Esimerkkitapaus nro. 2.

Kirjautuessani eilen Facebookiin, silmilleni pomppasi jaettu blogikirjoitus. Tekstiä esiteltiin lainauksella: ”Esimerkkitapaus nro 2, joka tuskailee dieettinsä alkumetreillä, miten pöljää on ottaa omat eväät mummolaan, miten ei voi juhlistaa kesän juhlatilanteita asiaankuuluvalla tavalla (puhutaan yhden maljan nostamisesta tai yhdestä kakkupalasta, ei överiryyppäämisestä tai -mässäämisestä) ja miten on aina ollut lohtu- ja tunnesyöjä.

Kuulostipa aikamoisen tutulta! Klikkasin jutun auki kokonaisuudessaan ja lähdin lukemaan tekstiä alusta. Esimerkkitapaus numero 1. ”Kertoo blogissaan siitä, miten elämänsä ensimmäisten fitnesskisojen jälkeen nälkä ja syöminen on lähtenyt lapasista kisojen jälkeen ja miten peilikuva näyttää (omasta mielestä) heti off-kauden alkumetrien jälkeen kamalalta.” Tunnistin esimerkkitapauksen numero yksi. Tiimikaverini, jonka ensimmäiset kilpailut olivat keväällä.

Jatkoin lukemista ja posket alkoivat punehtua entisestään. Oli uudelleen vuorossa esimerkkitapaus numero 2. Ja kukas muukaan se esimerkkitapaus oli, kuin minä itse.

Tekstin lukemisen jälkeen en voinut kuin kohauttaa olkapäitäni ja jatkaa tätä ”pöljältä tuntuvaa” fitness-harrastusta muina munamankeleina. Mutta muutaman tunnin päästä alkoi ärsyttää. Asia pyöri mielessäni ja jäi vaivaamaan. En yleisesti ole mikään mielensäpahoittaja, joka harmistuu soraäänistä tai ottaisi asioita henkilökohtaisesti, mutta kai tässä nyt kävi niin, että ”se koira älähtää, johon kalikka kolahtaa”  Tosin nyt kävi enemmänkin niin, että se kalikka vain lensi tuohon naaman eteen toljotettavaksi.

  IMG_1008[1]

Mikä tässä kirjoituksessa sitten sai pienen ärtymyksen kutittelemaan otsalohkoa, oli erityisesti kirjoittaminen esimerkkitapauksesta numero 1. Kirjoittajalle ei tullut yllätyksenä, että kilpailujen jälkeen kilpailijalla on lähtenyt syömiset pariin otteeseen lapasesta (puhutaan siis esim useammasta ruisleipäpalasta) ja että hän kokee olonsa huonoksi ja turvonneeksi, kun kroppa on kerännyt nestettä ja rasvaa kisojen jälkeen. No niin. Ei se tullut yllätyksenä varmaan kenellekään muullekaan, vähiten varmasti itse kilpailijalle. Eiköhän ole aika normaalia, että pitkän ja tiukan kisarupeaman jälkeen näin käy. Se on kuitenkin väliaikainen olotila, joka korjaantuu, kun keho pääsee tasapainoon. Sen tietää kilpailija itsekin.

Tämä ja se seikka, että esimerkkitapaus numero 1 leipoi ja kokkasi paljon herkkuruokia, joita ei kuitenkaan dieetillä syönyt, viitannevat kirjoittajan mielestä syömishäiriöön. Ainakin viittauksia syömishäiriökäyttäytymisen suuntaan viljellään ja myös linkkiä syömishäiriöistä kertovaan kirjoitukseen on tarjolla. Välittyykö tekstistä huoli? Ei. Välittyykö siitä piikki ja jopa vahingonilo kirjoittajaa kohtaan. Hieman. Vähän tällainen, lälläslää, mitäs minä sanoin-tyyppinen viittaus.

Myös itse olen leiponut dieettini aikana. Kakkuja veljen ylioppilasjuhliin. Muffinsseja pakkaseen. Pullaa kyläpaikkaan. Toki kuola valuen. Enkä ole mitenkään euforista nautintoa kokenut siitä, että en saa tekeleitäni syödä. Tarkoitus ei ole rypeä herkkuruokien äärellä ja nälkiinnyttää itseään. Tarkoituksena on terapoida itseään, koska a) ihanampaa näpertelyä en juuri tiedä, kuin leipominen b) haluan huomioida muita c) haluan, että dieettini ei vaikuta muihin ihmisiin sen suuremmin. Olenko minäkin nyt sitten syömishäiriöinen, kun harrastan tällaista itseni nälkiinnyttämistä pullan äärellä? Yleensä varaudun kyllä leipomishetken koittaen syömällä hyvin alle, ettei vatsa kurnien tarvitse Leipuri Hiivana huiskia.

