Homeinen pieni kaksio

Ennen kuin minulla oli oma blogi, jossa kertoa tästä täydellisestä elämästä, pullantuoksuisesta kodistani, heleän ihoni salaisuudesta ja vinkeistä, kuinka tehdä sporttisia kampauksia paksuihin, luonnonkihariin, hunajanvaaleisiin kutreihini, suunnittelin vastaiskua blogimaailman täydellisyyksille. Tarkoituksena oli aloittaa elämäntapablogi, Homeinen pieni kaksio. Ehkä enemmän upeita sisustusvinkkejä. Kuihtuneita rippiruusuja vuodelta -98, homeisia leipäviipaleita ja päivän asu-kuvasarjoja reikäisistä kalsareista, eriparisukista ja vanhoista Naisten Askel-paidoista.

Eri pari sukat, pömppömaha, hiukset kuohkeana kuin pieni kevätsipuli.

Ystäväni tullessa yökylään Helsingistä, huvitin häntä lukemalla täydellisiä elämäntapablogeja Miljonääriäidit-sarjan kertojan äänellä. Siis se suomalainen. ”Miljonääriäidit Maria ja Nina…” Suosikkejamme olivat ehdottomasti erilaiset lasten teemajuhlat. Tokihan teemajuhlissa tulee olla astiasto, joka on sävysävyyn vintage-hengisten pillien ja paperipallojen kanssa. Ja milloin oli perheen valloittava taapero metsästämässä perhosia haavin kanssa (perhoset tietenkin sävy sävyyn lapsen vaatteiden kanssa) ja milloin työstämässä pienen palettinsa kanssa öljyvärimaalausta perheen pihan runsaista omenapuista, kuin taiteilija Umbra konsanaan!

Siinä ei ole todellakaan mitään pahaa tai väärää! Ihanaa, että jotkut jaksavat panostaa ja tuottaa niin upeaa kuvamateriaalia, pitää kotinsa moittettomassa kunnossa, vitivalkoisena ja hohtavana. Pukea lapsensa sävy sävyyn ja askarrella nukkekoteihin henkareita ja tehdä muovailuvahasta mikroskooppisen pieniä macarons-leivoksia. Uskomatonta. Mutta kai se on sitten totta.

Lämminhenkinen joulukuva!
Missä oikein meni vikaan? Miksi itse on yksi Taifuuni-Vilijonkka, joka tulee ja menee ja aiheuttaa kaaosta? Perjantaina siivosin ja eiköhän koti näyttänyt taas muutaman tunnin jälkeen siltä, kuin meillä olisi vierallut joku kymmenhenkinen suurperhe pienten tahmatassujen ja muutaman kuraisen koiran kanssa. Olen sisustuksen suhteen hyvin tarkka ja kun vieraita tulee, pitää tarjoilujen olla tiptop ja kodin siistissä kunnossa. Auta armias, jos kipot eivät ole samaa sarjaa ja mies on laittanut tuulihatut sille väärälle tarjoiluvadille. Tai kuvittelee, että salaattia tarjoillaan muovisesta kulhosta. Katastrofi!! Mutta sitten kun olen täällä yksin tai kun minulla on kiire… Voi luoja. Miten voi saada niin lyhyessä ajassa niin paljon sotkua? Miten voi elää sen rojun vaatekasan keskellä?
Vaatekaappini suhteen olen jo luovuttanut. Se pysyy järjestyksessä tasan tarkkaan muutaman päivän. Yksi kerta, että pitää etsiä kiireessä jotain tiettyä rättiä, ja kaivan kaiken pihalle yhtenä isona läjänä. Jotkut ehkä muistavatkin vanhan kotini vaatehuoneen, josta löytyi eriskummallisia tavaroita, kuten A-tikkaat, lusikkaa, haarukkaa ja milloin mitäkin. Olisi ollut hyvä paikka haudata ruumis.
Ruoan esillepano. Jooo. Kyllähän minä saatan kiireettömänä vapaapäivänä asetella ne rehut lautaselle. Jota kuinkin näin.

