Vene vuotaa – tuokaa äyskäri!

Dieetti on siis ihan parasta aikaa! Mä nautin dieetistä! Ihanaa dieettiä, se on niin parasta!Moni kilpaillut lajitoverini on hehkuttanut kisadieettiä mahtavaksi ajaksi. Miten se oli helppoa, ei poikennut mitenkään perusarjesta. Energiaa riitti, mielihaluja ei ollut, eikä homma tuntunut juuri miltään.

Tahtoisin tunnustaa fitnessmaailman pahimman kuolemansynnin: minusta dieetillä ei ole kovinkaan kivaa. On minullakin ollut muutama huippupäivä ja kaikki on sujunut kuin tanssia vain. Mieli on ollut täynnä intoa, hymy on ollut korvissa ja salitreenissä olen paukuttanut aivan huikeilla tehoilla menemään. Ruoatkin ovat sujahtaneet alas mitään miettimättä. Helppoa ja hauskaa! Ja puuroahan nyt söisi vaikka sen 7 kertaa päivässä, mmmm….

IMG_7224[1]

IMG_1116[1]

Sitten on niitä päiviä, kun pää huutaa, että apua apua apua, nyt ollaan muuten dieetillä, apua! Mitään et voi nyt tehdä! Treenitehot laskevat kuin se kuuluisa lehmänhäntä ja mieli on ankea. Pääkopassa pyörivät vain asiat joista joutuu kieltäytymään (ihan kuin nyt edes sillä nimenomaisella hetkellä tekisi mieli kuumaa sipulimaitoa, mutta kun dieetti ei salli kuumaa sipulimaitoa niin yhyy mä haluun sitä ihan just ja nyt!!!) ja nenässä haisee parsakaali. Parsakaalin haju varmaan tunkeutuu pian ihohuokostenkin läpi.

IMG_1012[1]

Mikä on vetänyt mielen entistä enemmän maahan, on se, että minä ihan todella luulin, että olisin itse sellainen superdieettaaja, jolle tämä homma ei tuottaisi mitään hankaluuksia. Sellainen esimerkkihenkilö. ”Vau, toi homma on sulle niin helppoa!” Niin rakkaat asiakkaanikin aina sanovat. ”Sä saat ton kaiken näyttämään niin helpolta!” Niin. Kyllä ne asiat on helppo saada näyttämään helpolta. Dieettikin näyttäisi varmaan aika todella helpolta ja saisin maineen raudanlujana dieetin vetelijänä, kun laittaisin kerran pari kuussa muutaman muutoskuvan ja tekstin: DIEETTI ETENEE. JEE. =)

IMG_1236[1]

Minä nyt jankutan tätä kyllästymiseen asti, mutta on se nyt kumma jumalvit, että 11kg  painonpudotus syksyllä ei tuntunut juuri miltään! Ei tehnyt mieli mitään ruokavaliosta poikkeavaa, keskittyminen oli täydellinen ja kilot karisivat ihan itsestään. Silloin minäkin olisin laulanut ihan samaa virttä dieetistä, että on muuten helppoa ja kivaa ja eihän se nyt mitenkään poikkea arjesta. Nyt, kun pudotettavaa  on7 kg, mikä ei edes ole järin paha, on ihan toinen ääni kellossa. Ja mieli hangoittelee vastaan. Marmatimarmati.On ollut aivan älyttömästi mielihaluja, ruoka-ajat ovat kiukuttaneet, nälkä on joinain päivinä jäätävä ja toisina päivinä ei pöperö maistu ollenkaan. 

On jotenkin huvittavaa, kun tämä dieetti ei tosiaan poikkea normaalielämästäni juuri mitenkään. Ihan samalla tavalla syön muutenkin 5 kertaa päivässä. Ruoat ovat liki samoja, joskaan vaihtelua ei ole niin paljon ja vapaasyönnit ovat no no. Herkkuja on syksyn jälkeen mennyt hyvin säästeliäästi (jos ei lasketa pääsiäistä..) joten mistään jokapäiväisen herkuttelutavan karsimisesta johtuvasta kipuilusta ei ole kyse. Kaiken lisäksi paino on toistaiseksi tippunut varsin helposti ja ruokaa on PALJON.

