaa!

Etenkin terveydenhuollon puolella ja liikunta-alalla (+opetustyö, lasten ja nuorten parissa työskentely ym) voi olla aika kovakin paine pitää yllä mielikuvaa tervehenkisestä, 24/7 hymyilevästä ja viherpirtelöitä särpivästö superihmisestä. Joka ei koskaan juo viiniä, syö itseään turpeaksi vappumunkeista tai kerro huonoja vitsejä Joka edustaa aina työtään, vapaa-ajallaankin. Tämähän on silkkaa itsesuojelua ja imagon kohottamisesta. Järkevää, mutta samperin jäyhää. Internet on kuitenkin aika armoton ja kirjoituksillaan saattaa saada tahtomattaankin paljon negatiivista huomiota. Olen monesti saanut itse todeta, että sarkasmi ja satiirit on helppo tulkita netissä väärin. Hyvänä esimerkkinä täysin kieli poskessa kirjoitettu hääkirjoitukseni, jonka myötä sain Facebookiin ja sähköpostiini jopa vihapostia. Tirsk! Sitä siis todella voisi ihan perustellusti olla varovainen sanoissaan, mutta missä sitten olisi se hauskuus ja elämä?

Ehkäpä juuri siksi olen kevään ajan ratkonut asian kirjoittamalla Facebookiin niitä asiapitoisempia julkaisuja, pääasiallisesti työhöni liittyen, ja kirjaani suhertanut sitten sitä luovempaa tekstiä. Voin sitten julkaista opuksen joskus tulevaisuudessa ja pahoittaa kaikkien mielet kerralla. Koska mitä nyt siitäkin ajateltaisiin, että vatsalihasten erkaantumia hoitava fysioterapeutti kirjoittelisi satiiria äideistä ja synnyttämisestä? Siinä saisi tukkapöllyä muiltakin, kuin vauva.fi-sivuston vihairmeleiltä, jotka eivät tiedä miten hullaantunut tämä täti omasta siskontytöstään on. Riski pissiä omiin muroihin on kuitenkin yllättävän suuri. Mutta myöntäkää, että ”supermammailussa” on kuitenkin yhtä paljon huvittavia piirteitä, kuin on äärimmilleen viedyssä fitness-urheilussakin, joten aihehan suorastaan huutaa tarttumaan siihen.

Pikku piippis Piiperoinen <3

Hah, pääsemmekö tässäkin asiassa siihen lopputulemaan, että teit mitä teit, jonkun mielestä teet aina kaiken väärin?  Siksi ei pitäisi ehkä liikaa ajatella, mitä kukin nyt ajattelee ja miten kukin minkäkin asian tulkitsee. Tehdään asiat omalla persoonallamme! Ollaan itsemme näköisiä.

Hyvä, että te lukijat nousitte barrikadeille! Lisää rohkeutta ja sisältöä blogeihin, kiitos!

PS. Ensimmäinen pätkä oli luonnostekstiä kirjastani.

Eikös kesäkunto ole vähän so last season-juttu?

Nyt on muutaman viikon ajan taaplattu uutta vuotta ja hyvältä vaikuttaa. Treenit ovat maistuneet, ruoka on maistunut, rentoutta on ollut enemmän. Mutta on sitä kiirettäkin piisannut ihan yhtä lailla, kuin viime vuonna. Se ei varmaan ole talttumassa vielä hetkeen (vuosiin…). Kirjoitin vuoden vaihtumisen kynnyksella Facebookiin, että paketoin vuoden 2016 myöhemmin. Sen pidemmittä jorinoitta tuon esiin muutaman tekemäni havainnoinnin, joista olen iloinen ja totean, että vuosi 2016 oli tapahtumineen sellaista vuoristorataa, että suorastaan toivon vuoden 2017 olevan hieman maltillisempi.

Facebookiin lätisinkin, että olen nyt yrittänyt aloittaa vuotta hieman erilaisella tyylillä. Yleensä vuodenvaihde käynnistyy hurjalla hurlumheillä uusien tavoitteiden, lupausten ja ideoiden pursutessa jokaisesta tuutista. Minä lähdin tälle vuodelle aivan toisella tapaa kuin aiemmin: ilman lupauksia, vuosisuunnitelmaa tai taktiikkaa. Enemmän ajelehtien kuin suunnitellen. Rikoin pinttyneitä rutiinejani ja söin suklaata maanantaina, en tehnyt pakollisten menojen jälkeen mitään, vaan tuijotin viltin alla telkkaria tuntikausia ja rapsuttelin koiraa ja omaa mahaa. Ja se on poikkeuksellista minulle, jonka mielestä maanantain tulee olla hurjan tehokas tai viikko menee harakoille.