IMG_1658[1]

Tekstissä tuodaan esille sitä, että fitnessin ruokailukäyttäytyminen ja rasvojen minimiin dieetaaminen ei ole normaalia. Big news! Ei tietenkään ole. Ja ymmärrän täysin ravitsemusterapeutin huolen lisääntynyttä fitnessbuumia kohtaan. Olen kuullut muiltakin terveydenhuollon parissa työskenteleviltä, että syömishäiriöt ovat lisääntyneet merkittävästi. Onkin siis ehdottoman tärkeää, että näistä asioista puhutaan ja löytyy myös fitness-kriittisiä ihmisiä, eikä pelkästään niitä, jotka näkevät ilmiön vaaleanpunaisten fitness-kakkuloidensa läpi.

IMG_1763[1]

Fitness ei ole lajina se normaalein, järkevin ja terveellisin. Ei voi kieltää, etteikö fitnessillä, kauneusihanteilla ja syömishäiriöillä olisi yhteyttä. Ei myöskään voi väittää, että jokainen lajin parissa pyörivä kieriskelisi myös syömishäiriön kanssa. 

Kehtaan väittää, että tämä buumi tuonut myös paljon hyvää yleisellä tasolla. Erityisesti nuorten naisten lisääntynyt liikunta ja kiinnostuminen terveistä elämäntavoista. Minulla on ollut useampiakin nuoria, vasta täysi-ikäistyneitä asiakkaita, jotka ovat fitness-trendin myötä oppineet syömään. Ne tytöt, jotka ennen lähtivät kouluun ilman aamiaista ja skippasivat kouluruoan, aLoittavat nykyään aamunsa puurolla, uskaltavat syödä ja thigh gapin sijaan tavoittelevat vahvaa, lihaksikasta kroppaa. Myös alkoholin käyttö on vähäisempää, kuin ikätovereillaan.

Palataanpa vielä esimerkkitapaukseen numero 2. Eli minuun. Kirjoituksessa mainittiin dieettini alkumetreillä kirjoitetusta tekstistä, jossa tuskailin minulle uusia asioita ja luopumisia. Sekä sitä, että tuntuu typerältä kuljetella eväitä mukanaan. ”Sen kuuluukin tuntua pöljältä, koska se on sitä” Kappas! Ihanko todella! Siksi minä siitä kirjoitinkin. En minä pidä mitenkään järkevänä rahdata kippoja ja kuppeja joka paikkaan ja kaivaa kyläpaikassa omia parsakaaleja laukusta. Eikä se olekaan normaalia syömiskäyttäytymistä. Taas kuitenkin päästään siihen seikkaan, että tämä on fitnessurheilua. Ja tämä on kisadietti, jossa pyrkimyksenä on tietyn aikarajan sisällä saada kropasta tiristettyä rasvat. Ei tämä ole mikään mukavuusdieetti, jonka aikana hieman vähennetään hiilihydraatteja ja lisätään kasviksia ja ollaan rantakunnossa. Jos olisi, herkuttelisin ja ylläpitäisin tämän hetkistä kuntoani. Kasvattelisin lisää pattia ja söisin hyvin.

Herkut eivät maailmasta lopu, mutta kisadieetti loppuu aikanaan. Ja sitten tapahtuu paluu normaaliarkeen, jolloin ei ruoka kulje puntarin kautta tai parsakaalin katku seuraa minua kaikkialle, minne menenkin. Jos dieetti on aivan kamalaa, stressaavaa, hirveää ja elämänlaatua pilaavaa (mitä se ei ole ainakaan omalla kohdallani ollut) voi aina lohduttautua ajatuksella, että sitä ei ole pakko viedä läpi enää kinä uudelleen, jos ei halua. Itseasiassa, koko hommaa ei tarvitse tehdä, jos ei halua. Simple as that!

Se on jokaisen oma asia, kuinka tarkasti dieettiä noudattaa. Ja aivan totta, että yksi pala kakkua tai yksi lasi kuohuvaa ei 5kk projektissa näy.  Mutta mitenkäs, kun niitä kakkuja ja kuohuvia olisi tarjolla joka viikonloppu? Voi olla hankala kiristellä normaalipainon sisällä, jos viikottain vetelee skumppaa. Tokihan jotkut vetelevät jopa viikottain cheat-aterioita, eikä näy tai tunnu missään. Itse olen kuitenkin valmentajan kanssa sopinut pelisäännöistä. Hän on vastuussa minun ohjeistani, minä olen vastuussa niiden noudattamisesta. Ja niihin ohjeisiin ei kuulu kuohuviiniä. Säälihän se toki on. Samppanjadieetti vois olla just mun juttu!

