Kissa kiitoksella elää

Viime yönä yöunet jäivät hiukan vähäisiksi, enkä meinannut herätä edes herätyskelloon. Silmät avautuivat vasta, kun kömmin vaa’alle ottamaan aamupainoa. Oikein mukavalta näytti lukema: 66.9kg!  Syyskuun 1. päivä tilanne oli vielä 77kg. Nyt aletaan olla niissä lukemissa, joissa paino pyörinyt pitkälti koko aikuisiän. Vain pari kiloa matkaa sinne ja nyt lihasmassaa se liki 5kg enemmän.

Välitavoite lähestyy.
Laadukasta peilikuvaa.

Söin kaikessa rauhassa aamiasta ja katselin kelloa. Aikaa oli vielä yllin kyllin, sillä olin sopinut treenit Heidin kanssa klo 10. Kun leikin peilin edessä vesikauhuista koiraa (pesin hampaita) puhelin soi 9.17. ”Mä arvasin, että sä menit sekaisin, treenit klo 9!” Ylipaino ei olisi todellakaan ollut ylivoimaa, kun juoksin ympäri kotia metsästämässä pipoa (ei löydy) shakeria (ei löydy) sukkia (ei löydy) ja treenitoppia (ei löydy) Sain kuin sainkin kaivettua jotain treenirytkettä päälle suoraan pyykkikorista ja oikein fresh fitness-look oli taattu.
Kello nakutti sellaiseen malliin eteenpäin, että ei auttanut kuin napsauttaa sormia, huutaa ”Taxi!” ja kurvata salin pihaan mittariautossa. Mutta sehän oli suorastaan fitness-teko! Ei päässyt katabolia iskemään liian kovasykkeisellä juoksulenkillä! Täytyy sanoa, että melkein teki mieli esittää jotain könkkäävää invalidia, kun nousin ulos autosta… Olihan se _hieman_ noloa! Mutta treeni ennen kaikkea. Tiesin, että Heidillä oli kova kiire ja halusin puolestani saada kaiken irti siitä ajasta, mikä meillä oli käyttää.

”Voi kauhee, miten sä oot laihtunut!” Oli ensimmäinen kommentti. Ja vain hyvässä mielessä. Ruokavalio on todellakin purrut makkaroihin. Ja voin kertoa, että kyllä muuten myhäilin tyytyväisenä. Sain uuden ohjelmanivaskan ja käytiin läpi toista jalkatreeniä. Olin ajatellut, että me käymme hiukan tekniikkaa sieltä ja tekniikkaa täältä, mutta pyllyhän laitettiin ihan töihin.  Sarjat 3 x 6 ja superhiiiiiiitaaaaasti. Sumokyykkyä, bulgarialaista askelkyykkyä Smithissä, yhden jalan prässiä, hip thrusteja, askelkyykkykävelyä ja löytyipä lapusta vielä tuttua pakarapotkua taljassakin… Tiukka treeni, mutta täysiä tehoja en saanut itsestäni irrotettua. Väsytti ja hapotti niin paljon! Sunnuntaista asti salitreenejä, 3 aerobista ja höntyilyä sinne ja tänne. Tuntui, että puhti oli poissa, eikä happi kulje. Ja yhden jalan prässeihin lätkittiin silti 70kg edestä kiekkoa. Au. Se oli minulle paljon. Nynnyilin ensin askelkyykkykävelyissä, koska pelkäsin lentäväni nenälleni, mutta viimeisen setin tein 16kg käsipainoja roikottaen. Osui ja upposi. Kävelin silti kotiin. Ihan itse!

Heidi tsekkasi myös nopeasti poseeraamista ja etuasentoni sai kehuja! Jes! Se könötys, joka on ollut varsinainen murheenkryyni sai kehuja! Wuhuu! Kotiutuessa päätin vähän tepastella käytävää ees taas ja jatkaa poseerausharjoituksia. Olinhan juuri saanut rohkaisevaa palautetta ja täynnä positiivista energiaa ja uhoa! Kuvittelin olevani vähintäänkin Nathalia Melo ja napsuttelin menemään sähäkästi  ja pehmeän seksikkäästi.
Toki. Oikein oli mallikelpoinen suoritus. Taas. Kuten aina.
Tehdessäni epäonnistuneita vaihtoja epäilemättä 10:ttä kertaa, alkoi touhu naurattaa ja heitin kengät pussiin. Päätinkin leväyttää bikiniahterini mukavasti tähän tuolille ja kyttäsin T-kävelyä liki parin tunnin verran. Sääli, että ahkera katsominen ei kehitä omaa korkokenkäkävelyäni… Muuten olisin kilpailujen varma voittaja! Sen verran monta tuntia olen tässä koneella viettänyt aikaa muiden tepsuttelua toljottaen. Silmämunat ovat kuivuneet kuoppiinsa.

