En elä kuten opetan.

Perusnaisellista ää-ää-mustaeioomihinkäänjapyllyonkutistunutjajenkkiksetovatkasvaneet-kriisistä on nyt palattu jonnekin järjelliselle tasolle. Tai en tiedä siitä. Mielenterveys oli tänään nimittäin aikamoisella koetuksella, kun koulussa kokeiltiin naurujoogaa. Täytyy sanoa, että jäi ensimmäiseksi ja viimeiseksi kerraksi. Olen ehkä ”hieman” tylsämielinen, mutta tähän pallinaamaan ei kyllä lainkaan uponnut naurun väkisin puskeminen, käsien taputtelu ja väkinäiset hekotukset. Olivat kiusallisimpia hetkiä… hetkeen. HIHHIHHII HAHHAHHAA HOHHOHHOOOOO!!!

                                                            Anteeksi Raisa-Tiina.

Päällimmäisenä fiiliksenä oli tunne siitä, että joukko aikuisia ihmisiä esittää ryhmässä vajaaälyisiä.
Kenties tuo on joidenkin mielestä hyvin vapauttavaa. Itselläni alkoi otsasuoni sykkiä aika raivokkaasti. Heittäytymispulmia? Liian vakava mieli? Kenties. Minä kun mieluummin vain murjotan ja paiskon painoja salilla. Ja otan peilikuvia uusista trikoista.

Näissä tamineissa pääsee varmasti juniorilipulla bussiin!

Koko viime viikon oli kurja olo. Väsytti, paleli. Olo oli alavireinen ja puhti poissa. Oli loistavia treenejä ja todella huonoja treenejä. Tuli ängettyä itsensä väkisin salille, vaikka olisi pitänyt jäädä kotiin. Ja käytyä core-tunnilla, joka otti pelkästään olkapäihin. Hmm.
Loppuviikosta ei enää uni pysynyt silmissä, vaan heräilin parin tunnin välein. Leposyke oli 88 ja lauantaina vointi varsin nuutunut. Hengittäminen oli työlästä ja pallea kramppasi. Vinttikin pimeni kertaalleen. Eikö kuulostakin oikein terveeltä?

Maanantaina olo olikin sitten todella flunssainen. Yllätys! Pari yötä on hikoiltu ja paleltu tuplapeiton alla ja aamuisin kurkku on ollut kipeänä. Treenit edelleen aika alavireisiä. Niin. Treenit. Enpä vaan jäänyt peiton alle ottamaan lepoa. Tänäänkin piti sitten pölvästinä lähteä jalkatreeni tekemään ja eihän siitä tullut kuin huonoa mieltä. Painot olivat pienet ja lihasta hapotti kohtuuttoman paljon. Oksennus kävi kurkussa ja ponnistuspäänsärystä tuli ystävä. Näin. Hienosti. Päällä olivat vielä uudet trikoot. Mukavan läpinäkyvät salin kirkkaissa valoissa. Eipähän jäänyt kenellekään epäselväksi, millaiset alushousut oli tänään jalassa!

Loitontajat kuntoon!!

Keho on ehkä viestittänyt hetken aikaa, että nyt tarvitaan lepoa ja täytyy myöntää, että lepääminen on ollut taas kortilla. Se on kehittymiseni isoin hidaste. Miten se sitten voi olla niin hemmetin hankalaa, vaikka tietää tasan tarkkaan, että ei lihas stressillä ja kiireellä ja väsyneenä pakotetuista treeneistä kasva? Mutta kun ei se valitettavasti kasva silläkään, että jäädään jokaisen pikku tuntemuksen takia sohvalle makaamaan ja selaamaan motivaatiokuvia.
Mielessä pyörivä tavoite ja huono omatunto ajavat sinne salille huhkimaan, vaikka nenä vuotaisi ja olo olisi suoraan sanottuna aivan paska kökkö.
Typerää. Typerää. Typerää.
Olen taas tämän saman perussynnin ja ongelman äärellä. On aika ottaa järeät keinot käyttöön ja oikeasti rullautua mattoon. Ei tästä muuten tule mitään.

Lupasin, että höllään aikatauluja, mutta miltä näyttää tilanteeni? Olen ammattikorkekoulussa, töissä myyjänä, personal trainerina ja hierojana. On koira ja parisuhde, olen fysioterapeuttiyhdistyksen opiskelijajäsen ja silläkin saralla pitäisi jotain tehdä. Kirjoitan tätä blogia. Ja ohessa treenaan sitten fitness-kisoihin. Ei tarvita kuin yksi pikku muutos, niin koko pakka menee sekaisin. Ja niinhän se meni, kun jouduin keskeyttämään harjoitteluni sisäilmaongelmien vuoksi. Ei se ole niin vakavaa – suunnitellun 3 vuoden sijaan valmistun 3,5 vuodessa. No harm done! Mutta monen asian uudelleen järjestelyä tämä vaati…

Ei vain malttaisi nyt levätä, kun kahden viikon päässä siintää Thaimaan matka! Siellä ei salille kuitenkaan ennätä samanlaiseen tahtiin, mitä täällä ja työ+kouluasiat olisi saatava kuntoon ennen sitä. Siellä olisi hyvä sauma höntsäillä. Voi kiltti kroppa ja pää, kestäkää sinne asti..!

