Karu totuus.

Olen sellainen räpätäti ja puheripulinen tapaus, että lörpöttelen auliisti omista asioistani. Vähän liiankin auliisti. Välillä mietin, pitäisikö jonkinlainen suodatin hankkia niin suuhun, kuin näppäimistöllekin, mutta kuten olen kirjoittanutkin, avoimuus on myös opeteltua, joten pidetään siitä kiinni. Omien asioiden jakaminen voi olla vahingollista touhua, mutta toistaiseksi olen saanut enemmän kuin olen antanut.

Vaikka olen vatuloinut ja rämpinyt suossa, minua ja fitness-harrastamistani on pidetty koko ajan todella maanläheisenä, selviää blogipalautteesta. Kiitos niistä! Olenkin varsin rento huumoriveikko, mutta voin paljastaa, että vaikka sitä miten yritti laittaa dieetillä asiat oikeanlaiseen mittakaavaan ja naureskella kaikelle, mikä meni plörinäksi, ei siinä kyllä tullut onnistuttua.

Suoraan sanottuna mulla oli dieetin aikana ihan järkyttäviä oloja. Kyllä se oli lopulta kuitenki aikamoinen fitness via dolorosa, jota mä tarvoin läpi. Opettavainen ja mielenkiintoinen kokemus, jota muistelen sekä kauhulla että suunnattomalla ilolla.

Olen edelleen sitä mieltä, että suhtautumiseni tähän lajina on ehkä hieman rennompi ja tapahtuu erilaisesta näkövinkkelistä kuin monella, lajille kaikkensa antavalla urheilijalla. Kilpailuhenkisyyteni ei ole tämän lajin parissa mourunnut niin vahvana, kuin vaikka ratsastusaikoina. Olen tehnyt hommaa koko ajan itselleni, enkä ole miettinyt muiden voittamista. Olen edelleen se fitness-kotletti, joka töpeksii mukana rakkaudesta lajiin ja halusta haastaa itsensä.

IMG_6167[1]

Sikäli onkin hassua, että tällaiselle rennolle sunnuntaibikinibeibelle, joka ei edes ollut kilpailuissa tarpeeksi kireä, tuli aikamoisia mielenoikkuja, mitä tulee ruokailuun ja painoon.

Parhaimmillaan tämä laji edustaa toimivaa mieltä toimivassa ruumiissa. Oikein toteutettuna se tarkoittaa tasapainoista dieettiä, ammattimaista off-kaudelle siirtymistä, rakennuskautta ja jälleen siirtymää dieetille. Homma toimii vuodesta toiseen. Kroppa toimii ja mieli ei rakoile.

Itselläni oli isoja ylämäkiä ja sitten alamäkiä.  Suoritin ja söin linnunannokseni. Treenasin ja tahkosin aerobista.  Viimeiset viikot menivät aivot off-asennossa ja kunto ottikin aimo askelen eteenpäin. Tahti kiihtyi. Lähdin ylimääräisille lenkeille, unohdin välillä aterioita välistä. En malttanut pysyä paikallani. Ruokahalua ei ollut. Tai sitten en ajatellut kuin ruokaa. Energiaakaan ei ollut, mutta silti kömmin huppari päällä salille tikuttamaan crossaria tunniksi ja palasin kotiin muistamatta, mitä olin juuri tehnyt.

IMG_5371[1]

Tankkasin dieetin aikana muutaman kerran. Ja kaikki muistanevat sen, kun repsahdin kinuskikastikkeeseen ja leipään. No, se ei ollut mitään sen rinnalla, mitä eräänä tankkauspäivänä söin. Olin ennen tankkausta niin nälkäinen, että sain nukuttua vain muutaman tunnin yössä. Huulet sinersivät, jouduin töissä menemään pukuhuoneeseen makuuasentoon. Syke oli 43.

IMG_5369[2]

Kun tankkauspäivä koitti, söin ohjeen mukaan. Aluksi. Sitten homma karkasi totaalisesti lapasesta.