Niin. Kyllähän sitä pakaraa on helppo peilin edessä kohotella, pelkät sukat jalassa ja vääntäen selkää epäluonnolliseen asentoon, mutta teepä sama korkokengät jalassa, ilman että vatsa näyttää samalta, kuin kengurun pussi poikasineen kaikkineen ja ilman, että könötät etuviistossa ja huojut pahemmin kuin Hemuli lipputangossa varastettuaan hattivattien ilmapuntarin.

                                                 https://encrypted-tbn2.gstatic.com/images?q=tbn:ANd9GcS5qv-yqRkUJlWWMEpHoiF9GwvntiME9W88IwOv2n6BkKtP1rsPiQ

Välillä homma menee oikein kivasti ja saatan olla tyytyväinen muutaman askeleen verran. Mutta pääasiallisesti homma on aika hirvittävän näköistä. Poseeraukset saattavat sujua kelvollisesti, jos aikaa hakeutua asentoon on niin paljon, että joku ehtisi pelata erän shakkia odotellessa. Miten te oikein sen teette?!!
Onneksi on vielä aikaa! Se joka osaa sanoa, monennenko kerran hoen tätä blogissa saa banaanin! Alan kohta nukkuakin nuo kengät jalassa!
Vaikka homma ei nyt erityisen viehkeää olekaan, niin nautin kyllä kovasti poseeraamisten harjoittelusta. Hyvää musiikkia taustalle ja menoksi! Puoli tuntia tosin on toistaiseki maksimaalinen aika, jonka koroilla jaksaa salissa könköttää.

Upea tausta. Muuttolaatikoita ja epämääräisiä läjiä.

No, tästä minun korkokenkäräpellyksestäni voisin palata takaisin kehumiseen. Olenkin täällä liputtanut tukemisen ja tsemppaamisen puolesta useampaan otteeseen ja samaan syssyyn unohdin mainita kehuista. Positiivisista, ylistävistä, kiittävistä kehuista.

Kehuja on mukavaa saada. Varsinkin silloin, kun kehu tulee jostain, minkä eteen olet nähnyt paljon vaivaa ja tehnyt työtä. Tai kun joku vain heittää spontaanisti jotain ilahduttavaa, kehaisee kampausta tai tykkää kuvastasi facebookissa. On myös mukavaa kehua toisia – tottakai! Sillä voi parhaimmassa tapauksessa ilahduttaa ja tsempata toista suurestikin!

Kehu toki menettää merkityksensä, jos se on liiallista. Silloin se tuntuu mielistelevältä, limaiselta ja kiusalliselta. Varmaan tiedätte mitä tarkoitan? Sellaista ei varmasti kukaan kaipaa. Mieluummin sitä varmaan tunkisi jonkun rätin mokoman lirkuttelijan suun tukkeeksi. Eikä kehuminen silloin tunnu kovin aidolta. Mutta ihan joku pienikin kohteliaisuus tai kokemuksen jakaminen voi tuntua huippuhyvältä. ”Tiedän niin miltä sinusta tuntuu!” ”Onpas sinulla kivasti solmitut kengännauhat!” Onhan se nyt ilahduttavaa! (mun kengännauhat ei ole kyllä vielä ikinä saaneet kehuja… 🙁 )

Tämä kehumisasia tuli mieleen tänään treeneissä. Voisinpa nimittäin kehaista,  että meidän tiimimme sisällä on hyvä henki. Kehuja viuhuu puolin ja toisin. Aitoja ja tsemppaavia kehuja. Uskon, että me kaikki haluamme saada toisillemme sen fiiliksen, että kaikki on mahdollista, olemme hyviä tällaisinä ja vielä paremmiksi muutumme (fyysisesti) koko ajan. Ja tässäkin mielessä Heidi on mahtava valmentaja. Kehuja tulee, kun aihetta kehua on. Ja silloin tietää, että jotain on tehty oikein. Kun tätä tsemppihenkeä saataisiin fitness-maailmaan univeraalisti lisää, niin hyvä olisi. Vielä on liikaa sitä keskustelua, kuka on oikeasti fitness-harrastaja ja kuka saa treenata kisoihin ja mikä on oikeanlainen ruokavalio ja tapa tehdä sitä ja tätä ja tuota. Pitäisi kampata se kyräilyn ja arvostelun jalansija ja tampata johonkin maanrakoon. Toki – tämä on arvostelulaji. Jatkuvaa vertailua käydään koko ajan. Tuolla on parempi perä, tuolla on enemmän tissiä, tuolla on kimaltavammat bikinit, no tuo nyt ei ainakaan pärjää. Tuon valmentaja antaa ihan erilaisia ohjeita, tuo ei tee ollenkaan  aerobista, tuo käy vesijuoksemassa. Tuo ei edes yritä. Tuo yrittää liikaa. Ja tätä vertailua ja arvostelua teen tottakai itsekin. Vertaan itseäni jatkuvasti muihin. Mutta samalla en välitä rahtuakaan siitä mitä kukakin ja kuka mitäkin tekee. Sillä tavalla positiivisesti en välitä. Tottakai minua kiinnostaa kovastikin!

