Ei koira siitä suutu, kun sitä leivällä päähän viskaa.

Viimein uskallan palata takaisin rikospaikalle! Odotin viimeiseen blogikirjoitukseeni negatiivisten palautteiden ryöppyä, mutta suureksi hämmästyksekseni sain läjäpäin positiivisia kommentteja ja peukutuksia! Eräs tuttava kuitenkin kysyi minulta, että kirjoitankohan vähän liian avoimesti asioista ja omista mielipiteistäni. Eikä tämä ole ensimmäinen kerta, kun aihe nousee tekstieni jälkeen esiin.

IMG_4802[1]
Jaakko Manninen

”Minä en siedä sitä, että toiset nukkuvat, kun minä olen hereillä, vaikka ei päin vastoinkaan ole lainkaan hyvä.”- Pikku Myy

Olenko liian avoin?

Olen aina paininut enemmän ja vähemmän avoimuus-teeman kanssa. Olen aina ollut vähän sellainen räpätäti, että suodatin aivojen ja suun välillä ei toimi kovin häävisti. En tarkoita sitä, että antaisin sieltä suusta karata mitä tahansa törkeyksiä tai ilkeyksiä. En. Vaikka blogissani annan välillä tulla tiukkaa tekstiä, en normaalielämässä jauha aivan samalla tavalla suu vaahdossa. Vain hieman. Mutta omia asioitani en juuri panttaa.

IMG_4803[1]
Jaakko Manninen

”Sellaista henkilöä kohtaan tunnetaan aina kunnioitusta, joka osaa pitää suunsa
kiinni. Luullaan, että sellainen tietää paljon ja elää hirveän jännittävästi” – Tove Jansson

Joidenkin mielestä avoimuus tuntuu ehkä kiusalliselta. Ja toki, ymmärrän sen siinä tapauksessa, jos puolituttu haluaa jakaa kokemuksiaan peräaukon kutinasta tai ulosteenkarkailusta. Onhan se vähän sellainen tilanne, ettei tiedä, miten olla. (Joskin tullut monipuolisen työhistorian aikana varsin tutuksi. En häkelly enää mistään.) Mutta että noin yleisesti, luulisi, että sitä pidettäisiin enemmän positiivisena kuin negatiivisena seikkana. Minusta on kiusallisempaa, jos toinen ei sano mitään!

Joitakin vuosia sitten olin kriisityön koulutuspäivässä. Koulutuspäivän tarkoituksena oli siis käsitellä psyykkistä ensiapua ja kriisityötä sekä vaikeiden asioiden henkistä käsittelyä. Kouluttaja toivoi, että keskustelisimme omista kokemuksista ja toisimme sitä kautta esiin näkökulmia. Ensimmäinen kysymys tuli. Pidin käden visusti alhaalla, en halunnut olla ensimmäisenä äänessä. Kukaan ei halunnut sanoa mitään, pitkä hiljaisuus. Kouluttaja odotti. Viimein nostin käteni ja heitin oman kokemukseni. Toinen kysymys. Hiljaisuus. Kaikki katselivat seinään. ”No, skarpatkaas nyt vähän, eiköhän jollain ole jotain sanottavaa?” Nostin käteni ylös… Ja toista tämä tarina useampaan kertaan. Kylläpä oli vuorovaikutuksellista!

moomin (1)

Jaoin todella paljon henkilökohtaisia asioitani. En siksi, että olisin erityisesti halunnut tuoda itseäni esille. Olisin niin mielelläni istunut hiljaa ja kuunnellut muiden tarinointia. Mutta kukaan ei puhua pukahtanut. Mikäs siinä. Ei minulle tuota ongelmia kertoa omista asioistani. Ehkä muilla oli korkea kynnys tai ei todella ollut tapahtunut mitään. Mutta minulle tuli niin voimakkaasti fiilis, että olen se ärsyttävä alati äänessä oleva yksilö. Perhana. Ja se on helposti se oma rooli, johon joutuu tahtomattaankin. ”Hei esitä sä tämä..” ”Voisitko sä sanoa tämän..” ”Sulla kun on sana niin hyvin hallussa, niin voisitko..”

Lapsena olin varmasti turhankin avoin. Ja kun lisätään siihen vielä hyvin ehdoton luonteeni: ”Minä EN laula ensimmäisenä, enkä kyllä viimeisenäkään” ”Minä en istu keskellä” ”Minä en täällä koko päivää odottele” ”Minua kiinnostavat hevoset enemmän kuin typerät lapset” on paketti kieltämättä aika hermoja raastava. Kyllä muuten on tullut tekstiä niin vanhemmille, opettajille kuin muillekin kanssaeläjille. Mutta kun ikää on tullut lisää, olen luonnollisesti pehmentynyt noista ajoista ja oppinut myös sitä kuuluisaa itsehillintää. Aika kauheaa, jos mitään kehitystä ei olisi tapahtunut… Olisin sellainen Jersey Shore-tyyppinen sormi pystyssä huutaja.

