Tervetuloa kortisolitehtaaseen!

12 viikkoa syksyn kilpailuihin. Tässä vaiheessa toiset aloittelevat dieettiään ja toiset porskuttelevat puolivälissä. Toiset ovat jo lähellä kisapainoa, toisilla kirittävää on enemmän.

Miltä tuntuu oma projektini nyt, kun matkaa on puolet tahkottu? No. Mieli on ollut nyt aika lailla yhtä tumma kuin sääkin. Törkeää. Haluan pinkin fitnessohjon takaisin mieleeni ja kisabikinien kimmellystä verkkokalvoille! Mutta mitä vielä. Peilistä katsoo löysä, lihakseton, mutta toki eittämättä kutistunut Muumipeikon värinen pallinaama. Tuleva bikini fitness-kilpailija? Not so much.

Tällainen oli fiilis erityisesti eilen. Tänään sain jo hieman intoa ja iloa takaisin porhaltaessani aamulenkillä ihanan Essin kanssa. Kenties tuttuja tuntemuksia monelle kilpailuihin tähtäävälle. Varmaan itse kullekin on tullut dieetillä epätoivon hetkiä ja luotto omaan kuntoon ja tekemiseen on juossut aamuaerobisen muille maille.

Toki olisi ihana tarjoilla tänne raikkaita ja onnellisia dieettifiiliksiä. Hehkuttaa, että ruoka on hyvää ja sitä on riittävästi. Mutta ei. Kyllä minä mieluummin söisin enemmän ja paremmin.

Oma dieettini ei ole ollut helpoimmasta päästä. Vaikka sitä miten yritti järjestellä asiat niin, että stressitekijöitä on mahdollisimman vähän. Tässäpä teille kuluttavan dieetin resepti: Aloita dieetti sairastumalla. Popsi antibiootteja, nostata mukava kuume jokaisen treenin jälkeen. Kärsi allergiasta ja sisäilmaoireista. Popsi allergialääkkeitä. Lisää ripaus ylirasittumista ja liian kovaa työtahtia.  Marinoi lihaa kortisolilla ja anna levätä 2-4h yössä.  Ja kun haluat vähän lisää makua, mausta koko muhennosta omaisen vakavalla sairaudella.

Olen ollut niin kiireinen, että en ole ehtinyt kuin vain mennä ja tehdä.  Vielä todellisten tappopäivienkin jälkeen sännännyt lenkkipolulle, kun en ole löytänyt keinoa rauhoittua tai rentoutua. Makaan sängyssä silmät auki, enkä saa unta. Tai nukahdan kahdeksi tunniksi ja herään. Kas näin. Sitä kuvittelee olevansa jokin ehtymätön patteri, jossa virtaa riittää, mutta tosiasiassa hermosto vain ei kykene rauhoittumaan.

Elämässä on aivan liikaa stressoreita. Niin kauan on kivaa ja homma tuntuu pysyvän hallinnassa, kun ei ehdi liikoja ajatella. Huom, tuntuu pysyvän… Kun sitten tulee aika pysähtyä, huomaa, että on niin psyykkisesti kuin fyysisestikin aivan loppu. Oma mieli ei meinaa pysyä kasassa kaikessa myllerryksessä. Tankkauspäivä teki ensimmäistä kertaa tepposet, eikä paino enää tippunutkaan ennätysmäisen alas, vaan jäi tympeisiin lukemiin. Kroppa tuntuu nesteiseltä, eikä vatsa toimi. Mielihalut ovat olleet valtavia ja olisin voinut eilen myydä perintöhopeat palasesta suklaata.

Olen kirjoittanut ylisuorittamisestani, uupumuksesta ja näistä aivan samoista asioista moneen kertaa. Ja jälleen – tässä ollaan. Vatvomassa niitä samoja asioita. Ihmettelemässä suu auki, että kas kas, en ole muuttunut yhtään. En ole oppinut vanhoista virheistä. Huomaan jälleen, miten vaikeaa minun on rentoutua. Aiemmin olen löytänyt rentoutta ja mielihyvää treenaamisesta ja ruoasta. Nyt treeni on pitkälti tavoite mielessä painamista ja ruokailuista vain ei saa sellaisia, että ne tyydyttäisivät ex/nyk.lohtusyömärin mielihalut. Stressi palauttaa tehokkaasti himot sokeria ja rasvaa kohtaan.

