Ironisia henkilöitä ei kannata piestä.

Asiakaspalvelutyö se on välillä metkaa puuhaa. Sitä aina unohtaa, miten analyyttisesti asiakkaat tutkailevat päästä varpaisiin. Tänään eräs tarkkasilmäinen herrasmies oli vakuuttunut, että olen raskaana. Satuin istumaan kassan takana, kädet ristittynä syliini.

Asiakas: Onko kesävauva tulossa?
Minä: Anteeksi????
Asiakas: Niin että onkos se kesävauva tulossa?
Minä: No EI ????!!
Asiakas: Aijaa! Minusta ihan näytti siltä. Minä kun olen näissä asioissa aika tarkka!
Minä: ??????
Asiakas: No mutta ehkä ensi kesänä?
Minä: No ehkä ei.
Asiakas: No toivottavasti kyllä! Toivotaan parasta ja pelätään pahinta. Oikein hauskaa viikonloppua!

Tästä voisikin siis ammentaa aimo annoksen dieettitarmoa, jos kerran näyttää ”ihan siltä”

Flunssapirulainen alkaa olla pikkuhiljaa nitistetty. Mitä nyt vielä aamulla yskin peltomyyrän kokoisia limapalleroita ja poseerausharjoituksissa kuulostin siltä, kuin sairastaisin keuhkoahtaumatautia. Mutta siis muuten menee eri-kivasti. Linnut visertävät, tsirp!

Tänään kun huruuttelin uskollisella munamankelillani töihin ja kuulokkeista soi läskibasson letkeä läiske, tukka oli tötteröllä ja nahkatakki lepatti, tuli mieleen se seikka, että ihmiset usein lokeroidaan. Ja se on ärsyttävää. Nyt olen päässyt keskustelemaan aika paljon tatuoinneistani ja siitä, miten ne ovat haitaksi fitness-lajeissa. Uutta tietoa!! Not.

Kuten olen tuonut ilmi sanoin ja kuvin, on eloon mahtunut monenlaisia tyylejä. Jo ala-asteella tykkäsin kovasti kaikesta mikä oli ah-niin- rock ja vähän erilaista ja jännää ja siistiä. Vaihtokulttuurit kiinnostivat ja ärsyttihän se, jos oma lempibändi ei ollut tarpeeksi erikoinen, vaan sitä kuunteli naapurin Lassi-Mairekin. Yläasteella kirjallisuus ja innostuminen fantasiasta veivät kohti synkempää musiikkia ja tyyliin alkoi tulla goottimaisia vivahteita. Jossain vaiheessa hulmusinkin ympäri kirkonkylää epäilyttäviä mustapunaisia pampuloita pää täynnä. Tämän jälkeen tyylipaluu tuli takaisin perusrock-linjalle, josta kohti 50s-habitusta ja maltillista psychobillyilyä. Kun ratsastus jäi ja aloin ravata kuntosalilla ja pumppipamppipompom-sätkyttelytunneilla oikein urakalla, alkoi pukeutuminen muovautua ”astetta verran” käytännöllisemmäksi. Eli aloin olla harvinainen näky ilman jumppapöksyjä. Kun opinnot ja työtkin veivät liikunta-alalle, jäi vaivaa vaativa pukeutuminen vain erityistilaisuuksiin. Pian victory rollsit katosivat kokokonaan ja hiusten värikin vaihtui mustasta punaiseen ja punaisesta vaaleaan.

             kukkuu      

kukkuu1

Minä, joka en vuosiin ollut omistanut edes housuja (paitsi yhdet PVC-pöksyt ja ratsastushousuja) olin vaihtanut hameet farkkuihin! Silloin vannoin, että minusta ei ikinä tule niitä ihmisiä, jotka hiippailevat kaikkialle jumppatamineissa. Hyi olkoon.