Jos muistelen tuota päivää, söin kaiken kaikkiaan:

4 isoa lettua

500g vaniljajäätelöä

1,5 croissanttia

4 keksiä

250g karkkia

2 karjalanpiirakkaa

2 irtojäätelöä

1 iso pulla

1 omena

1 banaani

200g maustamatonta jugurttia

4 viipaletta leipää

4 kotitekoista hampurilaista

Ja olisin voinut ahtaa ruokaa vielä lisää. Varmaan menikin vielä jotain, mitä en vain muista.

Överiksihän homma meni ja alas kurkusta lorisi kaikkea muutakin kuin vain maltillisia määriä hiilihydraatteja. Tuon viikon paino näytti järkyttäviä lukemia, kunnes humahti alas ja tipahti ennätysalhaisiin lukemiin, josta homma jatkuikin hyvällä tahdilla. Onni onnettomuudessa.

Kisojen jälkeen kanssaihmisissä tapahtui jonkinlainen kahtiajako. Toiset tuputtivat ruokaa ja vahtivat, että varmasti nyt alan syödä ja miksi et nyt ota pullaa, kun ethän sä enää dieettaa ja nyt sun pitää syödä. Toiset muistivat korostaa, että ethän sä nyt vaan mätä sitä ruokaa, olepa nyt tosi tarkkana ettei tuo kaikki työ mene hukkaan vai haluatko sä ne 19kg takaisin! Et kai sä kisojen jälkeen heti ähmi mahaa täyteen.

IMG_5246[1]

Hassua kyllä, mutta se tuntui stressaavalta. Tuli olo, että nyt kaikki odottavat pullahtamistani ihan silmä kovana. Vaikka mitä ihmeen väliä sillä on, mitä muut odottavat!

Vaikka ajattelin, että voi tulisipa off-kunto pian, näytänpä aika luikerolta ja vaikka”Sä näytät paljon terveemmältä” oli oikeasti paljon mukavampi kommentti kuin ”Sä näytät riutuneelta” oli nesteiden palautuminen lopulta aikamoinen kriisi ja ulkonäön kommentointi tuntui kiusalliselta. Vaikka järjellä tiesin, että ei se mitään läskiä ole ja olen silti hoikissa lukemissa, olisin halunnut vain hautautua kotiin ja olla yksin tökkimässä niitä tutisevia jenkkakahvoja. Kun vielä ynnättiin tähän todella huonosti toimiva vatsa ja pömpöttävä etureppu, olin ihan toivoni menettänyt, enkä nähnyt peilistä muuta kuin jonkun lössykän, joka ei ole salia nähnytkään.

IMG_6166[1]

Ensimmäiset viikot olin todella stressissä ja hukassa. Keho toimi huonosti, mieliala vaihtelie enemmän kuin varmaan koko dieettiaikana, koska minulle ei ollut täysin selvää, että mitä nyt tapahtuu, mitä teen, mitä HALUAN tehdä. Mutta tätähän ette toki voineetkaan päätellä vatuloimispäivityksistäni…

Lappeenrannan kisojen väliin jättäminen helpotti oloa ensin todella paljon. Sitten iski taas ahdistus. Mitä mä nyt teen? Mikä mä nyt oon? Mitä mä tällä vapaa-ajalla teen? Miten mun nyt kannattaa tästä jatkaa?

IMG_6035[1]

Halusin syödä koko maailman. Samalla en halunnut syödä mitään. Halusin päästä treenaamaan ja jatka kehittymistä. Samalla ajatus kuntosalille menemisestä ahdisti.

Valitsin puoli tuntia paitaa, joka päällä kehtaisin lähteä salille, koska tunsin itseni niin lihavaksi.

Sain melkein paniikkikohtauksen, kun illalla käydessäni nukkumaan vatsa ei näyttänyt tältä

IMG_5241[1]

Kun annoin itselleni luvan herkutella, homma karkasi käsistä ja ahmin ruokaa aivan älyttömiä määriä.

Sen jälkeen oma olo ahdisti niin paljon, että hikoilin ja sydän hakkasi täysiä aamuyöt. Ahdisti, että johonkin pitää aamulla lähteä. Eikö voisi vain jäädä sänkyyn?

