Super-suorittaja flowta (ja itseään) etsimässä.

Ai että minusta olisi niin mukavaa kirjoitella tänne tyhjistä pyöränkumeista, kenkään liimautuneesta koirankakasta ja muista arkikista pikkujutuista. Jotain sellaista kevyen humoristista, ettei nyt vain menisi liian vakavaksi. Täällä ollaan nimittäin oltu ihan liian vakavia. Kohta tarvitaan Jokeria vetämään noita suupieliä ylöspäin. No, hieman hupia tarjoili facebook-kommentti tästä allaolevasta kuvasta. Näytän kuulemma ei pantavalta avaruusjänikseltä. Näytetään vaan!!

ever

Mutta ei tässä ole liikaa ollut energiaa villiintyä elämästä tai nauraa pikku kommelluksille. Omat olot ova paikoitellen menneet niin hirveiksi, että enpä ole vastaavaa uupumusta kokenut sitten parin vuoden takaisen ylikunnon. Hyvä merkki! Seuraani on nimittäin liittynyt niinkin mieluisa vieras, kuin unettomuus. Pari yötä sitten en esimerkiksi nukkunut edes kahta tuntia ja sitäkin edellisinä öinä huippulukemat taisivat jäädä 3 tuntiin. Torstaina töissä ollessani minua huimasi ja tuli ihan sellaisia oloja, kuin lähtisi taju. Unohtelin asioita, jouduin ottamaan hetken aikaa lepoa makuuasennossa. Suuta kuivasi ja päässä viskoi. Tuntui siltä, että sanat menevät sekaisin ja kirjoitinkin koko ajan enemmän munasaannoksia kuin sanamuunnoksia.

No kannattaisiko nukkua? Mitä sä stressaat? Älä stressaa. Voin vannoa käsi sheikkerillä: en stressaa. Vaikka olenkin kitissyt kunnosta, en ole ottanut siitä mitään megalomaanista stressihepulia. Olen päässyt niistä stressihetkistä myös hyvin eroon letkeällä tuli mitä tuli-asenteella. Olen vain yksinkertaisesti ollut niin väsynyt, että en voi nukkua! Silmiä väsyttää niin paljon, että en jaksa pitää niitä kiinni ja toissayönä tuskaa aiheutti se, että varpaat painoivat niin paljon. 😀 Olen yrittänyt keventää työviikkojani ja tuupannut lisätöitä kesätyöntekijöille, eli nyt ei edes ole mitään 45 tuntisia rypistyksiä kalenterissa, vaan ihan 30h viikkoja. Olo on vain kerta kaikkiaan niin uupunut! Parina päivänä olin töissä niin täynnä energiaa, että ladoin tonnikaupalla kuormaa hyllyyn. Sitten pahimpien öiden jälkeen voimat lähtivät ihan totaalisesti. Lisätään vielä tuo ruokamyrkytysepisodi, niin ei se ehkä enää olekaan niin ihmeellistä, että huulet sinertävät ja pystyasento tekee tiukkaa.

IMG_4570[1]

Monet kauhistelevat, että kyllä tuo sun fitness-touhu on niin rankkaa ja hullua puuhaa. On ja ei ole. Kun on todella urheilija, joka panostaa lajiin, keskittyy ja jonka elämä on sillä mallilla, että homma sujuu mahdollisimman vähällä stressillä ja runsaalla levolla, ei laji välttämättä ole rankka laisinkaan. No ei ainakaan kovin paljoa. Ns. ”tavan tallukka” saattaisi yllättyä, miten helposti itse dieetti lopulta sujuu, kun on motivaatiota ja asennoituu oikein. Fitness vaatii paljon elämänhallintaa, hyvin toimivan kropan. Ja siinähän minulla menee metsään niin, että puolukkapuskat suhisee ja pylly tutisee. Lajin saadessa huikeasti suosiota, en liene ole ensimmäinen, enkä viimeinen, joka arvioi oman elämäntilanteensa ja voimavaransa väärin ja päätyy ns. huonoon jamaan.