Ja teitä lukijoita kiinnostaa varmasti enemmän kuin paljon minun jääkaappini!!

Kuitenkin – valmentajia on hyvin erilaisia. On erilaisia ohjeita, on erilaisia ihmisiä, on erilaisia tuomareita. Eri ihmisille sopivat erilaiset ruokavaliot. On erilaisia tarpeita. On erilaista…no kaikkea!! Tärkeintä on tehdä sitä, mitä itse haluaa tehdä ja mikä sinulle parhaiten sopii. Valita sellainen valmentaja, johon uskoo ja joka sinulle sopii. Keskittyä omaan tekemiseensä (no se varmaan ainakin sinulle sopii). Ammentaa muista positiivista energiaa. Kilpailla erityisesti itseään vastaan ja viedä lavalle se fysiikka, johon on itse tyytyväinen. Silloin ei koskaan voi hävitä!

Tällä hetkellä netissä on meneillään kampanja, joka liputtaa positiivisten kommenttien puolesta. http://www.jatajalki.fi/ Mielestäni tämä on ihana idea! Eikö olekin mukava saada kehuja? Ihan vain jotain pientä? Tai ylipäätään jokin positiivinen kommentti? Kannanotto tai kokemus? Minusta ainakin on. Kaikki kommentit ovat mukavia. Keskusteleminen on mukavaa! Jätä siis ihmeessä oma jälkesi, kun vierailet blogeissa. On ihanaa lukea toisten kokemuksia ja kuulla mielipiteitä – kannustavassa hengessä! Ja kyllä minä otan mielelläni kritiikkiäkin vastaan. En ole niin kovin vakavastiottava mielensäpahoittaja.

Nii. Että tällaista tänään!

-10kg kunniaksi. Mmm, kookosta.  <3

everfit

Täällä hyvinvoinnista, terveydestä, liikunnasta, omasta elämästään ja kaikkien asioiden ohi kirjoittelee henkilökohtainen valmentaja ja pian valmistuva fysioterapeutti. Olen elämäntapatunari ja huonolla huumorintajulla paiskattu savolaissyntyinen keskisuomalainen. Innokas treenaaja, turhan avoin hölösuu, vaimo ja amatöörikotipaakari. Blogi sai alkunsa, kun päätin muuttaa jahkailun tosiasiaksi ja lisätä kuntosalitreenilleen tavoitteen = pyllistelyn bikini fitness-lavoilla. Tästä blogista et kuitenkaan löydä mitään turhan glamoröösiä fitnesshuumaa, enemmänkin parsankatkuista puujalkavitseilyä ja mietteitäni kvanttimekaniikan suhteesta luumukiisseliin. Yhteistyökuvioita, palautetta, juttutoiveita ja vihapostia vastaanotan ilmomielin osoitteeseen: everfit( at) luukku.com.

6 vastausta artikkeliin “Kissa kiitoksella elää”

  1. Kampanjan nimissä uskaltaudun kommentoimaan, että blogisi on raikas ja kirjoitat todella hauskasti! Joissakin blogeissa luettavuus kärsii, kun tekstistä yritetään vääntää väkisin nokkelaa, mutta sinun blogissasi tätä ongelmaa ei ole. Olet myös kaunis 🙂 Tsemppiä reeniin ja hyvää kevättä! 🙂

    • Voi kiitos, ihana ja piristävä kommentti! Minä kun olen pelännyt, että tämä menee itseään toistavaksi ja nimenomaan muka-nokkelaksi. Huh, toistaiseksi ollaan siis vielä vältytty siltä.. 😉
      Mitä parhainta kevättä!

  2. Samaa mieltä kuin ylempi anonyymi, kirjoitat tosi kepeästi ja blogiasi on todella hauska lukea!

    Onkos sulla nyt tuossa jalassa ne uudet kisakengät? Miltä se korko tuntuu? Onko liian korkeat? Itsellä on vielä ne vanhan malliset, kun en ole uskaltanut tilata vielä noita ihanaisia. Ne kengät ilman platformia on niiiiiiiiiin mummot 😀

    • Jee, kiitos Jade! Ja mukavaa kun kommentoit ahkeraan. 🙂

      Nämä on juurikin NE kisakengät! Korko on niin ja näin. Minulla on korkeampiakin korkoja juhlakäyttöön, mutta eihän ne jalassa tarvitse poseerata. Ehkä vähän matalammat saisivat olla, mutta ei voi minkään, jalat vain näyttävät hyvältä nuo jalassa!! Ja ne flairit ovat tosiaan ihan kauheat mummotihvelit. Ei niitä. 😀

  3. Mistä noita Fastin uusia protskupatukoita oot löytäny? 🙂 Kookos kuulostaa ihanalta!

    • Bounty-fanille ainakin toimi hyvänä korvikkeena! 😀 Prismassa oli iso valikoima! En voi suositella sitä sitruunajuustokakkumikälie. Olikohan edes Fastin! Yököttävä töhnäpötkö. 😀

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 
Tykkää jutusta