Lohtu-/tunnesyöjäksi tunnustautuminen on toki hyvää itsetutkiskelua, mutta kyllä se valitettavasti kertoo myös siitä, että ihmisen ja ruuan/syömisen välisessä suhteessa kaikki ei ole ihan kohdallaan.”  

Olen kirjoittanut, että olen_ollut_ lohtu- ja tunnesyöjä. Tästä olen päässyt eroon ruokavalion noudattamisen ja sokerilakon avulla. Kyllä kannatti. Ja mitä omaan lohtu- ja tunnesyömiseeni tulee, kyseessä ei ollut mielestäni mitään häiriökäyttäytymistä, jolloin sorruin ahmimaan kokonaisen kakun, jääkaapin oven, leivänpaahtimen ja talon perintöhopeat. Kyse oli vain ärsyttävästä pikku tavasta ostaa  jotain hyvää palkitsemisen tai mielialan verukkeella. ”Tänään on niin kiva päivä, ostanpa Pätkiksen!” ”Tänään väsyttää ja on kurja mieli, tänään teen kyllä ruoaksi pizzaa” Lähinnä kyse oli siitä, että muutti päivän ruokailuvalintoja mielentilan mukaan ja perusteli herkuttelua fiiliksillä/palkitsemisella. Turhaa herkuttelua, koska sitä tapahtui päivittäin.

Blogikirjoituksessa kirjoitetaan: ”Normaaliin syömiskäyttäytymiseen kuuluu voida juhlistaa juhlatilanteita myös ruualla.” No mutta eikö tämä juuri ole palkitsemista ruoalla? On syntymäpäiväni, joten voin syödä kakkua – onnea minä! Mielestäni enemmän pitäisi kyllä keskittyä juhlaan ja tunnelmaan, kuin niihin tarjolla oleviin herkkuihin. 

Itse olen ollut aina todella nopea tempaisemaan ruoat naamariini ja herkutkin hujahtavat vatsaan ennen kuin olen ehtinyt edes silmiäni lepuuttaa kirkkaana tutisevassa hyytelössä siinä juustokakun päällä. Ruokavalion noudattaminen on opettanut minua syömään ajatuksen kanssa, pureskelemaan ja nauttimaan ruoasta. Maku- ja hajuaistini ovat herkistyneet ja minulla on ruokailutilanteissa enemmän läsnäoleva olo kuin ikinä. Joten anteeksi, että en voi nähdä tässä mitään kovin väärää tai häiriöimäistä käyttäytymistä.

Ehkä olisi toivonut tässä tilanteessa yleistä kirjoitusta aiheesta, eikä tunnistettavissa olevien kirjoittajien piikittelyä. Mikä oli kirjoituksen pointti? Fitness on epätervettä? Se on tullut selväksi jo aiemminkin. Fitness voi lisätä riskiä sairastua syömishäiriöön? Kyllä, mahdollista. Pyöräillessä voi muuten kaatua ja kuolla! Kannattaa olla varovainen.

Kyllä minulle ja harrastustoiminnalleni naureskella saa! En tee tätä ryppyotsaisesti, enkä suhtaudu tähän lajina ryppyotsaisesti. On virkistävää tarkastella ilmiötä useammasta näkövinkkelistä. Ja se on ehdottomasti tarpeen.

Olen ottanut sen linjan, että kirjoitan rehellisesti fiiliksiä ja tuumailujani. Ihan kokemuksena muillekin amatööreille, jotka haluavat tätä hommaa kokeilla ja ovat kiinnostuneita. En saisi siitä mitään, jos kirjoittaisin tänne puutaheinää ja kaunistelisin totuutta. Mielestäni on kuitenkin hieman kohtuutonta tehdä johtopäätöksiä tämän perusteella. Ei blogiinkaan voi kirjoittaa jokaista päässä vilisevää ajatusta ja perustellen ja rautalangasta väännellen. Jos joku on kovasti huolissaan epänormaalista syömiskäyttyäytymisestäni, ehkä keskustelu saattaisi olla paras keino ottaa selville, vieläkö parsanimijä on tolkuissaan.

Mutta praise the lord! Minulla on vielä toivoa! Kuinka huojentavaa on jatkaa tätä truefitnesslaiffia tietäen, että en ole vielä menetetty tapaus.