Mieleen karkaili ajatuksia, että jos tänään ei söisikään mitään…

IMG_6064[1]

IMG_6112[1]

Kun olin yli 70kg olin välillä todella ahdistunut painosta, mutta tiesin koko ajan, että tässä tätä läskiä työstetään ja pian ollaan hoikassa kunnossa. Olin tuolloin todella itsevarma. Oli naiselisia muotoja, energinen olo ja välillä pystyin ottamaan vähän rennommin ruokailujen suhteen. Pukeuduin lyhyisiin ja kireisiin mekkoihin ja korkoihin. No problem!

IMG_7087[1]

Mutta dieetillä. Ei puhettakaan, että olisin halunnut laittaa päälleni jotain vartalonmyötäistä. Jos housut olivat kireät, paidan piti olla ehdottomasti lurppu. Ostin mustia jättimäisiä tunikoita, jotka sai vyötäröltä halutessaan narulla tiukemmaksi. Niiden kanssa legginsit, ettei mikään purista. Iso onepiece-haalari oli myös pelastus. Sinne sai alle kaksi kerrosta vaatetta ja silti se oli lurpake.

IMG_5562[1]

On paljon tarinoita syömishäiriöisistä, jotka raportoivat parantuneensa syömishäiriöstä fitness-urheilun avulla. Varmasti he omaksuvatkin uusia terveempiä elämäntapoja, mutta onko tällaisen henkilön terveellistä harrastaa lajia, jossa syömisiä kontrolloidaan ja kehossa tapahtuu radikaaleja muutoksia? Häiriintynyttä syömiskäyttäytymistä voi tällöin toteuttaa erilaisen kanavan kautta. Jos sinulla on ongelmia kehonkuvasi tai ruokailujesi kanssa, suosittelen menemään enemmin tanssikurssille. Dieetin loppuminen voi olla viimeinen rusina (paljon parempi kuin pisara), joka katkaisee kamelin selän ja palauttaa vanhat ongelmat pöydälle.

IMG_5793[1]

Jos kuitenkin silti päädyt lajin pariin ja kilpailuihin, valmistaudu siihen, että mielesi voi tehdä tepposia.

Ohjeita, miten välttää pahimmat karikot ja ongelmat:

– palaa pian ruokavaliorunkoon

– nosta maltillisesti kaloreita

– salli itsellesi rentouksia

– älä ahmi

– jos ahmit, jatka seuraavana päivänä ruokavaliolla

– älä sorru nesteenpoistolääkkeisiin tai paastoihin

– puhu tuntemuksistasi

– tee rentoja ja ”tyhjänpäiväisiä” asioita suorittamisen sijaan

– lepää

– älä pakota itseäsi mihinkään

– tee asioita fiiliksen mukaan

Älä jää oman mielesi tai ruokailujesi vangiksi. 

Kuulostaa varmasti huolestuttavalta, mutta hei, ei tässä ole mitään hätää. Olen ottanut kaikki tunteet sellaisina kuin ne ovat tulleet. Antanut niiden rikkoa hetkeksi. Vellonut peilin edessä naama harmistuksesta pinkeänä, väännellyt vartaloani poseerausasentoihin ja vetkutellut makkaroitani. Kokeillut ruoan jälkeen käsillä, tuntuuko vyötärö paksulta pökkelöltä. Kaikenlaista typerää.

Mutta sitten olen mennyt nukkumaan tai jäsennellyt asioita hereillä ollessa mielessäni. Puinut tuntemuksia ääneen. Palannut peilin eteen ja päättänyt, että hei sä olet upea ja susta tulee TODELLA upea. Piste. Ei vaan ole muuta vaihtoehtoa.

IMG_6162[1]

Nyt olen porskuttanut aivan mainioilla fiiliksillä. En stressaa kroppaani, se alkaa pikkuhiljaa tottua erilaisiin ruoka-aineisiin ja toimia kuten pitääkin. Hiilihydraatteja olen pikkuhiljaa lisännyt ruokavalioon ja arkiruokailut menevät perusrungon mukaan, kuitenkin pienillä rentouksilla. Välillä on hörpitty kaakota ja glögiä, maistettu pullataikinaa ja lorautettu kanaan kookosmaitoa.

IMG_6148[1]

Viikonloppuna aion herkutella. Rennosti ja hyvällä mielellä. Sali kulkee pienestä sairastelusta huolimatta. Mieli on hyvä! Mikäs tässä porskuttaessa eteenpäin.

