Itsekuristaja iskee jälleen.

Minä itse marmatan säännöllisen epäsäännöllisin väliajoin siitä, miten minua ärsyttää se, että ihmisille ei kelpaa mikään ja jokaisesta asiasta kuulee napinaa.

On liian kylmä, on liian kuuma. Eilen oli liian märkää ja tänään aurinko paistaa liian kirkkaana silmiin. Ennen oli kaikki paremmin! Vähintäänkin paremmin! Nykyään aikuisetkin käyttävät Kimperin pipoja ja kaupasta saa valmiiksi viipaloitua leipää ja rusinatonta maksalaatikkoa. Kyllä on mielet pahoitettu!

Tai kun hyvästä suorituksesta kehutaan ja toinen vastaa vähätellen, että no ei se nyt ollut mitään ja olisi pitänyt tehdä paremmin ja suoriutua kovemmin ja olla tarkempi ja parempi. ÄRSYTTÄVÄÄ! Nyt vähättely ja marina seis. Nauti hetkestä, ole tyytyväinen itseesi ja ota ne kehut vastaan, hiivatin nurisija. Uaah!!

Pahinta on kuitenkin huomata, että on nykyään itse ihan samanlainen. Kuitenkin sitä pahinta laatua. Koska minulla on vain yksi sättimisen, vähättelyn ja silmienpyörittelyiden kohde.

Vuoden muutos.
Hieno muutos! ”No eikä…Olisin mä pystynyt parempaan….”

Minä ITSE.

Minua ei haittaa, jos naapurin nurmikko ei ole määrämittaan leikattu. Sen sijaan, että kehuessani jota kuta odottaisin leuka vääränä, että hän aloittaa sen tyypillisen suomalaisen vaatimattoman itsensä latistamisen, toivoisin että hän vastaisi takaisin jotain myönteistä. Kehuisi itseään ja sanoisi ylpeänä, että näin on!

Niin oonkin ilman meikkiä, ilman korviksia ja muita härvellyksiä.
Niin oonkin ilman meikkiä, ilman korviksia ja muita härvellyksiä.

Onkin siis aika tympeää huomata, että omat ponnistelut itsekriittisyyttä vastaan ovat olleet täysin hukkaan heitettyä ajatustyötä. En kelpaa itselleni edelleenkään.

Olen avannut taustojani kovaana suorittajana ja kirjoittanut aiemminkin itsekriittisyydestä, jonka ikeen alle olen joutunut. Nyt tämä tympeä itsekriittisyys on palannut voimakkaampana kuin koskaan ja huutelee minulle vielä niinkin tunkkaisesta näkövinkkelistä, että ärsyttää. Really? Onko pakko kuunnella? No ei ole. Mutta kyllä se jää hyvin tuonne rusina-aivoihin kaikumaan.

Umppu julkaisi vastikään kirjoituksen asioista, jotka ovat pyörineet päässäni pari viikkoa. Vääristyneestä ulkonäköihanteesta ja itsekriittisyydestä. Pompin oikein tuolilla lukiessani noita ajatuksia. Olin kirjoittanut tästä samasta tekstiä jo alkuviikon verran. Kuitenkin aihe tuntui tällä hetkellä niin kiusalliselta, että minun oli vaikea julkaista kirjoitusta. Kiusallisesta tulee nyt mieleen joku hiivasieniongelma, mutta suinkaan siitä ei ole kysymys. Kiusallisuus tuli siitä, että minä itse olen sortunut juuri tuohon epäterveellisen fysiikan ihannointiin. Kehonkuvani on täysin vääristynyt, enkä ole tyytyväinen itseeni.

Noin. Nyt se on sanottu. Joten jatketaanpa sitten samaan syssyyn.

Vuodessa ulkonäössä on tapahtunut paljon muutoksia. Kisojen jälkeen painonnousu on ollut maltillista ja noussut noin nelisen kiloa, mikä on aivan hyvä määrä. Ja mitä tähän off-jaksoon onkaan jo tähän mennessä mahtunut! Ihania juhlia, herkkuja ja rentoilua. Olen nauttinut jokaisesta suupalasta. Kuitenkin välillä iskee epätoivo. Suoranainen paniikki. Ahdistus. Huono ja tukala olo.