IMG_1295[1]

Tämä hankalasti alkanut dieetti on ainakin pistänyt rattaat mielessä raksuttelemaan. Olen miettinyt lajia monenlaisesta vinkkelistä ja omaa motiiviani tähdätä kilpailuihin. Ja sen motiivin vaikutusta motivaatioon.

Motivaation puute tuntuu hankalalta palalta niellä. Minä palavasti haluan tehdä tätä hommaa. Mutta onko motiivini liian löyhä? Eikö kilpailumieltä ole enää tarpeeksi? Missä kohtaa hommani falskaa? Olenko liian tyytyväinen itseeni? Enkö ole tarpeeksi kunnianhimoinen? Eikö itsekurini riitä? Enkö olekaan kova fitnessbeibe, jolla on rautainen itsekuri? Ruoka on hei vaan polttoainetta, ei mitään muuta!! Right….

Parin viikon aikana on ollut monen monta kertaa paha mieli. Tuntuu siltä, että laji vie välillä ajatukset niin mukanaa, että olen liian kaukana arvomaailmastani. Ykkösprioriteettinani kun ovat kuitenkin läheiset. Jessica kirjoitti omassa blogikirjoituksessaan aivan samasta asiasta kuin mitä olen viime päivinä itse miettinyt. Näin ensimmäistä kertaa kisarumbaan lähteneelle amatöörikoheltajalle homma varmasti voikin olla vielä hankalampaa, kuin kisakonkarille, joka vetelee dieetit rutiinilla. En halua missään nimessä jäädä yksin kotiin nysvöttämään, mutta jotenkin vierailut tuntuvat hankalilta. On kiusallista kantaa omia purnukoita mukana, kun mennään kylään isovanhempien luokse. Tuntuu väärältä, että ei voi kippistää kuohuviinillä, kun oma pikkuveli saa ylioppilaslakin. Tai syödä ystävän hääkakkua ja vetää hilpeää kuohuviinitihnettä polttareissa.

IMG_3627[1]

Elämä ei luonnollisesti saa perustua herkutteluille ja muutama kuukausi ilman herkkuja, ei ole oikeasti järin pitkä aika ihmiselämässä. Juhlia voi ihan ilman sokeripommikakkuja ja kuohujuomia. Ja mullahan on sitten Joulu ihan vapaasyönnin juhlaa, wuhuu!! Mutta miten se vain tuntuu niin ankealta ajatukselta viettää kesä dieetaten? Vaikka tavoitteena on elämäni kunto!!

Suurimmalla osalla ylipainoisista asiakkaistani lohtu- ja palkintosyöminen on suurin ongelma. Monesti tämä juontaa juurensa jo lapsuuteen – kotona on opittu siihen, että kun on juhlan aika, niin herkutellaan. Hyvästä koulumenestyksestä palkitaan kermakakulla, sydänsuruja hoidetaan kampaviinerillä ja Fazerin sinisellä, Sadepäivänä paistetaan lettuja. Ja hei omaa kehoa pitää kuunnella!! Kun se keho nyt ihan selkeesti huusi berliininmunkkia ja sohvaa, niin berliininmunkki ja sohva it is!

IMG_3806[1]

Onhan se ihan ymmärrettävää. Lohdun ja palkitsemisen vuoksi syöpöttelyssä on jotain ihanan turvallista ja lempeää. Sielua hellitään ruokkimalla kroppaa. Rasva ja sokeri humahtavat nopeasti kutittelemaan aivojen mielihyväkeskusta. Raukea ja rento olo lämmittää vatsaa ja mieltä. Varsinkin aikuisiällä, kun äiti ei ole vieressä silittelemässä päätä, tuntuu turvalliselta kömpiä sohvannurkkaan katsomaan Bridget Jonesia ja mätystää suklaalevyä.