Vaan kuinkas sitten kävikään…

Oli miten oli. Jokaista vaihetta seurasi aina voimakas kategorisoiminen. Rokki-Eve. Gootti-Eve. Fiftari-Eve. No. Nyt minä sitten olen Fitness-Eve. Tahtomattani. Kun hiippailen pinkissä kuoritakissa, on ihan varmaa, että joku kommentoi: ei olisi gootti-Eve tuohon pukeutunut ikinä. Eihän siitä olekaan kuin liki 10 vuotta. Tuskin olisi etuliitteetön-Markettakaan pukeutunut 15-vuotiaana liian lyhyisiin, napaan asti vedettyihin housuihin, jotka saavat peräosaston näyttämään siltä, kuin siihen olisi törmännyt kaivinkone.

kukkuu7

Tyylit ovat vaihdelleen. Mielipiteet ovat muokkautuneet. Arvot ovat kirkastuneet. Ihan normaalia aikuistumista ja oman identiteetin hakemista. Olisi jotenkin kauhistuttavaa, jos olisin tismalleen samannäköinen ja ajatusmaailmaltani samanlainen kuin yläasteella. Toivottavasti kukaan teistäkään ei ole? 

kukkuu4

On jotenkin aina tuntunut siltä, että minussa on monta puolta, jotka käyvät jatkuvasti pientä taistoa. Onko tämä jakomielitautia? Apua! Haluan olla tatuoitu, nautin edelleen suunnattomasti erilaisista alakulttuureista, keikoista ja rokista. Haluan mennä mutaiseen pittiin riekkumaan, kulkea tukka tötteröllä. Ja näyttää välillä vähän keskisormea koko maailmalle. Välillä sitten iskee se fiilis, kun haluaisin olla enemmänkin suomenruotsalainen rouva. Tiedättekö sellainen oman arvonsa tunteva. Sellainen, joka kantaa käsikynkässään merkkilaukkua, on aina huoliteltu ja raikas ja hyväkäytöksinen. Fresh nainen valkoisissa housuissaan. Tulee toimeen kaikkien kanssa ja elää raikasta ja harmitonta elämäänsä puhtaanvalkoisessa kodissaan.

Hienostelu ja virheetön elo ei kuitenkaan ole minua varten. Tulee sellainen lapsellinen angsti, että minä haluan olla jotain aivan muuta! Silloin tekee mieli kääriä housunpuntit ylös ja pomppia pomppupyllynä eteenpäin! Ei minusta ole pönöttäjäksikään. Pröystäilevät tilaisuudet tuntuvat aina yhtä mukavalta ajatukselta, mutta tulee joka kerta sellainen olo, että haluaa vetää nutturan auki, heittää korkokengät nurkkaan ja mennä tekemään maastavetomaksimeita. Niissä on jotenkin niin voimakkaasti ilmassa sellainen odotus, millainen naisen tulisi olla.

kukkuu3

Onhan se ehkä vähän koomista, että minulla on enemmän pinkkiä vaatekaapissani kuin prinsessa Estellellä. Ja silti kuuntelen räyhämusiikkia ja tatuointeja on vaikka millä mitalla. Mutta mitä sitten? Miksi pitäisi olla vain yhdenlainen? Jotenkin tympeää. Nyt en sitten voi ottaa lisää tatuointeja, kun olen fitness-Eve. Eihän fitness-Eve voi juoda kuohuviiniä ja tanssia tuolla aamuun asti. (No nyt en voikaan, kun olen dieetillä.) 

kukkuu10

Mutta miksi ei voisi tykätä monista asioista?  Minä kuuntelen edelleen kaikenlaista musiikkia. Milloin soi Nekromantix ja milloin Scooter. Perään vähän Raised Fistiä ja taas mennään. Ja vanhat vaatteetkin voisin mielelläni pukea päälle. Tai no, gothic girl-lookin jättäisin väliin…  Oma mielikin yrittää välillä mennä loukkuun. Kai yksinkertaistaakseen asioita. Ole sä nyt hei Eve tällainen pinkki glitterbeibe!  Silloin auttaa, kun muistan erään kouluratsastusvalmentajan tokaisseen minulle, että ”Lävistykset eivät kuulu ratsastuksen etikettiin. Sinun pitäisi vaihtaa nuo korvalävistykset helmikorvakoruihin”

kukkuu6

Voi yökötys. Pitäkää etikettinne!