Vakavia aiheita, mutta ei tää silti oo vakavaa. Ei tarvitse soittaa syömishäiriöliittoon!

”Sit kun tää on ohi mä voin istua alas
ja viimeistään sillon se pallo tippuu jalast
Ei enää taakkaa, ei masennuksii syvimpii
vaan tyytyväinen hymy, mä sentään yritin”

Joniveli

everfit

Täällä hyvinvoinnista, terveydestä, liikunnasta, omasta elämästään ja kaikkien asioiden ohi kirjoittelee henkilökohtainen valmentaja ja pian valmistuva fysioterapeutti. Olen elämäntapatunari ja huonolla huumorintajulla paiskattu savolaissyntyinen keskisuomalainen. Innokas treenaaja, turhan avoin hölösuu, vaimo ja amatöörikotipaakari. Blogi sai alkunsa, kun päätin muuttaa jahkailun tosiasiaksi ja lisätä kuntosalitreenilleen tavoitteen = pyllistelyn bikini fitness-lavoilla. Tästä blogista et kuitenkaan löydä mitään turhan glamoröösiä fitnesshuumaa, enemmänkin parsankatkuista puujalkavitseilyä ja mietteitäni kvanttimekaniikan suhteesta luumukiisseliin. Yhteistyökuvioita, palautetta, juttutoiveita ja vihapostia vastaanotan ilmomielin osoitteeseen: everfit( at) luukku.com.

11 vastausta artikkeliin “Karu totuus.”

  1. Tykkään kyllä tuosta sun täysin rehellisestä tyylistä kirjoittaa. 🙂

    Tottakai päässä tulee varmaan olemaan paljon kaikenlaisia ajatuksia, kun kroppa muuttuu suuntaan ja toiseen kauheella vauhdilla niin ei siinä voi pysyä millään perässä.

    Itekin, vaikka nyt oon ekaa kertaa elämässäni tyytyväinen nahoissani painon ollessa 64kg…ennen en ois voinu kuvitellakaan, että tämä paino sais mut pysymään tyytyväisenä, mutta sillon koostumus olikin ihan toinen…..niin kyllä silti mietityttää, että miten ne asiat sitten rullaa, kun kisapaino on saavutettu ja siitä täytyy palailla takasin off -kuntoon. Yritän toki jo nyt ennakkoon varautua ja miettiä niitä asioita, vaikka luulenkin ettei niihin oikein voi varautua. Hyvä se nyt on sanoa, että ”Enhän minä nyt sekoa. Järkikin sanoo, että se ei oo terveellistä..” niimpä niin…katsotaan sitten mikä on ääni kellossa, mutta niinkun kirjoittelit niin ihan luvallisia tunteitahan ne on ja säkin osaat kuitenkin käsitellä niitä ja tiedät mistä ne johtuu niin se on jo se tila missä oot tavallaan ohittanu sen vaaran sairastua mihkään syömishäiriöön, ku oot fiksu likka., jolla se perus itsetunto on tallella. 🙂

    • Kiva kuulla, että uppoaa! Tällaiset kommentit kyllä kannustavat pitämään tekstit rehellisinä. Hetken sitä aina miettii, että kannattaakohan tätäkin sanoa, mutta niin… Mieluummin avointa keskustelua asioista!

  2. Ei saa stressata liikaa. Nyt ansaittua lepoa ja sitä rentoilua sopivasti elämään!
    ”Kroppaa ei voi pakottaa toimimaan, vaan se pitää saada toimimaan”

  3. Voin samaistua niin täysin tekstiisi. Täällä toinen kisailija ja läpikäyn samoja ajatuksia. On jännä kun olin offilla niin paljon itsevarmempi läskeineni kaikkineen mutta nyt dieetin jälkeen sitä katsoo itseään ihan erilailla 😀 et ole siis yksin ajatustesi kanssa!! <3

    • Jeee, kiva tietää, että muillakin on samanlaista hurlumheitä päässä! Tsemppiä <3 Kyllä se tästä normalisoituu!

