Homeinen pieni kaksio

Ennen kuin minulla oli oma blogi, jossa kertoa tästä täydellisestä elämästä, pullantuoksuisesta kodistani, heleän ihoni salaisuudesta ja vinkeistä, kuinka tehdä sporttisia kampauksia paksuihin, luonnonkihariin, hunajanvaaleisiin kutreihini, suunnittelin vastaiskua blogimaailman täydellisyyksille. Tarkoituksena oli aloittaa elämäntapablogi, Homeinen pieni kaksio. Ehkä enemmän upeita sisustusvinkkejä. Kuihtuneita rippiruusuja vuodelta -98, homeisia leipäviipaleita ja päivän asu-kuvasarjoja reikäisistä kalsareista, eriparisukista ja vanhoista Naisten Askel-paidoista.

Eri pari sukat, pömppömaha, hiukset kuohkeana kuin pieni kevätsipuli.

Ystäväni tullessa yökylään Helsingistä, huvitin häntä lukemalla täydellisiä elämäntapablogeja Miljonääriäidit-sarjan kertojan äänellä. Siis se suomalainen. ”Miljonääriäidit Maria ja Nina…” Suosikkejamme olivat ehdottomasti erilaiset lasten teemajuhlat. Tokihan teemajuhlissa tulee olla astiasto, joka on sävysävyyn vintage-hengisten pillien ja paperipallojen kanssa. Ja milloin oli perheen valloittava taapero metsästämässä perhosia haavin kanssa (perhoset tietenkin sävy sävyyn lapsen vaatteiden kanssa) ja milloin työstämässä pienen palettinsa kanssa öljyvärimaalausta perheen pihan runsaista omenapuista, kuin taiteilija Umbra konsanaan!

Siinä ei ole todellakaan mitään pahaa tai väärää! Ihanaa, että jotkut jaksavat panostaa ja tuottaa niin upeaa kuvamateriaalia, pitää kotinsa moittettomassa kunnossa, vitivalkoisena ja hohtavana. Pukea lapsensa sävy sävyyn ja askarrella nukkekoteihin henkareita ja tehdä muovailuvahasta mikroskooppisen pieniä macarons-leivoksia. Uskomatonta. Mutta kai se on sitten totta.

Lämminhenkinen joulukuva!
Missä oikein meni vikaan? Miksi itse on yksi Taifuuni-Vilijonkka, joka tulee ja menee ja aiheuttaa kaaosta? Perjantaina siivosin ja eiköhän koti näyttänyt taas muutaman tunnin jälkeen siltä, kuin meillä olisi vierallut joku kymmenhenkinen suurperhe pienten tahmatassujen ja muutaman kuraisen koiran kanssa. Olen sisustuksen suhteen hyvin tarkka ja kun vieraita tulee, pitää tarjoilujen olla tiptop ja kodin siistissä kunnossa. Auta armias, jos kipot eivät ole samaa sarjaa ja mies on laittanut tuulihatut sille väärälle tarjoiluvadille. Tai kuvittelee, että salaattia tarjoillaan muovisesta kulhosta. Katastrofi!! Mutta sitten kun olen täällä yksin tai kun minulla on kiire… Voi luoja. Miten voi saada niin lyhyessä ajassa niin paljon sotkua? Miten voi elää sen rojun vaatekasan keskellä?
Vaatekaappini suhteen olen jo luovuttanut. Se pysyy järjestyksessä tasan tarkkaan muutaman päivän. Yksi kerta, että pitää etsiä kiireessä jotain tiettyä rättiä, ja kaivan kaiken pihalle yhtenä isona läjänä. Jotkut ehkä muistavatkin vanhan kotini vaatehuoneen, josta löytyi eriskummallisia tavaroita, kuten A-tikkaat, lusikkaa, haarukkaa ja milloin mitäkin. Olisi ollut hyvä paikka haudata ruumis.
Ruoan esillepano. Jooo. Kyllähän minä saatan kiireettömänä vapaapäivänä asetella ne rehut lautaselle. Jota kuinkin näin.

Mutta arki on kyllä usein sitä, että vetelen kylmää, vetisenä litisevää parsakaalia lommoutuneesta muovikiposta ja ropellan eväsmuniani leipien päälle työpaikan toimistossa, joka jää löyhkäämään kylpyhuoneen hajulukolta.