IMG_4622[1]

Olen kirjoittanut aiemminkin ylisuorittamisestani (ja kirjoittanut jo monesti että olen kirjoittanut siitä). Kas kehveliä, kun se ongelman ydin on edelleen siinä, että minä suoritan. Voi kyllä, päivästä toiseen. Jopa minuutista toiseen. Olen neiti minuuttiaikataulu, jonka kanssa kahvit pitää sopia pari kuukautta aikaisemmin ja merkitä kalenteriin ja silloinkin aikaa on tasan 40min ja piste. Viikot ovat pelkkää aikataulujen hallintaa, suoritusta toisensa perään. Lepääminen on suoritus siinä, missä treenaaminenkin. Ystävien tapaaminen on suoritus. Parisuhde on suoritus. Puhumattakaan töistä. Teinpä mitä tahansa minä aina ”yritän” minun aina ”pitää” ja ”on pakko”.

On tullut aika tehdä realitycheck. Taas. Opinkohan minä ikinä?

Hetkeksi sain jo tämän myllyn pysähtymään. Parisuhteen järkevämpi osapuoli auttoi rauhoittumaan ja aloin todella löytää läsnäolon. Joulun tienoolla kaikki nytkähti taas huonompaan suuntaan, kun läheiseni sairastui. Tammikuussa otin itselleni lisää töitä ja keväällä otin vielä vähän lisää töitä. Mitä lähemmäs kevättä tultiin, sen nopeammaksi kiihtyi vauhti. Puhelin koko ajan, että kyllä mä olen miettinyt tämän ja tuon asian ja keventänyt ja nipistänyt tuosta ja tästä. Nyt on hyvä sauma aloittaa dieetti. Nyt jos koskaan! Ja ehkä hetken aikaa kaikki menikin, kuten suunnittelin. Hieman kevyemmin. Keskittyen.

Homman pohjalla on toki aktiivinen luonne. Olen touhukas ja rakastan puuhastelemista. Saan aivan älyttömästi energiaa siitä, että voin töhöttää asioiden parissa ja merkitä kalenteriini tehtäviä. Teen listoja, osallistun siihen ja tähän ja tuohon. Minusta on mukavaa tehdä ja nautin onnistumisesta sekä itse tekemisestä. Mutta sitten ollaan ongelmissa, kun ei nähdä että hommassa ei ole enää mitään järkeä. Joo, olen yrittänyt oppia sanomaan ei. Se ei ole tuottanut tulosta: kieltäydyn jostain tarjotusta työstä kerran, mutta suostun kyllä toisella kerralla. Kyllä mulle mahtuu vielä asiakkaita, joo, kyllä me varmasti jotain keksitään! Voin tulla pitämään pääsykoevalmennusta. Voin mä leipoa. Ai tarviit saliohjelman, kyllä mä voin tehdä! Ai lenkillekö? No mennään vaan, vaikka mä kyllä kävin jo tänään… Vai tuuraajaa tarvii? No kyllä minä tulen, jos kukaan muu ei pääse. Kuulostaako tutulta?

Kalenterista poimittu esimerkkipäivä keväältä:

6:00 aamulenkki

7:00 PT-ohjaus

8:00 PT-ohjaus

9-10 Sähköpostit, laskutusta

10,30-13 pääsykoevalmentajana

14:00-20.00 myyjänä

20.20-21.30 salitreeni

22–> saliohjelmien päivitykset…… 

Toki ajat eivät ole aivan presiis, sillä tokihan tuossa hötäkässä kauhotaan naamaan ruoat, hoidetaan siirtymiset ja käytetään koiraa ulkona (mies hoitaa onneksi lenkityspuolen näinä päivinä…) Ja koulussakin pitäisi varmaan käydä?