Mutta arki on kyllä usein sitä, että vetelen kylmää, vetisenä litisevää parsakaalia lommoutuneesta muovikiposta ja ropellan eväsmuniani leipien päälle työpaikan toimistossa, joka jää löyhkäämään kylpyhuoneen hajulukolta.

Syön munia, jos ne eivät tipu lattialle.

Monia häiritsee kovasti, että blogeissa annetaan niin siloteltu kuva itsestä. Mutta haloo – kuka nyt muutenkaan nauttii omien huonojen puoliensa esilletuomisesta? Ei ole kivaa laittaa itsestään niitä epäonnistuneita kaksoisleukakuvia facebookiin, eikä ehkä tunnu erityisen luonnolliselta kertoa, että kotona ollessaan suosikkipuuhaa on istua käsi housuissa ja kaivella nenää. En minäkään täällä aivan kaikkea kerro. Esimerkiksi sitä, että raivoan pää punaisena mainoksille ja huonoille kappaleille, puhun todella rumia asioista, joista en pidä (kuten Anna Abreun lauluäänestä) Tai siitä, että olen ollut maailman kamalin teini-ikäinen, joka raivosi äidilleen, käytti sellaista kieltä että tapakasvattaja Kaarina olisi kiikutettu saman tien suljetulle psykiatriselle osastolle. Tai siitä, että sain ala-asteella käytösnumeroksi puolikkaan tähden, kun kolmonen oli suurin arvosana ja ykkönen pienin. Tai että ala-asteella laitoin kynän rehtorimme takataskuun aina kun hän matematiikan tunnilla pyllisteli ja sitten hän nolona tuli palauttamaan kynän luokkaamme ”Taas minä otin vahingossa jonkun kynän!”. Olisihan noita juttuja, jos jaksaisi kuunnella!
Blogilla välitetään mielikuva muille. Sanavalinnoilla ja kuvilla luodaan vaikutelma. Voisinhan itsekin antaa pätevän ja ammattimaisen kuvan. Kirjoitella pitkät pätkät latinaa…. NÄÄÄÄÄÄÄH!!

Epäonnistunut poseerauskuva hiilarimätystämisen jälkeen, aaaahhh!

Minulle tämä blogi on terapiaa parhaimmillaan. Välillä kysellään kauhistuneena, että mietinkö ollenkaan, mitä asiakkaat nyt minusta ajattelevat, kun tällaisia sammakoita päästän suustani? Laitan sellaista arveluttavaa kuvamateriaalia. Miksi en kirjoita vakavaa ja ammattimaista blogia?
Omaan elämääni mahtuu sitä täydellisyyttä ja etenkin sen tavoittelua aivan riittämiin, että jaksaisin sitä vielä hehkutella blogissanikin. On paljon mukavampaa jakaa niitä asioita, joissa on huono. Tuntuu rentouttavalta ja puhdistavalta nauraa itselleen ja kertoa, että hei minä olen se dorka, joka luuli, että Jaffan Zombie-Marja ”MARJA PUREE!” -limpparissa on marjasosetta (pureeta) ja tarkasteli pulloa todella kauan + ääneen ihmeteli, että ei näe mitään sosetta. Tai joka uuden hammasharjan ostaessaan ihmetteli, että miksi siinä pakkauksen ulkopinnassa on se kielenpuhdistuspalanen, kun sen hammasharjan koko toinen pintahan on sitä materiaalia. Että onko se joku vaihto-osa. Toivottavasti et edes tajunnut tuota viimeistä juttua. Se oli niin blondi-juttu, että en tiedä, miten oikeasti punapäänä true gingerinä pystyin moiseen. Kai se vetyperoksidi on tehnyt minulle muutakin, kuin bimbon ulkonäön!