Tämän vuoden ”to do-lista” on toivelista asioista, joita toivoisin näkeväni ja kokevani – sekä itsessäni, että minua ympäröivissä asioissa ja arjessa. Lupaukset jätin sikseen. En lupaa olla uusi versio itsestäni, en koe siihen tarvetta. En aio pudottaa painoa, enkä aio treenata kahta kertaa päivässä kuten urheilija. En aio luvata, että pitäisin vaatehuoneeni siistinä, koska en vain usko, että se tulee tapahtumaan. En aio luvata mitään, mikä tekisi elämästäni tylsää ja rajoittunutta. Toivon, että osaisin pikemminkin toimia päinvastoin ja tehdä elämästäni mahdollisimman joustavaa ja armollista. Kehittymiskohteita minullakin piisaa, enkä ajatellut jäädä loppuvuodeksi mussuttamaan suklaata sohvalle. paitsi toki välillä. Mutta aion ehdottomasti tehdä sitäkin useammin ja käyttää aikaa ihan puhtaasti lorvimiseen. Oli sitä aikaa tai ei.

Olen aistivinani vähän väliä, että joku selittämätön palanen on loksahtamassa paikoilleen. Tai ehkä se on kuin tasonivel, joka on hieman työntynyt pois paikoiltaan ja aiheuttaa siksi jumia. Joku sellainen kuitenkin liikkuu koko ajan, hivuttautuu ja kutittelee sitä oikeaa kohtaa. Selkeästi sen huomaa asenteessani harjoitteluun ja ruokaan. Treeni- ja ruoka-asiat ovat olleet jo vuosia sellaisia, että ne ovat aiheuttaneet jonkin verran stressiä. Ylisuorittaja/perfektionisti kun tuppaa tekemään yksinkertaisista asioista haastavia ja haluaa kaiken olevan pilkulleen. Treenaako tarpeeksi, ehtiikö tehdä kaikki treenit, syökö tarpeeksi, syökö säännöllisesti, onhan oikeat määrät sitä ja tätä ja tuota. Olen myös pitkään treenannut jotain lajia kilpailun kiilto silmissä. Vaan nyt olen nauttinut liikunnasta ilman paineita tai suorituskeskeistä fiilistä ja uskon sen johtuvan pitkälti siitä, että viimein olen saanut konkreettisesti toteutettua haaveilemaani muutosta ja liikkunut monipuolisemmin. Kuntosaliharjoittelu on maistunut paljon paremmalta, kun olen tehnyt muutakin. Uinut, piipahtanut välillä ryhmäliikuntatunneilla, ohjannut itse liikuntaryhmiä, tehnyt toiminnallista treeniä, tehnyt treeniä pienvälineillä, rullannut, lenkkeillyt ja kaikkea siltä väliltä. Liikuntaviikkoni elävät töiden mukaan ja osaan olla itselleni armollinen, jos en ehdi tai jaksa. Jos ei huvita mennäs salille, voi tehdä jotain muuta.  Välillä ramppaan kotona rappusia ylös ja alas ja punnerran olohuoneessa, sitten palaan takaisin töihin. Mutta kalenteri ja aikatauluttaminen kyllä auttavat: kun suunnittelee etukäteen treenikerrat viikkoihin, tulee paljon paremmin puljattua päivät niin, että treenit onnistuvat. Liikunta on kuitenkin se oma henkireikä, enkä jaksaisi työssäni ilman hyvää fyysistä kuntoa.