Kuitenkin aina vaivannut räpätäti-syndrooma ja in your face-tyylinen besserwisser-habitukseni saivat jossain vaiheessa päälle vaiheen, jolloin tietoisesti pidin omana tietonani niin tunteet, tiedot kuin mielipiteetkin. Kärkkäyteni terävin kärki tylsyi. Koska olin kyllästynyt olemaan avoin ja se joka aina viittaa. Jos viittasin, sydän alkoi heittää volttia, kun ahdistuin niin paljon siitä, että taas Eveliinalta tulee asiaa.

Kyllähän sitä aikansa jaksaa, mutta sitten tuli seinä vastaan. Ja kun ne kaikki piilotetut tunteet takanaan pitävä pato sortuu, on asiaa enemmän kuin Aabrahammilla ja tunteiden myrsky on luokkaa taifuuni. Tulin pikkuhiljaa siihen tulokseen, että ei himputti, ei tämä kannata. Vähän niin kuin sairaana töihin tuleminen. Vaikka miten pinnistelet, vain itse sinä sen tiedostat ja siitä kärsit. Eikä siitä mitään palkintoa saa.

Joten päätin tietoisesti kehittää avoimuuttani. Ja kun opettelin uudelleen olemaan avoimempi, huomasin olevani paljon onnellisempi. On helpompi saada mitä haluaa. On helpompi tulla ymmärretyksi. Muut tuntevat sinut paremmin. Ja mikä parasta, ei tarvitse kuormittaa itseään muhittelemalla tunteitaan ja ajatuksiaan sisällään. Ihmiset näkevät lävitse ja tietävät, että on vilpitön. Ja se on selkeästi kannattanut. Vaikka se avoimuus ehkä joidenkin mielestä kiusallista onkin, olen saanut paljon positiivista palautetta siitä niin työelämässä kuin parisuhteessakin. Ja täällä blogissa.

Onhan se toki kovin raflaavaa peittää negatiiviset tunteet. Blogi tarjoaisi aivan loistavan kanavan siihen! Sen kun vain julkaisisi onnistuneimmat otokset, iloisimmat kokemukset ja positiivisimmat jutut! Ja tadaa, täydellistä, puhtaanvalkoista fitness-elämää harrastavan terveysintoilijan kulissi olisi siinä.

”Näyttää paljon siistimmältä, 
kun tiskit ovat piilossa sängyn alla seuraavaan sateeseen asti” – Muumimamma

Tiskit ihan avoimesti pitkin pöytiä.
Tiskit ihan avoimesti pitkin pöytiä.

IMG_4846[1]

everfit

Täällä hyvinvoinnista, terveydestä, liikunnasta, omasta elämästään ja kaikkien asioiden ohi kirjoittelee henkilökohtainen valmentaja ja pian valmistuva fysioterapeutti. Olen elämäntapatunari ja huonolla huumorintajulla paiskattu savolaissyntyinen keskisuomalainen. Innokas treenaaja, turhan avoin hölösuu, vaimo ja amatöörikotipaakari. Blogi sai alkunsa, kun päätin muuttaa jahkailun tosiasiaksi ja lisätä kuntosalitreenilleen tavoitteen = pyllistelyn bikini fitness-lavoilla. Tästä blogista et kuitenkaan löydä mitään turhan glamoröösiä fitnesshuumaa, enemmänkin parsankatkuista puujalkavitseilyä ja mietteitäni kvanttimekaniikan suhteesta luumukiisseliin. Yhteistyökuvioita, palautetta, juttutoiveita ja vihapostia vastaanotan ilmomielin osoitteeseen: everfit( at) luukku.com.

2 vastausta artikkeliin “Ei koira siitä suutu, kun sitä leivällä päähän viskaa.”

  1. Noiei ainakaan se viime postaus ollut yhtään liian avointa tai suoraa. Joskus asiat on sanottava niinkuin ne on 😀

  2. Voin samaistua kuule Eve kokemuksiisi, joten ihan oman itsearvonikin puolesta hurraan tälle kirjoitukselle. Kyllä kannattaa mieluummin olla avoin ja kertoa tunteistaan kuin olla hiljainen ja väärinymmärretty!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 
Tykkää jutusta