IMG_6056[1]

Lisäksi sitten kirjoitellaan hieman blogia, leivotaan kakkua hamsterin nimipäiville, hoidetaan hommaa jos jonkinlaista. En suoraansanottuna edes muista kaikkea, mihin olen taas kuluvana vuonna osallistunut. Aijoo, alueemme fyssarijärjestön hallituksen opiskelijavastaavakin olen. Pitäisi kenties silläkin saralla hieman panostaa…. Jaoin sentään stipendejä.

IMG_4568[1]

Että huppista keikkaa! Ja yhdistetäänpä siihen syssyyn vielä dieettaamista. Ja parisuhdettakin pitäisi vaalia. Ystäviä tavata. Hoitaa 10 valmennettavan asioita ja pulmia. Antaa aikaa itselleen. Olla. Ymmärtää se, että oleminen ei ole ajan haaskaamista. Se on kaikista tärkeintä, mitä voi tehdä!

Jessica kirjoitti mainiosti kisojen jälkeisestä elämästä. Tiedän, että minulle tulee varmasti kriisi, kun kovin rutistaminen loppuu. Mutta se on ehdottomasti todella tarpeellinen ja tervetullut. En haluaisi tässä iässä saada kunnon burnoutia tai mennä täysin toimintakyvyttömäksi. Ja täytyy sanoa, että kyllä minä todella odotan tuota kisojen jälkeistä aikaa, vaikka se vaatii alkuun varmasti totuttelua. Tuttua on täälläkin, että ”sitten kisojen jälkeen…” Mutta niistä jutuista todella pidetään kiinni.

Kun olimme mieheni kanssa Riikassa, olin enemmän elossa kuin aikoihin. Ei ollut kiirettä, ei painetta. Ei ruokavalio-ohjelmaa eikä tuplatreenejä. Me, kaunis kaupunki. Saksofonin soittaja. Maailma! Se oli suorastaan hurmoksellisen vapaa tunne sen jälkeen, kun on ollut kuin liimattuna kalenteriin ja velvotteisiin.

IMG_3160[1]

IMG_3284[1]

IMG_3285[1]

Eilen, hyvin nukutun yön jälkeen, oli pitkästä aikaa kotonakin sellainen olo, että hei sinä olet siinä ja minä olen tässä. Milloin ollaa nähty viimeksi? Olen läsnä, minua kiinnostaa kuunnella, mitä sinulla on sanottavaa. Miten sinulla menee? Kun on kiireinen, ei ole läsnä. Ei silloin kuule omia ajatuksiaan, joten miten voisi kuulla ja nähdä toisen?

IMG_3861[1]

Näivettyneessä parisuhteessa käy usein niin, että huomaa, ettei ole yhtään sellainen ihminen, millainen haluaisi olla. Nyt minulla ja päälläni on tällainen näivettynyt vaihe meneillään. En voi ottaa eroa itsestäni, mutta voin ottaa jälleen vastuun. Ei kukaan ajaudu tahtomattaan mukaan kaikkeen. Mahdollisuutta vaikuttaa omaan elämään on käytettävä aktiivisesti. Mitkä asiat tekevät minut onnelliseksi? Mikä on tärkeää ja mikä vähemmän tärkeää? Mistä on luovuttava? Jes, pääsen taas tekemään listaa!

Nyt on todellakin aika miettiä, miltä _oikeasti_ haluaa elämänsä näyttävän ja ennen kaikkea tuntuvan. Ja tehdä ratkaisuja. Mutta vielä tarvitsen apua, että näkisin, mikä on tarpeeksi. Minulla on edelleen hyvin sumea käsitys siitä, mikä on riittävää. Aina pitäisi antaa itsestään kaikki. Mutta eihän minulle jää silloin mitään! Ei itsellleni, eikä annettavaksi muille.