Syön munia, jos ne eivät tipu lattialle.

Monia häiritsee kovasti, että blogeissa annetaan niin siloteltu kuva itsestä. Mutta haloo – kuka nyt muutenkaan nauttii omien huonojen puoliensa esilletuomisesta? Ei ole kivaa laittaa itsestään niitä epäonnistuneita kaksoisleukakuvia facebookiin, eikä ehkä tunnu erityisen luonnolliselta kertoa, että kotona ollessaan suosikkipuuhaa on istua käsi housuissa ja kaivella nenää. En minäkään täällä aivan kaikkea kerro. Esimerkiksi sitä, että raivoan pää punaisena mainoksille ja huonoille kappaleille, puhun todella rumia asioista, joista en pidä (kuten Anna Abreun lauluäänestä) Tai siitä, että olen ollut maailman kamalin teini-ikäinen, joka raivosi äidilleen, käytti sellaista kieltä että tapakasvattaja Kaarina olisi kiikutettu saman tien suljetulle psykiatriselle osastolle. Tai siitä, että sain ala-asteella käytösnumeroksi puolikkaan tähden, kun kolmonen oli suurin arvosana ja ykkönen pienin. Tai että ala-asteella laitoin kynän rehtorimme takataskuun aina kun hän matematiikan tunnilla pyllisteli ja sitten hän nolona tuli palauttamaan kynän luokkaamme ”Taas minä otin vahingossa jonkun kynän!”. Olisihan noita juttuja, jos jaksaisi kuunnella!
Blogilla välitetään mielikuva muille. Sanavalinnoilla ja kuvilla luodaan vaikutelma. Voisinhan itsekin antaa pätevän ja ammattimaisen kuvan. Kirjoitella pitkät pätkät latinaa…. NÄÄÄÄÄÄÄH!!

Epäonnistunut poseerauskuva hiilarimätystämisen jälkeen, aaaahhh!

Minulle tämä blogi on terapiaa parhaimmillaan. Välillä kysellään kauhistuneena, että mietinkö ollenkaan, mitä asiakkaat nyt minusta ajattelevat, kun tällaisia sammakoita päästän suustani? Laitan sellaista arveluttavaa kuvamateriaalia. Miksi en kirjoita vakavaa ja ammattimaista blogia?
Omaan elämääni mahtuu sitä täydellisyyttä ja etenkin sen tavoittelua aivan riittämiin, että jaksaisin sitä vielä hehkutella blogissanikin. On paljon mukavampaa jakaa niitä asioita, joissa on huono. Tuntuu rentouttavalta ja puhdistavalta nauraa itselleen ja kertoa, että hei minä olen se dorka, joka luuli, että Jaffan Zombie-Marja ”MARJA PUREE!” -limpparissa on marjasosetta (pureeta) ja tarkasteli pulloa todella kauan + ääneen ihmeteli, että ei näe mitään sosetta. Tai joka uuden hammasharjan ostaessaan ihmetteli, että miksi siinä pakkauksen ulkopinnassa on se kielenpuhdistuspalanen, kun sen hammasharjan koko toinen pintahan on sitä materiaalia. Että onko se joku vaihto-osa. Toivottavasti et edes tajunnut tuota viimeistä juttua. Se oli niin blondi-juttu, että en tiedä, miten oikeasti punapäänä true gingerinä pystyin moiseen. Kai se vetyperoksidi on tehnyt minulle muutakin, kuin bimbon ulkonäön!

Toki välillä on kiva jakaa vinkkejä ja höpötellä ihan asiaakin. Kovin usein en ole tosin tähän sortunut. Saan työni ja kouluni puolesta tutkia ja kirjoitella lähdemateriaaliin viittaillen aivan tarpeeksi. Uskon myös, että asiakkaikseni valikoituu muutenkin ihmisiä, joiden kanssa persoonat osuvat yksiin. Meillä on treeneissä hauskaa, kun minä tulen paikalle milloin housut revenneinä ja milloin mitäkin sähläten ja voin yleensä omilla kokemuksillani ja tunaroinneillani kohottaa huomattavasti asiakkaan mieltä. Innostaakin! Kun kerta tuokin sähläri pystyy ja kykenee, niin kyllä minäkin. Tarpeen mukaan olen kuitenkin vakava ja tiukka, eikä homma karkaa miksikään pelleilyksi. Nautin työstäni ja uskon, että se into välittyy myös omille valmennettavilleni. En tee hommaa otsa rypyssä, enkä halua, että asiakkaanikaan tekevät. Toki sopivalla vakavuudella.