Time to rest? Time to train? Time to EAT? Time to study?

Sunnuntaina oli  se kauhistusta aiheuttanut tankkauspäivä. Tuli lopulta aivan mainioon saumaan. Ja hyvin upposi pöperö alas. Makasin ja söin. Burp. Plättyjä ja vaniljajäätelöä ja nam nam nam. En tehnyt muuta kuin söin. Paino tuli vain kilon verran ylöspäin, mutta maha on ollut sekaisin vielä tänäänkin. Hiilihydraatteja oon kyllä himoinnut sunnuntain jälkeen aika paljon. Pussillinen leipää menisi varmaan ihan heittämällä ja tekisi koko ajan mieli syödä. Ehkä se on osittain myös sitä kipeyttä ja palelua, keho hakee energiaa parantumiseen ja lämmittämiseen? Tjaa’a. Mutta ruoka maistuisi. Todella, todella, todella paljon.

Mitäs muuta tänne kuuluu?
No tietenkin varsin klassista tunarointia.
Viikonloppuna lämmiteltiin uutta tupaa kaveriporukan kesken. Nykersin parin päivän ajan tarjottavaa liki 30 vieraalle. Kaikki sujui erinomaisesti. Krhm. Tuli oikein koreita tuulihattuja, jotka eivät lässähtäneet, mutta joista osa meni niin koviksi, että ne kävivät heittoaseiksi.

Ja aiheutin tulipalon.
Tai no melkein.
Tuikkasin innokkaana kokkina uuniin myös pannunalusen pellin mukana. Empiirinen tutkimus osoitti, että puinen pannunalunen ei kestä 250 asteista uunia. Koko koti oli täynnä paksua savua ja palohälytin soi. Uuni oli täynnä mustaa kytevää puuhahtuvaa.
Mutta ei mitään hätää, äkkiä vaan töhkät uunista lattialle, kaikki ikkunat auki ja imurilla savua pois ilmasta. Köh.
Meni vajaa tunti ja olin jo jatkanut piirakoiden paistelua, kun oveen pimpotettiin. Neljä palomiestähän sieltä tuli tiedustelemaan, onko kenties ruoka palanut pohjaan. Kävivät sitten tarkastamassa keittiön. Eivät olleet valitettavasti mitään pitkiä komeita letkumiehiä. Sääli. Olisin saattanut tarjota pari tuulihattua.

TADAA!      

Mutta lopulta loppu hyvin, kaikki hyvin! Toivotaan, että tälle kehoprojektilleni käy yhtä hyvin!

Uusi koti, vanhat naiset.

everfit

Täällä hyvinvoinnista, terveydestä, liikunnasta, omasta elämästään ja kaikkien asioiden ohi kirjoittelee henkilökohtainen valmentaja ja pian valmistuva fysioterapeutti. Olen elämäntapatunari ja huonolla huumorintajulla paiskattu savolaissyntyinen keskisuomalainen. Innokas treenaaja, turhan avoin hölösuu, vaimo ja amatöörikotipaakari. Blogi sai alkunsa, kun päätin muuttaa jahkailun tosiasiaksi ja lisätä kuntosalitreenilleen tavoitteen = pyllistelyn bikini fitness-lavoilla. Tästä blogista et kuitenkaan löydä mitään turhan glamoröösiä fitnesshuumaa, enemmänkin parsankatkuista puujalkavitseilyä ja mietteitäni kvanttimekaniikan suhteesta luumukiisseliin. Yhteistyökuvioita, palautetta, juttutoiveita ja vihapostia vastaanotan ilmomielin osoitteeseen: everfit( at) luukku.com.

2 vastausta artikkeliin “En elä kuten opetan.”

  1. ooh! ootsä joku superleipuri kaiken muun superin ohessa? hienoja! vau! mä katoin australian masterchefiä (tuijotan sitä vauvan kanssa himassa joka päivä) ja siinä ne teki just kaikkia nuita ja mietin että pitäs testaa. ) huippista! mä sytytin yks päivä melkein meidän lieden tuleen. Siinä olikin kananpaistosta roiskunu öljyä vähän rankemmalla kädellä, ja kappas, pienet lieskat siitä nousi. Olisin voinut tarjoilla siis vaikka liekitettyä banaania, en hoksinu sillon.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 
Tykkää jutusta