Iänikuisia dieettikuulumista ja samoja jankkauksia.

Hei ei enää kauaa dieettihömpötyksiä! Kaksi viikkoa. Kohta saatte keksiä minulle jutunjuurta, kun fitness-vieroitusoireissani alan hepuloimaan ja kirjoittelen tänne vain kaihomielisiä haikuja.

”Ruokatäydennys

lyhtypylvään juurella

bikinifitness”

Klonkku meets queenbee. Voisko edes vatsalihakset olla normaalit? Onepach. Uusin trendi!!
Klonkku meets queenbee.  Onepack. Uusin trendi!!

Lukijapolot. Olette saaneet haukkoa henkeä, pudistella päitänne ja moni on varmaan miettinyt, että eikö tuo uuvatti nyt ymmärrä jättää leikkiä kesken, kun niin rankkaa vaikuttaa olevan tuo fitness-törppöily!

 Olenhan minä tänne rutissut heikotusta ja kertonut siitä, miten olen silmät punaisena volissut surkeuttani (äidille, siskolle ja kelle tahansa joka on sattunut olemaan kuulo/puhelinetäisyydellä) Ei siis ole ihmekään, että ihmiset minut nähdessään tarttuvat käteeni haudanvakava ilme naamallaan ja kysyvät ”Miten sä voit?” Aivan kuin olisin juuri saanut syöpädiagnoosin. Mutta siltä olen kuulemma myös välillä näyttänyt, kun huulet sinisenä, selkä kumarassa olen laahustanut eteenpäin. Noloa. ”Ei kun mä vaan tässä harrastan menemään!”

Mutta voin rauhoittaa mieliänne – ei ole syytä huoleen, vaikka olenkin hieman sinertävä!  Täällä on pärjätty kyllä ja huonot olot ovat nyt väistymään päin, kun kilpirauhaslääkitysannosta nostettiin. Huraa! Keho on myös tottunut ketoosiin. Tokihan ruumis on ollut paikoitellen hyvin väsynyt, mutta en ole kokenut jatkuvaa kutsumusta vaaka-asentoon ja olen jaksanut painaa ihan varsin hyviä treenejäkin! Salitreenit alkoivat kieltämättä maistua pahemmalta kuin pakastesei, kun rauta painoi enemmän kuin synti ja pelkän muovisen pumppitangon näkeminenkin hengästytti. Mutta nyt olen mennyt salille suorastaan innoissani ja jaksanut hapotella kropan ihan kiitettävään jumiin! Ihanaa. Myös aerobiset ovat rullanneet varsin kivasti ja niitä olenkin tehnyt koko ajan todella mielelläni.

party hard sad birthday

Energiaa, mutta erityisesti hieman kateissa ollutta mielen intoa on siis  löytynyt taas jostain. Tai no, ainakin välillä sitä energiaa löytyy. Kuten kirjoituksistani onkin käynyt ilmi, välillä on vellottu aika synkissä vesissä. Olen yksinkertaisesti pelännyt, että kroppa levähtää matkalle kuin Jokisen eväät. Enkä tarkoita pullahtamista, vaan sitä, ettei se vain enää kestä tätä hullunmyllyä. Se on ollut todella rankkaa mielelle. Ja ei puhettakaan, että niinä päivinä omasta kunnostakaan löytyisi mitään positiivista sanottavaa, kun olo on kuin aasilla, jonka selkään on pinottu kuormalastillinen kiviä sekä yksi lihava sheikki.

Kun tästä kurjasta olosta on ollut puhe, monet luonnollisesti vetävät tästä vain kaksi suoraa viivaa: yhden dieettiin ja yhden fitness-urheiluun. En kuitenkaan ala syyttämään omista oloistani fitness-urheilua. Tai väittämään, että kisadieetti itsessään saisi ihmisen näin karmivaan kuntoon. On vaikea sanoa, miten paljon omiin oloihin on vaikuttanut tuo suht vastikään todettu rauhasprobleemi ja muutenkin liian kuormittava elämäntilanne. Ruokavaliossa pysyminen ei ole ongelma. Treenaaminen ei ole ongelma. Jaksaminen ja vetämättömyys ovat olleet se dieetin pääpulma. Vaikka tällaisen kokemuksen jälkeen voisi ajatella, että kisoille sanon jatkossa ei ikinä, niin on vaikea nähdä, että se olisi vaihtoehto. Tiedän jo nyt, että hampaankoloon jää oman kunnon suhteen niin paljon, että haluan ehdottomasti päästä vielä uudemman kerran sinne lavalle pööpöilemään. Mutta milloin se hetki on, sitä ei tiedä. Ehkä se on 1,5v päästä. Ehkä se on masters-sarjassa. Ehkä sitä ei ikinä tule, vaan vaihdan kehonrakentelut Martta-kerhoon ja sienestämiseen. Martat sentään järjestävät sieninäyttelyitäkin. Think about that!