  4. Ihanaa, että joku haluaa ja pystyy puhumaan näistä asioista avoimesti!! 🙂

  5. Tuota sinun kuvailemaasi oirevyyhtiä kutsutaan syömishäiriöksi. Olet luisumassa kovaa vauhtia syömishäiriökuoreen. Tiedän sen, koska itsellä on kokemusta. Todella monet oireista oli mullakin sairauden alkuvaiheilla. Siitä ne vaan paheni ja lisääntyi. Älä oikeesti jatka enää tuohon malliin tai olet kohta sairaalassa. Sairaus lähtee salakavalasti liikkeelle ja sitä pitkään itselleen yrittää valehdella että kaikki on hyvin. Mä heräsin todellisuuteen vasta kun olin sairaalassa liitettynä sydänmonitoriin ja heräsin keskellä yötä kun se piipitti kovaäänisesti koska pulssi oli niin matalalla että olin lähellä kuolemaa. Vielä sen jälkeenkin sanoin kaikille että juu, kaikki on ihan hyvin. Ei sitä kukaan tietenkään siinä kunnossa uskonut koska muut näki sen mitä minä en nähnyt. Mieti nyt vielä toisen kerran että kannattaako tuo. Itsellä nimittäin nyt 2 vuotta siitä kun olin sairaalassa ja olen jo vuoden ollut normaalipainossa mutta kroppa on silti päin persettä. Kuukautiset eivät ole tulleet noin 3 vuoteen.

    • Tästä olisi varmasti helppo luisua syömishäiriöön, jos ongelman antaisi piilossa paisua. Itse olen käsitellyt näitä tuntemuksia avoimesti siitä lähtien, kun häiritseviä ajatuksia alkoi putkahdella päähän. Mielestäni minulla on tähän asiaan hyvä niskaote, enkä ole esim laihduttanut tulleita kiloja pois, paastonnut mässyttelypäivien jälkeen tms. Uskon, että monilla tulee enemmän tai vähemmän tällaisia ajatuksia, kun kisat ovat ohi ja kroppa palautuu. Kun katsot muuttuvaa ja pienentyvää vartaloa vuoden verran, on aikamoinen shokki mielelle, kun se kehitys ja ponnistelut sekä kropan kuivuminen vaihtuvat siihen, että keho alkaa nesteytyä ja kerää hieman rasvaa. Kun silmä taas tottuu normaaliin olomuotoon, varmasti se ahdistus ja stressikin siitä poistuu.

      Kurjaa kuulla, että olet ollut noin huonossa jamassa. Kovasti tsemppiä!

  6. Heippa!

    Täytyy heti alkuun sanoo, etten oo ikinä kommentoinu mihinkää blogiin, vaik luen näitä fitnessblogeja päivittäin. Mut nyt mun oli vaan iha pakko! Olen lukenut näitä sun lokakuun kirjoituksia ja en voi käsittää, miten joku toinen voi ajatella niin samalla tavalla kuin mitä itse. Poikkeuksena on se, etten itse kisaa. Treenaan kyllä ja syömishäiriöstä kärsin vuosia ja siksi nuo sanasi koskettavat aivan uskomattoman paljon. Varmaan kuulostan ihan idiootilta kun kirjoitan tälläistä. En tiedä, luetko edes näitä. Toivoisin silti sydämestäni, että vastaisit minulle. Haluaisin AIDOSTI keskustella kanssasi ja jakaa kokemuksia. Joko sähköpostitse tai vaikka FB. Mut en viitsi tässä julkisesti tän enenpää jaaritella. Sinulla on minun sähköposti, laita viestiä jos haluat keskustella. Kaikkea hyvää joka tapauksessa!:)

  7. Sä oot mahtis! <3 Jään ihan jumiin sun teksteihin 😀 Aihe on vakava, mutta siksi just tärkeetä ettei näitä jätä vaan hautomaan ja katso mitä tapahtuu. Sä sanot monia asioita ääneen (tai siis kirjoitat), joita moni varmasti päässään pyörittelee. Ja se on se, mikä erottaa sut muista bloggaajista täällä. Ihanaa joulunodotusta!

    • Kiitos Ipsu! Tämä kommentti kyllä aidosti lämmitti mieltä. <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 
Tykkää jutusta