Mitä sitten kuuluu itse asiaan, eli fitnesslaiffiin? Hyvää, kiitos! Kunto tuntuu etenevän. Aikaa ei ole enää rutkasti, mutta kyllä sinne lavalle jonkinlainen paketti saadaan. Aion nauttia siitä, mitä olen tehnyt, kävi miten kävi! Kisapäivästä tulee ilon, hauskuuden ja naurun päivä. Ihanaa tavata muita kilpailijoita. Ihanaa pukea päälle bikinit! Ihanaa mennä lavalle ja näyttää, että tässä minä nyt sitten olen – unelmani äärellä.

Ja aloittamassa taas uutta jaksoa elämässäni! Kuitenkin sellaisena entisenlaisena, yhtä huonolla huumorilla varustettuna muka-hauskana fitness-törppönä. Joka on jälleen jäänyt jonnekin uupuneen, tylsämielisen suorittajan varjoon. Siinä suunnitelma kisojen jälkeen!!

IMG_4149[1]

 

everfit

Täällä hyvinvoinnista, terveydestä, liikunnasta, omasta elämästään ja kaikkien asioiden ohi kirjoittelee henkilökohtainen valmentaja ja pian valmistuva fysioterapeutti. Olen elämäntapatunari ja huonolla huumorintajulla paiskattu savolaissyntyinen keskisuomalainen. Innokas treenaaja, turhan avoin hölösuu, vaimo ja amatöörikotipaakari. Blogi sai alkunsa, kun päätin muuttaa jahkailun tosiasiaksi ja lisätä kuntosalitreenilleen tavoitteen = pyllistelyn bikini fitness-lavoilla. Tästä blogista et kuitenkaan löydä mitään turhan glamoröösiä fitnesshuumaa, enemmänkin parsankatkuista puujalkavitseilyä ja mietteitäni kvanttimekaniikan suhteesta luumukiisseliin. Yhteistyökuvioita, palautetta, juttutoiveita ja vihapostia vastaanotan ilmomielin osoitteeseen: everfit( at) luukku.com.

6 vastausta artikkeliin “Super-suorittaja flowta (ja itseään) etsimässä.”

  1. vitsi ku oot ihana! odotan niin että pääsen lavan taakse oikeesti treffaan sut! 🙂

    • Ihana Johanna!! Kiitos ja samoin! Siellä nähdään ja jänskätään ja iloitaan! 🙂 <3

  2. Musta oot ihana, koska sulla on oikea asenne. Se ei ole ehkä kilpaurheilijan asenne (voittoa kohti kaikin keinoin), vaan seikkailijan asenne. ”Kisapäivästä tulee ilon, hauskuuden ja naurun päivä.” Musta fitness kaipaa juuri tätä sun asennetta. Kokeilunhalua. Nyt tuntuu että tosi moni vaan kärvistelee, kärsii ja itkee. Ja sit menee kisatkin penkin alle, kun ei keretty kiristyä tai kasvaa tarpeeksi. Kärsitään lisää.

    Kyllä sä osaat elää, vaikka se elämä olisikin siellä minuuttien välissä. Tsemppiä sulle kaikkeen mitä teetkin 🙂 Lavalla arvioidaan vain sitä mitä nähdään, mutta sä ansaitsisit kyllä jonkun kunniamaininnan tästä, mikä jää tuomareilta näkemättä.

    • Kiitos anonyymilainen ihanasta kommentista! Se päätyi osin mun Body-lehden kilpailijaesittelyynkin! Tiivistää mielestäni minut harrastajana aika hyvin ja sen asenteen, jolla liikkeellä olen.

      Ja kiitos vielä tuosta kunniamaininta-kommentista. Se lämmintää mieltä, kun on joutunut rimpuilemaan niin hemmetin paljon! Ja kun siellä lavalla ei tosiaan näy matkan kivikot. Vain saatu lopputulos. Ja mulla ne kivikot ovat ehkä itsessään isompi spektaakkeli, kuin tuleva lavakunto.. ;D 😀

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 
Tykkää jutusta