Avautumisvaara: suorittajan elämäntapa ja nurkan takana vaaniva uupumus

Kehossa on viime vuosien aikana tapahtunut paljon muutoksia. En ole aiemmin juuri kiinnittänyt niihin  huomiota tai jäänyt tarkastelemaan, mitä on tapahtunut. Vaikka vuorokaudesta suuri osa menee peilin edessä hämmästynyt varpunen-ilmettä tapaillessa ja selkää notkistellessa, en ole katsonut itseäni peilistä tarpeeksi tarkkaan. Olen vain tavoitteet mielessä porhaltanut eteenpäin, pysähtymättä matkalla miettimään, mitä on tapahtunut.

Lihasmassa on vuosien varrella lisääntynyt. Heinäsirkkamaiset kädet ovat paksuuntuneet. Selkä on vaihtanut mallia ja vanhat housut eivät mahdu jalkaan mitenkään päin. Olenko missään vaiheessa taputtanut itseäni selkään hyvästä työstä? Nauttinut saavutetuista välitavoitteista? Palkinnut itseäni?
En. Koska en vain ole pysähtynyt miettimään ja tutkimaan tekemisiäni lähemmin. Olen vain mennyt. Juossut projektista toiseen. Tehnyt, toimittanut, hörheltänyt, kiirehtinyt

Siskoni linkitti minulle ajatuksia herättävän tekstin Uupumuksesta tasapainoon. Kirjoitin vastikään tekstin  Itsekurista(ja) jossa käsittelin omaa uupumustani. Asia onkin pyörinyt mielessäni ahkerasti. Huomaan nimittäin jälleen olevani tilanteessa, jossa hälytyskellot alkavat kilkattaa. Niiden tosin olisi pitänyt aloittaa jo aikaisemmin…
Sisäilmaoireilu oli tällä kertaa se seikka, joka pakotti minut pysähtymään. Olin varautunut siihen, että 8 viikkoa tykitän elämässäni saumattomasti kalenterin mukaan – pitkiä päiviä ja tunnollista puurtamista. Näin itseni porhaltamassa kiireisenä sairaalalla, sen jälkeen pirteänä töissä ja treeneissä. Koti järjestyksessä. Reppu odottamassa eteisessä seuraavaa lähtöä. Olin suunnitellut päivärytmit huolella, punninnut aikatauluni yhtä tarkkaan, kuin punnitsen eväät rasioihinsa.

Touhottamiseni jatkui oireilun alettua. En hellittänyt. Kunnes sekin pysähtyi tähän nimenomaiseen aamuun. Vatsassa kouraisi tutulla tavalla : onko minun pakko lähteä pois kotoa, mitä kaikkea tekemistä minulla on tänään, mitä asioita täytyy hoitaa. Marraskuuni alkoi tuntua pelottavan samalta kuin viime vuonna. Olenko todella jälleen siinä tilanteessa, että loppuunpalaminen on lähietäisyydellä? Vai olenko jo uupunut?
Huomaan olevani ensistä hajamielisempi, ahdistuvani täyteen ahdetusta kalenterista ja suunnitelluista jutuista. Ahdistus ei kuitenkaan liity treenaamiseen, enkä koe olevani fyysisesti erityisen väsynyt tai levon tarpeessa. Treenituntuma on hyvä ja iltaa kohti ajatus saattaa jopa juosta muutaman askeleen verran. Tavoite motivoi, pitää mieleni virkeänä ja fiiliksen hyvänä.