Mutta miten mun otsaan on silti ilmestynyt RYPPYJÄ? Kysynpä vaan. Kenellä on vastuu???? Etten vaan ois kuitenkin ottanut tätä mun fitnesslifestylee liian vakavasti. Viikonloppuna ainakin otin. Siirryin paikasta toiseen autolla välttääkseni kataboliaa, tankkasin lihakset hiilihydraateilla, hoidin mieltä istumalla iltaa kaverin kanssa ja huollatin kehoani makaamalla sohvalla X-asennossa viltin alla. Siis kaikki fitnessin kulmakivet kohdallaan!!

En näe niitä (no näänpä) mutta tunnen ne!!
Banaaniplätyi ja jäätelöö…ööö!

PS. Toimitus huomauttaa, että nykyään asustelen kolmiossa. Joka ei ole homeinen! Mutta paprika on usein homeessa.

PPS. 3 viikkoa dieettiin.

Nyt vielä kovasti pihviä!!!

Saako pannukakulla istua?

Tänään se iski tajuntaan – kisadieetti todella alkaa.  Ja sehän muuten tarkoittaa sitä, että minulla on edessä rapeat 20 viikkoa dieettiä. Tulevana kesänä ei siis syödä jäätelöä, hörpitä kuohujuomia tai mussuteta muurikkalettuja hillon ja kermavaahdon kera.

Viime kesänä maistui kupliva. Ja näkyi vyötäröllä.

Mmmmmmm…. Onneksi voi haistella! Yhtä kivaa. Tosi paska väite. I know!

Olen aina ajatellut, että täytyy olla joku yli-ihminen, että selviää moisesta. Olla nyt ilman elämän suurimpia nautintoja: rasvaa, sokeria ja viiniä!! Syksyllä aloitettu välidieetti kuitenkin osoitti, että jopa minusta, varsinaisesta herkkuporsaasta on herkuttomaan elämään, kun päämäärä on selvillä.

Olen toki aika ymmyrkäisenä kuunnellut tiimikavereiden kertomuksia. Ilmeisesti ollut varsin kivutonta puuhaa. Välillä väsyttänyt ja sitten taas porhallettu täysillä eteenpäin. Ei lipsahduksen lipsahdusta. Vau….
Myönnän – kyllä minua jännittää. Jännittää ihan todella paljon! Olen ollut aiemmin sellainen herkuilla itseäni palkitseva tyyppi. Ai kun tänään on kaunis päivä : ansaitsen jäätelön! Kylläpä tänään on sateinen päivä : syön jäätelöä. Voi kun minulla meni hyvin töissä : syönpä patonkia viinin ja juustojen kera! Voi kun meni päivä ihan päin hanuria: minä niin tarvitsen viiniä ja juustoja!
Tämä on myös monen tavan painonpudottajankin ongelma. Palkinto/lohtu/tunnesyöminen. Siitä on hankala päästä eroon. Ja se muuten vaatii asennetta, kuria ja tahtoa.

?????

Mmmmmmm…..

Elämässä on kuitenkin muitakin nautintoja, kuin välitöntä mielihyvää antavat herkut. Ja on tärkeää löytää erilaisia keinoja palkita itseään. Tavoite auttaa väistämään pahimmat karikot ja pitämään mielen fokusoituneena. Ainakin hyvinä ja energisinä päivinä. Mutta entäs sitten, kun on kiire, kananmunat lentelevät nonstopina lattialle, kengissä on koirankakkaa ja kiharrin tarttuu hiuksiin ja What the Fox Say soi radiosta? Auttaako se tavoite läpi mun-on-pakko-saada-vanukasta-NYT-tai-tapahtuu-moottorisahamurha-kohtauksesta? Vai meneekö pää ihan sama-whaevööööö-mä-oon-nevöhööd-susta-dorka-dieetti-mielentilaan? Aaaapuuuuva.

Kesällä on tulossa polttareita, häitä ja juhlaa jos jonkinlaista. Nämä tulevat varmasti olemaan ensimmäistä kertaa dieettiään läpivievälle tahmatassulle aika hankalia paikkoja. Mutta uteliaasti lähdetään leikkiin mukaan ja eletään hetki kerrallaan. Kyllä se siitä?