IMG_1726[1]

Jos kuitenkin köpelösti käy ja pää jää matkalle, löytyy lähipiiristä onneksi psykologia ja lääkäriä. Ja voin sitten työllistää myös innokkaita ravitsemusterapeutteja! Lupaan antaa tällöin kaikki oikeudet käyttää tarinaani esimerkkinä siitä, miten täysin terveestä ja ruokaa rakastavasta nuoresta naisesta tuli fitness-ilmiön myötä syömishäiriöinen, täysin menetetty tapaus vailla toivoa.

1kk takana, monta edessä.
1kk takana, monta edessä.

 

 

 

 

everfit

Täällä hyvinvoinnista, terveydestä, liikunnasta, omasta elämästään ja kaikkien asioiden ohi kirjoittelee henkilökohtainen valmentaja ja pian valmistuva fysioterapeutti. Olen elämäntapatunari ja huonolla huumorintajulla paiskattu savolaissyntyinen keskisuomalainen. Innokas treenaaja, turhan avoin hölösuu, vaimo ja amatöörikotipaakari. Blogi sai alkunsa, kun päätin muuttaa jahkailun tosiasiaksi ja lisätä kuntosalitreenilleen tavoitteen = pyllistelyn bikini fitness-lavoilla. Tästä blogista et kuitenkaan löydä mitään turhan glamoröösiä fitnesshuumaa, enemmänkin parsankatkuista puujalkavitseilyä ja mietteitäni kvanttimekaniikan suhteesta luumukiisseliin. Yhteistyökuvioita, palautetta, juttutoiveita ja vihapostia vastaanotan ilmomielin osoitteeseen: everfit( at) luukku.com.

5 vastausta artikkeliin “Esimerkkitapaus nro. 2.”

  1. Oot Eve ihan paras ! <3 ihanaa että joku kirjottaa pihistelemättä omista tunteistaan, aika harva uskaltaa nimittäin kirjoittaa siitä miltä _OIKEASTI tuntuu! Much respect! Ja word!

  2. Kiitos Eve, ihanan rehellistä tekstiä! 🙂 Kirjottelin ite pari viikkoa sitten aiheesta fitness ja syömishäiriöt. Vaikka pyrin kirjoittamaan tekstini mahdollisimman objektiivisista lähtökohdista, tekstin taustalla on mun oma huoleni syömishäiriöisten ymmärtämisestä ja hoidosta. Oon entinen syömishäiriöinen ja musta on pelottavaa, että fitness yhdistetään syömishäiriöön. Ai miksi? Koska syömishäiriö on sairaus ja kukaan ei sairastu siihen huvikseen tai lähde ”harrastelemaan” sitä. Fine, on aivan varmasti syömishäiriöisiäkin fitness-lajin parissa. Mutta syynä ei ole fitness vaan täysin jokin muu. Voi myös olla, että syömishäiriölle alttiiit henkilöt lähtevät tänä päivänä fitneksen pariin kuin muutama vuosi sitten he olisivat laihduttaneet itsensä hengiltä. En silti usko, että fitness-ilmiö aiheuttaa kenellekään syömishäiriötä, vaikka se olisikin ”keino” toteuttaa sairautta. Tällainen harhaluulo kertoo vain sen, ettei fitnesstä eikä syömishäiriötä ymmärretä ja niin kauan kun syömishäiriötä ei ymmärretä, oikeasti sairastuneet eivät saa kaipaamaansa apua. Se on surullista. Menee taas puurot ja vellit sekaisin, minkä takia energia pistetään ihan väärään paikkaan, mm. teidän terveiden fitness-harrastajien kiusaamiseen 😉

  3. Ihan loistavaa tekstiä..!
    Mitään ei kenenkään ole pakko tehdä, mutta jos jotain haluaa, minusta siihen tarttee panostaa täysillä !
    Oli se sitten dieetti tai joku muu asia.
    Äiti sanoi aikanaan että niistä jotka kiinnostaa, myös puhutaan 🙂

  4. Hyvää pohdintaa. Tuo kertoo että laji on kasvattanut sinua paljon sekä henkisesti että fyysisesti paljon. Sen olen tässä vuosien varrella ja kaikki häiriöt ja häiriötömyydet kokeneena sanoa että muista ja muiden sanomisista ei kannata välittää. Omaa tietä vain eteenpäin <3 Mahtavaa nähdä miten kuntosi etenee silmissä. Hyvä Eve!

  5. Kiitos ihanista ja tsemppaavista palautteista! Kyllä näiden voimalla jaksaa taas porskuttaa!! 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 
Tykkää jutusta