Myös minä olen ollut aina lohtu- ja palkintosyöjä. Oma äitini oli aina todella tarkka rasvan ja sokerin kanssa ja arkiruokamme oli todella kevyttä. Herkuttelu kuitenkin kuului olennaisesti juhlatilanteisiin ja erikoistapauksiin. Pizzaperjantai oli meidän juttumme. Oli ihan parasta, kun äiti teki perjantai-iltaisin pizzaa. Se tuntui aina palkinnolta kouluviikon jälkeen. Myös synttärit, joulut ja muut juhlat ovat olleet sellaisia, kun äiti on loihtinut pöydän täyteen toinen toistaan ihanampia herkkuja. Ai että!

IMG_0417[1]

Ensimmäisistä perjantaipizzoista lähtien on ollut tapana palkita itsensä jotenkin perjantaisin. Karkkia, patonkia, juustoja, sitä pizzaa tai muuta raskaampaa ruokaa tai kuohuviiniä tyttöporukalla. Oli napupala mikä oli, niin perjantaisin olen herkutellut aina, vuodesta toiseen. Syksyllä tälle oli kuitenkin laitettava stoppi. Dieetti alkoi ja herkkuja ei herunut. Ja se tuntui aivan helpolta! Monta kuukautta, eikä yhden yhtä karkkia entisen namuaddiktin mahaan.

Mistä siis on palannut tämä halu palkita itseään ruoalla? Onko se vain mielen kapinointia  EI MISSÄÄN NIMESSÄ SAA KOSKEA MIHINKÄÄN JA DIEETILLÄ EI EDES YLIMÄÄRÄISTÄ SAHANPURUA SAA SYÖDÄ-tyyppiseen ajatteluun. Vai kapinoiko mieleni sitä vastaan, että normaalipainoa pitää vinssata roimasti alaspäin? 

Pakkohan tätä lajia ei missään tapauksessa ole harrastaa. Joku kuitenkin kommentoisi, että älä narise, jos on noin hankalaa. Oman kiinnostuksen vuoksihan tässä painetaan eteenpäin. Sen lisäksi, että haluan toteuttaa unelmani ja ottaa itsestäni mittaa, teen tämä toki ammattiuteliaisuudesta. En vielä tiedä, onko minusta fitness-lajeihin kilpailemaan. Mutta sitä ei mikään muu kerro, kuin kilpailuihin osallistuminen. Aina saa haluta, mutta se on eri asia, onko kaikista siihen. Eikä siinä ole mitään pahaa, jos ei ole. Kaikki vain eivät saa treenattua lajiin sopivaa kroppaa, tai teroitettua mieltään raudanlujaksi.

Itse haluan kirjoittaa rehellisesti ja avoimesti koko tästä pikku operaatiostani. Mielestäni ei ole kenenkään edun mukaista, jos hehkutan, että kivaa ja superduperhuippujeesmahtavaaultracoolia puuhaa. No okei, on se usein sitäkin. Ja silloin varmasti hehkutankin, että on tää vaan uperduperhuippujeesmahtavaaultracoolia puuhaa! Toivottavasti dieettiflowfestivaali mielessäni alkaa pian ja noita päiviä tulee enemmän. Ei sitten rakas rahkapurkinkannattelijanikaan joudu nyhtämään kaikkia partakarvojaan, wannabefitnesstsirbulan kamppaillessa kun elämä on niin rankkaa, pitää syödä parsakaalia, yhyy.

Vitsit olivat tällä kertaa hieman vähissä, mutta ai että teki muuten hyvää tilittää!

Mieli tuntuu jälleen aurinkoisemmalta ja sydän kevyemmältä. Eikun kengät jalkaan ja kopsuttelemaan iltaposeeraukset turvonneella iltapalamahalla!

Epäilyksen hetkellä täytyisi aina lukea Tommy Tabermannin runoja ja ottaa värityskirja käteen.