IMG_1376

Tässä vuoden aikana on kyllä oppinut paljon itsestään. Ja myös suhtautuminen tähän lajiin on muuttunut. On tullut pienoinen yökötys tästä jatkuvasta peiliin tuijottelusta ja oman kuntonsa esittelystä. Se on alkanut tuntua niin turhanpäiväiseltä. Elämässä kun on niin paljon tärkeämpiäkin asioita. Tottakai treenaaminen on siellä kärkikahinoissa, mutta kyllä läheiset ja kokemukset menevät kaiken edelle. Etenkin dieetillä tuntuu, että joutuu aivan liikaa karsimaan näitä tärkeitä asioita. Olen myös hyvin poissaoleva, kun keskityn vain tavoitteeseen. Ja sitä en halua, että oma napa on niin tärkeässä roolissa. En halua mietiskellä jatkuvasti omaa oloa, miettiä dieettiä tai huomisia treenejä. En halua aikatauluttaa. Haluan tehdä asioita spontaanisti! Haluan syödä terveellisesti, mutta halutessani lähteä ystävän kanssa lounaalle ilman omia parsakaalikippoja. Haluan ostaa töistä mukaani pullon viiniä ja juoda sen mieheni kanssa, jos sattuu huvittamaan. Haluan vain napata käsilaukkuni ja sännätä ekstempore-reissuun ilman, että tarvitsee ensin valmistella eväitä. Sanomattakin siis selvää, että odotan todella paljon sitä, että kalenterissa ei lue KISADIEETTI-punakynäilyn sijaan mitään muuta, kuin työt ja tärkeät menot, sekä JOULU! <3 Arki palaa. Se tarkoittaa edelleen kovia ja tavoitteellisia treenejä, mutta se tarkoittaa myös rentoutta, spontaaniutta ja nautiskelua. Kaikkea sopivassa suhteessa. Töitä ja opintoja unohtamatta.

IMG_1059

IMG_1282

IMG_1443

Olen aina ollut nautiskelija, joten minulle oli todella suuri haaste lähteä tähän touhuun mukaan. Olen aika suurpiirteinen, joten ruoan punnitsemiset ja muut tuntuivat aluksi liki naurettavalta touhulta. Kaikkeen kuitenkin tottuu. Vaikka voisi kuvitella, että dieetti on järkyttävää kärsimystä ja asioista luopumista joka hetki, ei se sitä ole. Siihen, että ei työpaikan kahvipöydässä voi ottaa pullaa tai kylässä nautiskella sen seitsemää sorttia paakkelsseja, tottuu. Eikä se kieltäytyminen silloin tee tiukkaa. Ei oikeastaan tarvitse itselleen tai muille perustella lainkaan. Ei vaan ota sitä puustia lautaselleen. MUTTA! Haluan, että lähtökohtaisesti tilanne elämässäni on se, että voin sen puustin ottaa, jos mieli tekee. Siistin kunnon voi säilyttää, vaikka välillä ahtaisi napansa täyteen herkkuja.