Ihan vaan Eve.

kukkuu5

 

 

 

 

everfit

Täällä hyvinvoinnista, terveydestä, liikunnasta, omasta elämästään ja kaikkien asioiden ohi kirjoittelee henkilökohtainen valmentaja ja pian valmistuva fysioterapeutti. Olen elämäntapatunari ja huonolla huumorintajulla paiskattu savolaissyntyinen keskisuomalainen. Innokas treenaaja, turhan avoin hölösuu, vaimo ja amatöörikotipaakari. Blogi sai alkunsa, kun päätin muuttaa jahkailun tosiasiaksi ja lisätä kuntosalitreenilleen tavoitteen = pyllistelyn bikini fitness-lavoilla. Tästä blogista et kuitenkaan löydä mitään turhan glamoröösiä fitnesshuumaa, enemmänkin parsankatkuista puujalkavitseilyä ja mietteitäni kvanttimekaniikan suhteesta luumukiisseliin. Yhteistyökuvioita, palautetta, juttutoiveita ja vihapostia vastaanotan ilmomielin osoitteeseen: everfit( at) luukku.com.

12 vastausta artikkeliin “Ironisia henkilöitä ei kannata piestä.”

  1. Mä oon aina ollut sitä mieltä että tyylejä voi yhdellä ihmisellä olla monia. Vaatekaapini on todella moninainen, niinkuin musamakunikin 🙂 mikä milloinkin sopii fiilikseen ja vaaka kun olen horoskoopilta, niin enhän mä osaa päättää 😀

    http://outinfitness.fitfashion.fi/

  2. Kyllä! On ihanaa, että voi fiiliksen mukaan valita kaapista sopivaa ja kaupassakaan ei tarvitse hakea mitään tietynlaista vaatetta, kun se on niin fiiliksestä kiinni, millaiset vaatteet sinä päivänä miellyttää eniten. Joskus se tarkoittaa Disneyn bambi-villapaitaa ja toisena päivänä jotain niittitimanttikillutinhökötystä. Kyllähän se päivän asu tuppaa olemaan tätä nykyä n. 90% jumppatrikoot ja verkkatakki, mutta sitten kun intoutuu pukemaan jotain muuta päälleen, niin onpahan vaihtoehtoja. 😀

    • Siis niin totta! So last season joku lokerointi. 😉

  3. Haa, vaikken ole ikinä ulkonäölläni edustanut mitään alakulttuureja yhtä railakkaasti kuin sinä, niin mulla on kyllä ollut tuo sama ajatus että minusta ei kyllä ikinä tuu sellaista tyyppiä joka pyörii ihmisten ilmoilla jossain verkkareissa ihan vakituiseen 😀 Krhm, ei olis 18-vuotias meikäläinen uskonut miten vaivalloista on pukea päälle jotain muuta kuin ne verkkarit ellei ihan juhlat ole tiedossa… Mutta mua ei kyllä kukaan katso oudosti sen takia koska olen aina ollut ”Martta vaan”, ne teikäläisen goottireleet ovat jääneet sen verran paremmin mieleen että innostavat tuohon luokitteluunkin enemmän 🙂

    • Aivan. Mutta vaikea kyllä farkku-Marttaa kuvitella verkkari-ihmiseksi! 😀

  4. Ite oon ainakin onnellinen siitä että monenlaista tyyliä on tullu kokeiltua ja nimenomaan nyt aikuistuttua (toivottavasti!). Oot just hyvä tuommosena ku oot! 🙂

    • Hei hirmu hyvä, tää käy! Ookko sä sitten mars-jäätelö-on-niin-hyvää-mutta-oon-hiton-timmi-fitnessmamma?

  5. omg, tajusin noista rastakuvista että oon tasasin väliajoin kyylänny sua galtsus joskus vuonna kivi 😀 kappas vaan kun bloggaajan naamassa oli jotain tuttua, säähän se oot! 😀 joskus taidettiin jopa lätistä parin kommentin verran ees taas, en vaan muista mitä 🙂

    • Tiina, hahaaa! Irc-galleria! Oi aikoja! 😀 Rastakuva olikin profiilikuvani pitkään!!

    • Joo, rastoja oli mullakin monet erilaiset ja vaikket ny muistaisikaan nickini oli Chiina 😉 blogissani saattaa kanssa jossain vilahdella noita vanhempia kuvia 😀

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 
Tykkää jutusta