IMG_1015[1]

 

everfit

Täällä hyvinvoinnista, terveydestä, liikunnasta, omasta elämästään ja kaikkien asioiden ohi kirjoittelee henkilökohtainen valmentaja ja pian valmistuva fysioterapeutti. Olen elämäntapatunari ja huonolla huumorintajulla paiskattu savolaissyntyinen keskisuomalainen. Innokas treenaaja, turhan avoin hölösuu, vaimo ja amatöörikotipaakari. Blogi sai alkunsa, kun päätin muuttaa jahkailun tosiasiaksi ja lisätä kuntosalitreenilleen tavoitteen = pyllistelyn bikini fitness-lavoilla. Tästä blogista et kuitenkaan löydä mitään turhan glamoröösiä fitnesshuumaa, enemmänkin parsankatkuista puujalkavitseilyä ja mietteitäni kvanttimekaniikan suhteesta luumukiisseliin. Yhteistyökuvioita, palautetta, juttutoiveita ja vihapostia vastaanotan ilmomielin osoitteeseen: everfit( at) luukku.com.

7 vastausta artikkeliin “Vene vuotaa – tuokaa äyskäri!”

  1. Voi paska.
    OIkeesti. Tosi perseestä, mäki ajattelin että susta olis tosi hepposta olla dietillä. Itsehän on ollu semmosella perusfättitiristyksellä sillon sen 3kk ja mää olin niin kamalan näkönen alottaessani että oli heleppo eka kuukausi painaa mennen tullen, mutta en tiijä jaksasinko nyt saman. en tiijä.
    En sano nyt mitään tyhmää ettet käy heivaamassa parsaa mun berberiin mutta nyt sitte sinnillä vaan. Sittehän sen näkkee. Ku antaa mennä vaan, sinnillä. ja sit jos ei kiinnosta ni ei kiinnosta. so what.
    okei, tän takia mä en valmenna ketään enkä suunnittele mitää kisajuttuja. 😀

  2. No näinpä! Mutta pääosin kyllä hyvä fiilis! Sinnikkäästi vaan etiäpäin! Mulla on toiveissa, että tää lähtee tästä rullaamaan kevyemmällä mielellä vielä! Ehkä pääsiäinen oli liian rento ja herkullinen, niin oli shokki palata kuriin ja järjestykseen! Mutta kiitti tsempeistä, sitä ei oo koskaan miikaa! Hyvin tämä tulee menemään ja piste! 😉

  3. Huonoja hetkiä dietilläkin on, mutta eikai sitä tekisi jos se olisi ihan helvetin kurjaa ihan vaan siksi että ehkä saa jonkun pokaalin(jota en oo koskaan saanut) Mieli on kummallinen asia, ainakin itsellä ehkä aloitus viikot on perseestä kun alkaa taas punnitsemaan ruokiaan ja niiden purnukoiden raahailu, mutta sitten se alkaa sujumaan omalla painollaan. Toki niitä väsymyksen hetkiä tulee ja miettii viikkoja ja sitä että eihän tässä nyt luovuteta. Deadlinen kanssa diettailu onkin hieman erilaista kuin jos ei sellaista ihan tarkalleen ole. Sitten ne hetket kun kaloreita tiputetaan niin on viikon kiljuva nälkä(yleensä) mutta sekin menee sitten ohi.
    En tiedä onko oma syy, että ei ystäviä juurikaan näe tämän harrastuksen takia, mutta aika moni äidillinen ystäväni ei ehdi tai pääse minnekään koska ovat lapsensa kanssa. Enempi mulla on vapaata(ehkä) kuin heillä. He vain raahaavat lapsensa eväät mukana jos jonnekin mennään ja mä omani 🙂 ollaan siis lapsen tasolla kun olen purkki ruokinnassa(onneks ei rinta)
    Ja sitä vielä, että ei se kisadietti niin ihkuu olekaan, muutenhan kisaajia olisi hitokseen enempi, mutta ei sen tarvii ihan hirveen paskaa, kurjaakaan olla. Menipä sekavaksi.
    Hirmusesti tsemppiä, oot loisto paketti 🙂