Onneksi samppanjaa saa ympäri vuoden. Ei yksi kesä ole mihkän!!

Eilen kävin Method Putkisto-studiolla. Olen soluttautunut keskiviikon aamuvirkkujen tunnille. Aloittelemme klo 7.45 pitkillä herättelevillä hengityksillä ja avauksilla. Oli aivan ihanaa, kun aurinko paistoi sisään saliin, olo oli pirteä ja heti tunnin alusta saakka tuntui, että sain hengitettyä vartaloon lisää pituutta!

Tunnin teema ei olisi voinut osua paremmin: rintarangan avausta. Isoja liikkeitä, joissa piti aukaista selkää, pallolla rullailua nikamia tunnustellen, kaularangan avausta ja pidentämistä. Tuntui siltä, että olen niin jumissa, etten edes voinut hengittää syvään. Kierroissa ranka rohisi ja hengityksen loppu tuntui ahtaalta ja katkonaiselta.

Elina ohjasi jälleen rennolla, mutta tarkalla otteella. Kävi korjaamassa asentoa, tarjoamassa vaihtoehtoisia tapoja, kun lonkankoukistajat kinnasivat niin, että näytin kilvelleen kierähtäneeltä kilpikonnalta tai sivuposeerausasennosta tuttu pakarannosto näkyi liikkeissä turhan voimakkaasti.
Sain myös vartalon kiertoa varten kotiharjoitteluvinkkejä, joita aion ehdottomasti hyödyntää, että saadaan tarpeeksi kiertoa poseerausasentoihin. Joiden parissa on vielä työtä…. Paljon.

Kaunis Elina! Kuva: Method Putkisto-studio

       
Jos ei tule voittoa, niin ainakin sulla on kaikista kaunein kaula!” Haha! Toivoa sopii, että putkisto-tunneilla pidennetty joutsenkaulani erottuu! Minusta kaula on tosin edelleen samaa luokkaa, kuin sillä kilpikonnalla. Niska tukevasti kilven suojissa.

Olen konna. Ja laulella voin huoletonna! Ööö. Mitä?

Toissapäiväinen jalkatreeni tuntui tänään jaloissa vielä pahemmin kuin eilen, mutta ei auttanut itku markkinoilla, kun lyllersin treeneihin klo 10. Heidin treeneihin. Täytyy sanoa, että vaikka treeni otti sinne minne pitikin, eli etureisiin, niin onni onnettomuudessa, että yhteistreenimme menevät usein kuulumisten vaihdoksi. Muuten en olisi ehkä saanut rahtuakaan armoa, mitä tulee takareisiin ja ahteriin.
Tehtiin kyykkyä super squat-laitteessa, reiden ojennusta pudotussarjoina, prässiä, askelluksia step-laudalta alas ja ponnistusta ylös. Siinä ähkiessäni kammottavien pudotussarjojen parissa, joku kanssatreenaaja tuli kysymään meiltä, mistä koulusta olemme. Tirsk. Heidi siinä sitten kertoi, että tässä on fitness-valmennus käynnissä. Minä melkein itku silmässä ähkin viimeisiä toistoja, kun setä kysyi: ”Onkos se jotain tanssia?” Petti kyllä pokka siinä väsyneenä aivan totaalisesti, eikä meinannut hommasta tulla hölkäsenpöläystä, kun sain sellaisen hepulinaurukohtauksen. Näyttkö se naama punaisena pukertaminen liittyvän jollain tapaa tanssiin? Meidän haastettiin myös sulkapallo-otteluun. Harmi, ettei kuulu treeniohjelmaan. Muuten oltaisiin ihan_varmasti_lähdetty. Sori, pojat.
                                           
Treenit Heidin kanssa ovat ennen kaikkea terapeuttisia. Koen saavani hyvän sykkeen ja tekemisen treeneihin yksinkin, mutta en pääse luonnollisesti samalla tavalla purkamaan omia epävarmuuksiani ja kysymyksiäni mitenkään muuten, kuin päpättämällä omalle valmentajalle. En halua kuormittaa  häntä turhanpäiväisillä kysymyksillä, ellei ole pakottava tarve, joten yhteistreeneissä sitten kyselen askarruttavat asiat ja saan ääneen pohtia kuntoa ja asentoja ja bikineitä ja kaikkea mahdollista. Varmuutta tuli tänäänkin roppakaupalla lisää ja tuli taas sellainen fiilis, että suunta on ihan oikea ja hyvä tästä tulee. Varmuutta ja kovaa tekemistä vain!