Toki välillä on kiva jakaa vinkkejä ja höpötellä ihan asiaakin. Kovin usein en ole tosin tähän sortunut. Saan työni ja kouluni puolesta tutkia ja kirjoitella lähdemateriaaliin viittaillen aivan tarpeeksi. Uskon myös, että asiakkaikseni valikoituu muutenkin ihmisiä, joiden kanssa persoonat osuvat yksiin. Meillä on treeneissä hauskaa, kun minä tulen paikalle milloin housut revenneinä ja milloin mitäkin sähläten ja voin yleensä omilla kokemuksillani ja tunaroinneillani kohottaa huomattavasti asiakkaan mieltä. Innostaakin! Kun kerta tuokin sähläri pystyy ja kykenee, niin kyllä minäkin. Tarpeen mukaan olen kuitenkin vakava ja tiukka, eikä homma karkaa miksikään pelleilyksi. Nautin työstäni ja uskon, että se into välittyy myös omille valmennettavilleni. En tee hommaa otsa rypyssä, enkä halua, että asiakkaanikaan tekevät. Toki sopivalla vakavuudella.

Mutta miten mun otsaan on silti ilmestynyt RYPPYJÄ? Kysynpä vaan. Kenellä on vastuu???? Etten vaan ois kuitenkin ottanut tätä mun fitnesslifestylee liian vakavasti. Viikonloppuna ainakin otin. Siirryin paikasta toiseen autolla välttääkseni kataboliaa, tankkasin lihakset hiilihydraateilla, hoidin mieltä istumalla iltaa kaverin kanssa ja huollatin kehoani makaamalla sohvalla X-asennossa viltin alla. Siis kaikki fitnessin kulmakivet kohdallaan!!

En näe niitä (no näänpä) mutta tunnen ne!!
Banaaniplätyi ja jäätelöö…ööö!

PS. Toimitus huomauttaa, että nykyään asustelen kolmiossa. Joka ei ole homeinen! Mutta paprika on usein homeessa.

PPS. 3 viikkoa dieettiin.

Nyt vielä kovasti pihviä!!!
everfit

Täällä hyvinvoinnista, terveydestä, liikunnasta, omasta elämästään ja kaikkien asioiden ohi kirjoittelee henkilökohtainen valmentaja ja pian valmistuva fysioterapeutti. Olen elämäntapatunari ja huonolla huumorintajulla paiskattu savolaissyntyinen keskisuomalainen. Innokas treenaaja, turhan avoin hölösuu, vaimo ja amatöörikotipaakari. Blogi sai alkunsa, kun päätin muuttaa jahkailun tosiasiaksi ja lisätä kuntosalitreenilleen tavoitteen = pyllistelyn bikini fitness-lavoilla. Tästä blogista et kuitenkaan löydä mitään turhan glamoröösiä fitnesshuumaa, enemmänkin parsankatkuista puujalkavitseilyä ja mietteitäni kvanttimekaniikan suhteesta luumukiisseliin. Yhteistyökuvioita, palautetta, juttutoiveita ja vihapostia vastaanotan ilmomielin osoitteeseen: everfit( at) luukku.com.

4 vastausta artikkeliin “Homeinen pieni kaksio”

  1. Pakko kommentoida vihdoinkin. Olet aivan mielettömän hauska kirjoittaja! Sun tekstejä on aina yhtä hauska lukea 🙂 Kiitos! Ja tsemppiä treeneihin.

    • Kiitos Tiia-Sofia! Kiva, jos hauskuuttaa! Kovasti tsemppiä sinunkin treeneihisi kohti tavoitetta! Kävinhän toki äsken kyyläilemässä vastavuoroisesti sinunkin blogiasi. 🙂

    • Kiitos!! Bambi-paita tarttui joskus vuosia sitten mukaan niinkin erikoisesta ug-fashion-putiikista kuin H&M!! Olisi pitänyt silloin ostaa useampi, alkaa mokoma olla vähän kulahtanut lurpake…

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 
Tykkää jutusta