Fitness-kilpailijalta vaaditaan paljon. Kuten keltä tahansa urheilijalta.  Minulla on pitkäjänteisyyttä, olen tavoitteellinen ja saavutan kyllä ennen pitkää asiat, jotka haluan. Mutta minulta puuttuu urheilijan stressinhallintakyky, mielenhallinta sekä taito positiiviseen itsepuheluun. Minulla ei ole urheilijan psyykettä, eikä tarpeeksi voittaja-asennetta. Minun tulisi osata kääntää negatiiviset asiatkin paremmin voimavaroiksi ja kyetä hallitsemaan stressiä. En saisi haalita liikaa asioita hoidettavakseni ja minun pitäisi löytää muita keinoja lievittää stressiä ja saada mielihyvää kuin liikunta ja ruoka. Tässä tuleekin lajin ongelma, kun on mietittävä enemmän ulkonäköä kuin suorituskykyä. Jos en olisi kisadieetillä, lisäisin ruoan määrää ja lepäisin pari viikkoa. Nyt on vain ruoan suhteen käännettävä liekkiä entistä pienemmälle, joka vaikuttaa heti huonontavasti olotilaan. On tämäkin.

Bikini fitness on laji, johon lähdetään herkästi todella heppoisin perustein. LIhasmassaa ei tarvita niin paljoa, kuin body fitnessissä ja kilpailuissa voi pärjätä hyvinkin vaihtelevilla fysiikoilla. Monet lähtevät kokeilemaan, napsahtaisiko pysti, vaikka treenitaustaa on alle vuosi. Monille kilpailu on vain erilainen kauneuskilpailu, johon lähdetään kun fitnessmallit,Vammalan suosikkityttö- ja tähtityttökisat on kierrelty Uskon, että negatiiviset puheet lajista tulevatkin monesti niiltä, joilla ei ole tarvittavaa urheilijan psyykettä. Silloin touhu voi olla todella raskasta. Hulluakin. Yritetään omaksua elämäntapaa, joka ei tunnu omalta. Sitten kuitenkin yritetään tekohymy huulilla mennä eteenpäin ja hehkutetaan, miten tää on niin mun juttu, ihan unelmien täyttymys. Niin. Tuntuuhan se aika rankalta myöntää, että hei ei musta ole tähän puuhaan. Mutta voisi kyllä säästää oman päänupin monenlaisilta itsesyytöksiltä ja pettymyksiltä. Ei tämä laji ole kaikille.

Samassa pituusluokassa kilpaileva Pauliina kirjoittaa minusta ihanan rohkeasti tuntemuksistaan, Ja olen itsekin huomannut, että monet kyllä antavat touhusta todella auvoisan kuvan. Voihan se ollakin ihan totta. Tottakai on niitä, joille homma on helppoa ja dieettaaminen oikeasti mukavaa. Se on hienoa. Minä vain en kuulu siihen porukkaan, eikä sille mitään mahda. Ei minun tarvitse soimata itseäni siksi, että kaipaan elämääni spontaaniutta, herkkuja ja kuohuviiniä. Toki itselläkin on pääosin ollut sellainen fiilis, että voi juku, voiko tämä todella olla näin helppoa? Dieetti on rullannut pääosin mukavasti normaalielämän ohella. Kunnes paino jumittaakin paikallaan tai tulee lisää kuormittavia tekijöitä. Kiikkerää tornia on aika helppo huojuttaa pienilläkin muutoksilla.

Kun painoa yritetään potkia normaalipainosta alaspäin, ei se välttämättä anna ihan helposti periksi. Ei se putoakaan enää niin mukavasti kuin silloin, kun BMI on aivan eri korkeuksilla. Tässä on nyt käsillä sellaiset vaiheet, että dieetti alkaa todella tuntua dieetiltä. Hiilihydraatit ovat olleet poissa ja naamaan pitäisi ahtaa vielä pari kuukautta kananmunaa ja leikkelettä, vaikka ne aiheuttavat jo oksennusreaktion. Tänään oli pakko ottaa hörppy ruokajuomasta jokaisella suupalalla, kun ruoka ei meinannut mennä alas. Että tällaista oikein tervettä fitness-elämää täällä 😀 Tänään ei saa edes niitä munia ja leikkeleitäkään, hiilihydraattia vain.

Vapaaehtoisestihan tässä ollaan projektia toteuttamassa ja kyllä intoa piisaa – hyvinä hetkinä. Silloin olen yhtä fitness-huumaa koko akka! Tunteet tuntuvat menevän todella voimakkaasti laidasta laitaan. Joko olen pää pilvissä tai aivan jossain pohjamudissa haaveilemassa siitä, että saan syödä mutaa, koska se näyttää tarpeeksi suklaalta. Hitto, minä kun vielä uhosin, että minusta ei tule mitään alati mieltään vaihtavaa kaakattajaa. Well, well, well…

Suurin vaikuttaja latteissa fiiliksissäni on luonnollisesti huoli läheisestä. Se on pahin tunne, kun olet täysin voimaton tällaisen uutisen edessä. Ei voi tehdä mitään. Voi olla vain tukena, tsempata. Pitää pää kylmänä ja yrittää olla murehtimatta etukäteen. Eihän tässä vain muu auta, kuin nostaa häntä pystyyn ja antaa mennä.