    • Kiitos, Jerita! Ja hyviä pointteja siellä! Uskon, että tää nimenomaan on vaan tätä alkuvaiheen kipuilua. Enkä nyt voi hyvällä omallatunnolla väittää, että tässä olisi oikeasti mitään vaikeaa. Oon varmaan vain eniten pettynyt mun mieleen, että mitä se nyt tällä tavalla haraa vastaan ja vilkuttelee mulle donitsien kuvia, kun nimenomaan nyt sen pitäisi elää tässä täysillä mukana! Mutta onhan tässä taas muutosta, kun saa millintarkkaan punnita ja on se deadline Vaan niinhän se on, että huonoja päiviä tulee, oli dieetti tahi ei! Tänään on taas se päivä kuin tekee laulellen hommansa!! 😀 Ja ite oot loistopakkaus! Nää sun kokemukset on mulle kultaakin kalliimpia!

  4. Kamalaa sanoa näin, mutta musta oli mukavaa lukea tämä postaus. En siis mitenkään nauti sun kärsimyksestä ja huonoista fiiliksistä, vaan toivon, että ne pian kääntyy parempaa päin, mutta oli mukava lukea vaihteeksi rehellisiä ajatuksia dieetistä. Vahvistit ikään kuin meidän tavisten ”ei se voi olla aina kivaa!” -ajattelun. Kiitos siis rehellisyydestäsi. Ja toivon tosiaan, että veneen aukko saadaan pian paikattua eikä tarvitsisi enää äyskäröidä, tsemppiä!

  5. Hyvä kuule että kirjoitit tämän postauksen!:) Eihän se dietti todellakaan helppoa ole eikä välttämättä kivaakaan aina, toivottavasti asiasta kirjoittaminen helpotti oloasi. Itseä ainakin usein helpottaa kun kirjoittaa, oli aihe sitten mikä vaan. Kyllä diettiläinen saa tuoda ne negatiivisetkin jutut blogissaan esiin dietistä ja ei tästä postauksesta silti tullut mikään valivali olo. Tottahan se on että oma valinta dietille ja kisaamaan lähtö on, mutta se ei tarkoita etteikö välillä tarvisi tukea ja etteikö välillä voisi sanoa harmituksiaan/ahdistuksiaan/mielitekojaan ääneen, päinvastoin niiden julkituominen voi helpottaa 🙂

    Kyläilemään vaan purnukoiden kanssa ja toivottavasti on sua varten varattuna sitten juhlissa kilistelyihin light pommacia vaikkapa 😉 Itse kun olin jo kolmatta kertaa kisadietillä niin lähiympäristö oli jo ”tottunut”siihen ja asennoituminen siihen oli paljon ymmärtäväisempää kuin esim. ekalla kisadietilläni, kaikille oli jo selvää että Outilla on omat eväät ja Outia varten voi varata jotain kaloritonta 🙂

    http://outinfitness.fitfashion.fi/

  6. Moikka, mä en oo iloinen sun fiiliksistä, mutta oon todella tyytyväinen sun postauksesta.
    Mä oon siis ylipainoinen harrastelijatreenaaja, ja pääsiäinen ja vappu toi pari tuskalla tiristettyä kiloa takaisin.
    Oon nyt tässä viikonlopun miettiny antaamennäfiilistä, ja eilinen ilta sai mut ajattelemaan et nyt on vaan PAKKO
    palata ruotuun ja alkaa punnitsemaan sapuskat taas.
    Mulla on siis yhden tulevan PT:n tekemä dieettiohjelmaolemassa jo…
    Toi sun juttu tosta tunnesyömisestä… joo, tunnistan itseni.
    Tiiätkö kun on noita tukilakkoja työtaistelujen ohessa? Mä oon nyt tukidieetillä sun kanssa 🙂
    Kyllä tää tästä!!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 
Tykkää jutusta