Sain käsiin myös uudet treeniohjelmat ja kisadieettilappunenkin ilmestyy minulle piakoin. (Niin. Tosiaan. Se dieetti. Iiiik.) Aerobisia ei tule olemaan alkuun lainkaan, mikä ei ole yllätys. Minulla tulee todella paljon hyötyliikuntaa ja kävelyä ihan ilman erillisiä aerobisiakin. Toivottavasti ei kuitenkaan liikaa.
Ja pudoteltavaa on kokonaisuudessaan sellainen 8kg. Ei tunnu toivottomalta! Mutta ei ole varmasti sen helpompaa kuin +10kg.

Tiimikaverit ovat menneet dieetin mahtavalla draivilla. Ei voi kuin ihailla! Meidän body fitness-juniorimmekin vaan kokkailee joka päivä aivan mahtavia herkkuja. Instagramista olen kuolannut kuvia. Eikä ole mennyt palaakaan omaan suuhun, vaan miehen sekä vieraiden. Siinä on kyllä itsekuri todella kiitettävä, ei voi kuin hämmästellä! Minun pitänee keitellä tuolle miehelle korkeintaan jotain kuvottavia sörsseleitä, että ei varmasti tee mieli maistaa. Olen niittänyt mainetta aikamoisena hasardikokkina ja lapsena kunnostauduin varsinaisena herkkutehtailijana, kun valmistin pikkuveljelle ja serkulleni kaikenlaisia suuhunpantavia leikkimökissä (mm. voikukkaa, vanhentuneita maitojauhoja, lehmän pellettiä…) ja naamioin ne näyttämään tarpeeksi paljon päiväkaakaolta ja pullalta. Krhm. Kun nyt kuitenkin säälittelette tuota avomiestäni, järkytän teitä lisää kertomalla, että raasu joutuu jatkossa syömään leipänsäkin ilman voita. Minä kun en voi elää dieetillä samassa taloudessa Oivariini-paketin kanssa. Ehei. Syön sieltä vielä lusikalla sitä voita. Houkutukset ratsataan huolellisesti pois! Ei voi sortua siihen, mitä ei kaapissa ole! Tämän lisäksi aamuaerobiset koittavat kesäkuussa myös hänellä. Yhteinen kärsimys kaunistaa!!!

Minulla on onneksi näitä salaisia herkkureseptejä tallessa.

Ennen dieettiä on kuitenkin tarkoitus viettää rento tankkausviikonloppu sukuloimassa. Siellä ei muuten kaloreita lasketa ja syödään suklaata koko dieetin edestä! Niin, ettäs tiedätte. Älkää yrittäkökään estää, hahahaaa! No, kylläpäs nyt uhoan. Mutta tarkoitus siis pitää ruokailujen osalta rennompi viikonloppu ja herkutella suosikkiherkuilla ja hyvällä omallatunnolla. Sitten ystävystyn seuraaviksi kuukausiksi parsakaalin kanssa… Ps. Söin äsken korvapuustin. Vatsa sopii bikini fatness-kilpailuihin oikein passelisti. Lähdetään viemään konseptia eteenpäin! Kaikki joiden kisabikinit eivät mene läpi kilpailijakokouksessa – tervetuloa. Vaaditaan vain off-kausi ja survoutuminen liian pieniin bikineihin!

HAHAAHAHAA! VIELÄ NAURATTAA ELÄMÄ!

PPS. Kävin tänään myös hieronnassa! Paikkana Fysikaalinen hoitolaitos Markus Linna ja Carisma-keskus Jyväskylän ytimessä. Nyt on taas paikat auki. Ainakin enemmän auki. Luoja, teki kipeää!

PPPS. Jos olet vailla hierojaa Jyväskylässä, myös minä teen hierontaa edullisilla opiskelijahinnoilla! Osaan tarvittaessa olla myös hiljaa ja kertoa ihan hyviäkin juttuja! Laita ihmeessä sähköpostia, niin rouhitaan kalvoja auki! [email protected]