Itse ainakin havahtuu tällaisten isojen asioiden äärellä  siihen ajatukseen, että kylläpä tämä elomme täällä maan päällä on turhaa. Ponnistelemme, keräämme itsellemme titteleitä, koulutusta, omaisuutta. Kiiruhdamme, hösellämme, ajattelemme tulevaisuutta emmekä nykyhetkeä. Ja silmänräpäyksessä mikään näistä asioista ei enää merkitse mitään. Kepeä ajatus näin juhannuksen jälkeisenä maanantaiaamuna, eikö!

Mutta luonnollisesti tulee aika tyhjä fiilis. Miksi tässä ponnistelee? Mitä minä tästä saan? Onko se todella niin tärkeää? Vaihtoehtoisesti voisin keskittyä elämään hetkessä, tehdä asioita spontaanisti. Nauttia viinilasillisen ja palan kakkua kun mieli tekee. Tätä sitten seuraakin ajatus, että ovatko ne viinilasilliset ja kakkupalaset oikeasti niin tärkeitä asioita?

12 viikkoa aikaa potkia itsensä lavakuntoon. 12 hidasta viikkoa, jotka menevät kuitenkin niin nopeasti, että paniikki iskee. Kävi miten kävi, olen todella onnellinen, että olen rymynnyt tämän matkan. Kaikki nämä fiilikset ovat olleet äärimmäisen arvokkaita. Minun on vaikea uskoa, että nämä silti jäisivät viimeiksiksi kisoiksi, mutta vielä ei voi tietää. Kenties lavalla käynnin jälkeen tuleekin olo, että tämä oli tässä, ei se dieettaaminen ollut tämän kaiken arvoista. Tai kenties alan himoita lisää. Syksy näyttää! Ei se mikään maailmanloppu ole, jos jäänkin yhdeksi fitnesslavojen kertaluontoisista vierailijoista. Olen silti niin iloinen, että viimein toteutan yhtä pitkäaikaisimmista haaveistani. Tässä sitä nyt mennään! Välillä huonommilla ja välillä paremmilla fiiliksillä.

everfit

Täällä hyvinvoinnista, terveydestä, liikunnasta, omasta elämästään ja kaikkien asioiden ohi kirjoittelee henkilökohtainen valmentaja ja pian valmistuva fysioterapeutti. Olen elämäntapatunari ja huonolla huumorintajulla paiskattu savolaissyntyinen keskisuomalainen. Innokas treenaaja, turhan avoin hölösuu, vaimo ja amatöörikotipaakari. Blogi sai alkunsa, kun päätin muuttaa jahkailun tosiasiaksi ja lisätä kuntosalitreenilleen tavoitteen = pyllistelyn bikini fitness-lavoilla. Tästä blogista et kuitenkaan löydä mitään turhan glamoröösiä fitnesshuumaa, enemmänkin parsankatkuista puujalkavitseilyä ja mietteitäni kvanttimekaniikan suhteesta luumukiisseliin. Yhteistyökuvioita, palautetta, juttutoiveita ja vihapostia vastaanotan ilmomielin osoitteeseen: everfit( at) luukku.com.

4 vastausta artikkeliin “Tervetuloa kortisolitehtaaseen!”

  1. Tsemppiä Eve! Mä nostan hattua jokaiselle, joka lähtee sisukkaasti tavoittelemaan omia unelmiaan. Sisua tuossa lajissa tarvitaankin. Mä seurailen sun kuulumisia ja elän hengessä mukana täältä Saksasta käsin, viel Glück! 🙂

  2. Kuka haluaisikaan lukea vaan jotain hehkutusta viikosta toiseen, tyylillä: ”ihqua, aamu alkoi aerobisella ja kyllä nyt hehkun koko päivän”, ”ihanaa, peilistä katsoo jo tosi napakka paketti, ”no uuu- nyt on kankut kehittyneet, ”nälkää ei ole yhtään, luotan valmentajaani koko ajan ja purkista syöminen on niin luontevaa”, ”kroppa ei yhtään vastusta tätä dieettiä, mahtavaa!” 😀 Mutta joo- rehelliset postaukset on kiinnostavia, ja sun seuraava postaus on varmaan taas enemmän sieltä huumori- ja hauskuutus-osastolta! 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 
Tykkää jutusta