pul

1306

Tästä päästäänkin ilmiöön, joka on hieman huvittanut tässä fitness-touhussa. Todistelu ja muiden arvostelu. Toisille tuntuu olevan oikein suuri ylpeydenaihe, miten he tekevät asiat millin tarkasti, sekuntin tarkasti ja juuri eikä melkein. Nämä ovat niitä ihmisiä, jotka näkevät painajaisia siitä, että ovat syöneet vahingossa yskänpastillin. Heillä on aina mahtavia päiviä, treenit rullaavat, parsakaali maistuu. Ei siinä mitään, kun tässä olisi kyse vain henkilön positiivisesta suhtautumisesta. Ei. Koska tähän ilmiöön liittyy muiden tekemisten arvostelu ja paheksunta. Kai se sitten kuuluu kilpailun luonteeseen. Pitäähän sitä ollakin parempi kuin muut. I get it. Mutta kun joku sitten kertoo huonoista fiiliksistään, on näillä henkilöilla suuri tarve kertoa, miten heillä ainakin kaikki sujuu, ruoka maistuu ja miten heillä on asenne kohdallaan.  Jotenkin tuntuu, että myötäeläminen ei ole true-fitness-ihmisiä varten. Lavalla näkyy tottakai vain sen hetkinen kunto. Kukaan ei tiedä, miten paljon tai vähän olet joutunut tekemään töitä, että olet sinne päässyt. Toisilla on hankalampaa ja toisilla helpompaa. Näin on. Mutta sitä en ymmärrä, että onko se myötäeläminen silloin, kun toisella on rankkaa, jotenkin itseltä pois? Jos joku kertoo, että hänellä menee huonosti, ei tulisi mieleenkään alkaa latoa tiskiin, miten hyvin minulla menee. Ehkä silloin kaikilla olisi parempi mieli, kun yhdessä jaettaisiin kokemuksia, eikä yritettäisi väkisin tehdä toiselle entistä kurjempaa ja epäonnistunutta fiilistä.

Ilmeisesti pitäisi olla hiljaa. Tai hehkuttaa aina vaan. Tekeekö se sitten ihmisestä jotenkin vahvemman, kun hän ei puhu vaikeista asioista? Se on mielestäni taas sellaista turhanpäiväistä hyssyttely-kulttuuria. Tuhahdellaan, että ha, kyllä mullakin on hankalaa, mutta enpäs vaan kerro siitä kenellekään! En uhallanikaan! Mutta kerron vaan sen verran, että vaikeeta on!!

Itse olen ylpeä siitä, että uskallan nykyään paljastaa avoimesti myös heikon puolen itsestäni.  Olen aina ollut se vahva nainen. Muut voivat luottaa, että kyllä minä teen ja seison kuin kivi. Nousen aina ylös! ”Ethän sä ikinä väsy!” Olen pitänyt sitä kulissia ihan tarpeeksi pystyssä, että kaikki on hienosti ja pärjään ja jaksan kyllä. Vaikkakin – kyllä minä pärjään ja luotan siihen, että selviydyn mistä vaan. Niin paljon rankkoja asioita on tapahtunut elämässä, että sitä selviytymistä on koeteltu jo moneen otteeseen. Mutta olen halunnut sen viitan karistaa yltäni, sen ihmeellisen supersankariviitan. En minäkään aina jaksa. Ei kukaan jaksa. Ja tuntuu ihanalta sanoa se! Heittäytyä välillä heikoksi. Ilmeisesti pitäisi kuitenkin olla hiljaa. Jakaa motivoivilla teksteillä varustettuja kuvia. JUST DO IT.  Tjaa. Kai se on sitten niin, että”Häviäjät selittelee” Luuseriporukkaan kuuluminen tosin on mulle aivan fine. Itsetuntoni kestää kyllä. 😉

image(1)

Siitä päästäänkin tsemppaamiseen. Tässä puuhassa tarvitaan sisua, että jaksaa päivästä toiseen porskuttaa etiäpäin ja pysytellä ohjeissa, vaikka miten puuduttaisi. Oma pää on paras ystävä ja pahin vihollinen. Se sekä pitää liikkeellä, että lamaannuttaa. Kuitenkin ulkopuolinen tsemppaus on osoittautunut huikean tärkeäksi ja antanut paljon voimaa rämpiä niinä huonoina päivinä. Olen todella tyytyväinen, että joskus päätin blogin laittaa julkiseksi. Vaikka omat tekemiset ja olemiset saavatkin välillä hieman kyseenalaista mainetta ja arvostelua, on saamani tsempin määrä kyllä kaiken sen arvoista. Ihan tuntemattomia ihmisiäkin on tullut salilla sanomaan, että sä pystyt siihen kyllä ja nyt vaan raudat liikkeelle. Vanhoilta tutuilta on tullut viestiä ja mun omat ihanat asiakkaat ne vasta ovatkin tsempanneet. Sain eräältä asiakkaaltani viestiä, että he ovat toisen asiakkaan kanssa päättäneet ottaa seuraavat treenit vasta kisojeni jälkeen, että saan nyt kisarauhan. En kestä. Minunhan tässä pitäisi tsempata asiakkaitani, eikä toisin päin! Mutta aika liikuttavaa ja arvostan tätä kyllä! Kiitos teille ihanille!