Koen olevani enemmän läsnä ja käsitteleväni asioita useammasta näkövinkkelistä kuin ennen. Olen puhunut enemmän ääneen, koittanut hahmottaa ongelman ydinkohtaa. Kaivanut kipeitä asioita pöydälle. Tunnistan itseni ylläolevasta artikkelista. Minähän se siinä: suorittaja, pakkomielteinen tekijä, täydellisyyden tavoittelija. Kyllä, myönnän perisyntini

On tietysti arveluttavaa, miksi kaltaiseni uupumiseen taipuvainen hössöttäjä lähtee harrastamaan lajia, joka mielletään hyvin kuormittavaksi, täydellisyyden tavoitteluksi ja ankaraksi. Eikö hälytyskellojen pitäisi soida? Onko se tervettä?
Itse koen, että tavoitteen asettaminen ja valmentaja ovat tällaiselle ihmiselle tärkeitä asioita. Työkalu selvitä. Päivitän painoni valmentajalleni kolme kertaa viikossa ja hän on tavoitettavissa, kun tarvitsen. Koen valmentajan ikäänkuin turvalliseksi kehikoksi, joka varmistaa tekemisiäni. Kun teen juuri, kuten lapussa sanotaan, en sorru liialliseen treenaamiseen, eikä minulle jää mahdollisuutta kikkailla ruoan kanssa.

Olen monta kertaa kirjoittanut, että kropassani on vielä paljon työtä. Uskon, että fysiikan suhteen tavoitteet ovat paljon helpommin saavutettavissa, mitä tulee mielen asioihin. Ei ole helppoa myöntää, että päässä on enemmän työtä, kuin vartalossa.

Jos tunnistit itsesi artikkelista tai teksistäni:

  • Ole terveellä tavalla itsekäs – opettele sanomaan EI!
  • Lopeta ylihuolehtivaisuus.
  • Opi jakamaan tehtäviä ja vastuuta muille.
  • Opettele luopumaan ja irroittautumaan.
  • Palkitse itseäsi.
  • Elättele suuria haaveita, toteuta pieniä!
  • Opi pyytämään apua.
  • Muuta toimintamallejasi.

Itselleni nämä asiat ovat todella vaikeita. Työstämistä riittää varmaan enemmän kuin etureisissä. Pulma on kuitenkin nostettu nyt avoimesti esille, aivan kuin fitness-kankkukin! Ehkä tästä alkaa viimein matka kohti _aitoa_ henkistä läsnäoloa ja tiedostavuutta?

Taitaa olla aika kaivaa värityskirjat esiin.

”Tulla lujaksi. Pysyä pehmeänä. Siinä on haavetta kylliksi yhdelle elämälle.” 
– Tommy Tabermann

everfit

Täällä hyvinvoinnista, terveydestä, liikunnasta, omasta elämästään ja kaikkien asioiden ohi kirjoittelee henkilökohtainen valmentaja ja pian valmistuva fysioterapeutti. Olen elämäntapatunari ja huonolla huumorintajulla paiskattu savolaissyntyinen keskisuomalainen. Innokas treenaaja, turhan avoin hölösuu, vaimo ja amatöörikotipaakari. Blogi sai alkunsa, kun päätin muuttaa jahkailun tosiasiaksi ja lisätä kuntosalitreenilleen tavoitteen = pyllistelyn bikini fitness-lavoilla. Tästä blogista et kuitenkaan löydä mitään turhan glamoröösiä fitnesshuumaa, enemmänkin parsankatkuista puujalkavitseilyä ja mietteitäni kvanttimekaniikan suhteesta luumukiisseliin. Yhteistyökuvioita, palautetta, juttutoiveita ja vihapostia vastaanotan ilmomielin osoitteeseen: everfit( at) luukku.com.

Yksi vastaus artikkeliin “Avautumisvaara: suorittajan elämäntapa ja nurkan takana vaaniva uupumus”

  1. Eve aivan ihana teksti, kiitos että jaoit ja sain lukea <3 ei oo helppoa kohdata aina asioita sanomalla niitä ääneen. Tunnistan itseni liiankin hyvin noista teksteistä ja itsekin tunnustanut ongelman eli paranemaan päin siis! 🙂 oot aivan upea nainen ja saat olla SUPER YLPEÄ itestäs!<3 oot tehnyt HUIMAN muutoksen ja ison työn ja olet todellakin ansainnut ison halauksen iteltäs sen taputuksen sijaan. Ja muista, oot täydellisin Eveliina mitä maa päällään kantaa <3 Love, Sanna Ekholm

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 
Tykkää jutusta