IMG_5791[1]

Myös ruokapuolelle olen kaivannut pitkään sellaista zen-mielentilaa, mikä joskus on ollut. Kun näitä vatsavaivoja on tässä saanut ihmetellä ja miettiä ja stressatakin, on todella kaivannut niitä aikoja, kun lounaaksi söi kaksi lautasellista makaronilaatikkoa ja välipalaksi neljä ruisleipää, eikä vatsa ollut millänsäkään. Vatsa ja iho ovat kiukutelleet monista ruoka-aineista, minkä uskon olevan osin hyvin kurinalaisen ja yksitoikkoisen fitnessruokavalion ”ansiota”. Minun kehoni ei siitä tainnut tokeentua, koska sen jälkeen vatsa ei ole ollut enää entisensä ja ruokailuja on joutunut miettimään paljon enemmän. Haaveenani onkin  ollut myös  tilanne, ettei tarvitse dieettailla milloin kesäkuntoon, milloin lomakuntoon ja milloin mihinkin kuntoon ja veivata jonkun parin kilon takia suuntaan tai toiseen. Syksyllähän päätin  hieman kiristellä ja tavoitteena oli saada tulleet 4kg pois. Se tuntui silloin jotenkin hirvittävän tärkeältä ja oikein isolta projektilta, koska pitkästä aikaa paino oli noussut enemmänkin, housut puristivat ja fiilis oli huono. Sitä kai edelleen jännittää, että teen huomaamattani sikabulkit ja olen kohta taas 15kg painavampi. Heh. Kuitenkin nämäkin kilot lähtivät aivan kuin itsestään (ainakin suurimmilta osin), vain palaamalla arkiruokaan. Mitään hirmista ryhtiliikettä en tehnyt, herkkuja tuli syötyä, eikä ruoka kulkenut puntarin läpi. Mutta tein jälleen parempia valintoja ja pidin kiinni arkiruokailurutiineistani. Ja kas, niin palauduin ihan tähän samanlaiseen olomuotoon kun vain jatkoin siitä, mihin olin jäänyt. Painoa saattaa hieman tulla lisää, kun on kesä ja jäätelöt ja kuohuviinit ja loputtomat mansikkakulhot, mutta arjen koittaessa tilanne palaa ennalleen. Pienillä valinnoilla ja toistuvilla teoilla luodaan kuitenkin elämään pysyviä tapoja, jotka pitävät homman raiteillaan. Balanssi säilyy, ei tarvitse asettaa itselleen tiukkoja sääntöjä ja rajoitteita tai tehdä joka vuosi lupausta siitä, että nyt elämäntavat muuttuvat. En voi väittää, ettenkö enää koskaan dieettaisi. Jos kiristelykärpänen puree, siinä toimitaan. Mutta tavoite on kuitenkin olla tasapainoisesti hyvässä kunnossa vuoden ympäri. Ja sitä tavoitetta soisi myös ympärillä näkyvän enemmän! Ei liene mediaseksikästä tarjota pitkäjänteisiä vaihtoehtoja. Pitäisi varmaan itsekin käynnistää joku 1kk kesäkunto-nettivalmennus ja laittaa asiakkaat latkimaan sellerimehua.

image1 (1)

Vuosi 2016 oli monin tavoin merkittävä ja mahtava ja upea. Toki sinne mahtui huonojakin hetkiä ja sattumuksia väliin. Mutta paljon huikeita isoja asioita, joiden parissa on ihana olla myös tänä vuonna. Oma koti, sekä minun, että mieheni mahtavat työt, siskontyttö = kummilapsemme pikku piippispiiperoinen. Ihania asioita!

Blogin suhteen olen kuitenkin mietteliäs. Olen miettinyt blogin vaihtamista tällaisesta lifestylejorinasta johonkin hieman informatiivisempaan. Ja sitten taas toisaalta – internet on täynnä ohjeita siitä, miten aktivoit pakaraa ja venytät ranteita ja harjoitat lapatukea. Ja onhan täällä blogin parissa ollut aika hulvattomia hetkiä. Oi niitä aikoja, kun otsikot olivat mallia ”ulkokentältä sisään livahtava pökäle” eikä mikään tuntunut estävän sanaisen arkun aukaisemista. Tuntuu kuitenkin siltä, että minulta odotetaan nyt jotain muuta. Eikä minulla taida olla enää juuri annettavaa blogin alkuperäisesta ideasta innostuneille. Olen tainnut vaihtua fitnesstörpöstä ihan tavalliseksi törpöksi. Joka ennen kaikkea haluaisi olla omalla alalallaan vakavasti otettava, näkymätön, mutta kuuluva ammattilainen.

homs