IMG_1559

Vaikka tuossa vastikään kitisin, että fitness-joukoissa pyörii tämä todistelijoiden kerho, täytyy sanoa, että lajin myötä on kyllä tutustunut huikeisiin ihmisiin. Ja kyllä suurin osa on ehdottomasti näitä myötäeläviä tsemppareita, joiden kanssa voidaan jakaa ilot ja surut. Intoilla kilpailuista. Marista etuposeerausten hankaluudesta. Ja jakaa parhaat vinkit, joilla päästä eroon pakaroiden finneistä!

Kuinka monta löytyy maailmasta olkapäätä
ja kuinka monta kyynärpäätä?
Kumpia löytyy maailmasta enemmän:
Niitä,joihin nojata,
vai niitä joita pelätä?
Uskalla laskea olkapäät ja kyynärpäät,
omasikin.
Kumpia löytyy enemmän?
Kunpa maailmassa kerran
olisi olkapäitä edes yksi enemmän,
kuin kyynärpäitä!
Sitä toivo on,
se horjuen pystyssä pysyvä,
että silloin tällöin saa nähdä
kuinka kyynärpäästä äkkiä kuoriutuu olkapää

Tommy Tabermann

everfit

Täällä hyvinvoinnista, terveydestä, liikunnasta, omasta elämästään ja kaikkien asioiden ohi kirjoittelee henkilökohtainen valmentaja ja pian valmistuva fysioterapeutti. Olen elämäntapatunari ja huonolla huumorintajulla paiskattu savolaissyntyinen keskisuomalainen. Innokas treenaaja, turhan avoin hölösuu, vaimo ja amatöörikotipaakari. Blogi sai alkunsa, kun päätin muuttaa jahkailun tosiasiaksi ja lisätä kuntosalitreenilleen tavoitteen = pyllistelyn bikini fitness-lavoilla. Tästä blogista et kuitenkaan löydä mitään turhan glamoröösiä fitnesshuumaa, enemmänkin parsankatkuista puujalkavitseilyä ja mietteitäni kvanttimekaniikan suhteesta luumukiisseliin. Yhteistyökuvioita, palautetta, juttutoiveita ja vihapostia vastaanotan ilmomielin osoitteeseen: everfit( at) luukku.com.

8 vastausta artikkeliin “Iänikuisia dieettikuulumista ja samoja jankkauksia.”

  1. Hyvä teksti eve! Täällä sama homma, eniten ikävöi sitä spontaaniutta.. tsemppiä loppurutistukseen ♥ näytät upeelta!

  2. habahaleja täältä ! <3 ei paljoo enää jäljellä jaksetaan painaa vielä painaa 13 days out !

  3. Oon seurannut blogiasi ja matkaasi kohti fitnesslavaa alusta lähtien. Musta on hienoa, että tuot esiin myös negatiivisia puolia ja ”marinoita”, ettei joka päivä ole ruusuilla tanssimista. Se tekee susta inhimillisen 🙂

  4. Jes jaksaa jaksaa! Oot niin mahtavan olonen mimmi, kivaa että joku haluaa kertoo niistä ”todellisista” fiiliksistäkin 🙂 btw inspiroiduin susta kerran tuolla jyväsjärven rantaraitilla kun tulit vastaan niin hurjaa juoksuvauhtia, että piti itekki pistellä loppulenkki maximi vauhtia ! Onnea kisapäivään!!

    -Aino

    • Haha, kiitos Aino! Minä juoksemassa kovaa on kyllä tällä hetkellä hirvittävän hupaisa ajatus. Ehkä kipitin karkuun ärhäköitä ampiaisia! 😀 Kiitos tsempeistä ja kiva jos sait boostia lenkkiin!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 
Tykkää jutusta