Viime viikolla en päässyt liikkumaan lainkaan sairastelun vuoksi. Viikonloppuna olin kuitenkin jo sen verran tervehtynyt, että aloin kaivata muutakin kuin omia pierujaan haistelevan ranskanbulldoggini seuraa. Lähdinkin ystäväni luokse tekemään raakasuklaata, syömään ja viettämään iltaa.

Oli ihanaa. Vain olla. Nauttia tunnelmasta. Höpötellä. Kuunnella. Syödä! Olisin voinut hotkia herkkuja ihan rajattomasti. Mutta sitten! Liikahdin tuolillani ja ajattelin päällä kiristävää mekkoa, jonka ostin viikko ennen kilpailuja. Silloin se oli löysä ja nyt ei enää puhettakaan siitä, että se olisi ihanan löysästi liehuva piilopaikka vartalon mutkille. Se liimautui takapuolta vasten ja puristi hieman kainalonseudulta. Käteni pysähtyi matkalla suklaatarjottimelle ja vetäytyi takaisin syliin. Ahdisti. Vastahan tämä mekko oli löysä. Silloin tämä näytti paremmalta. Minä näytin paremmalta.

Otimme yhteiskuvia ja jokaisessa kuvassa näin vain pyöreät poskipäät ja leukaperät, jotka olivat muutama viikko sitten erottuneet selvemmin.  Kuvassa oli omia rakkaita ystäviä ja näin vain oman naamani. Vastahan mulla oli todella hoikka naama. Silloin olin kauniimpi.

IMG_6473[1]

Ollessani dieetillä tässä samassa painossa, muistan sanoneeni, että tämä olisi se paino, johon olisin tyytyväinen. Tämä on jopa alhaisempi paino, kuin missä olen aikuisiällä ollut. Tässä on hyvä olla. Mutta vielä mitä! Ei ole hyvä tämä. Jos olisi pari kiloa vähemmän rasvaa niin olisi hyvä.

Kun katson viime kevättalven kuvia, ihastelen sitä, miten lihaksikas selkä minulla on. Silloin en ollut tyytyväinen. Pitäisi olla enemmän lihasta ja vähemmän rasvaa, muistan sanoneeni. Mutta nytkään ei ole hyvä. Pitäisi edelleen olla enemmän lihasta ja vähemmän rasvaa.

Ihan surkee.
Ihan surkee.

Kun vaatekoko oli 38, toivoin, että se olisi 36. Kun vaatekoko oli 36, toivoin, että se olisi 34. Kun se oli 32 ja työmekkoni sai kiristää äärimmilleen.. No, olinko tyytyväinen? En. Koska rasvaa on kyllä jossain muualla.

Miksi antaa mittanauhan, vaa’an ja vaatekoon vaikuttaa omaan mieleen ja käsitykseen itsestään? Se, että 32 kokoinen työmekkoni ei enää lepata päällä ei pitäisi olla kriisi. Mielestäni pahempi kriisin paikka oli silloin, kun voin niin huonosti, että huulet sinersivät ja ruokamäärät olivat aivan naurettavat. Kuin jollain malliksi pyrkivällä kituuttajalla. Jee. Surkea olo pienissä vaatteissa. Sehän on tavoittelemisen arvoista. Mutta tähtäsin niin raivokkaasti kohti unelmaani, että en piitannut. Ja kaventuva vyötärö sai minussa sellaisen euforisen tunteen aikaan, että aloin ymmärtää ne ”nothing tastes as good as being fit feels like”-motivaatiokuvat.

IMG_5352[1]

Nyt todella ymmärtää sen, miten paljon tässä touhussa voi pää mennä sekaisin. Muutokset ovat niin radikaaleja ja tapahtuvat niin lyhyessä ajassa, että ei ole mikään ihme, että pää ei vauhdissa pysy mukana. Itsensä kokee nyt paksuna, vaikka ympärillä pyöritellään silmiä, että eihän sinussa ole mitään!!

Tämä koko soppa ja kriiseily sai varmaan osaltaan aikaan sen, että aloin hinkumaan tulevan kevään kisoihin. Väitin mielessäni, että olen tämän asian kanssa ihan sujut ja ei tässä ole ongelmaa. No okei, väitin niin myös Tuomakselle, mutta ei se tainnut mennä läpi. Kyllähän se niin on, että kevään kisojen ajattelu oli vain sopivan muotoinen palanen, joka työntää tyhjään kohtaan. Uusi dieetti olisi vain keino paeta sitä pelottavaa tunnetta, minkä off-kausi on alitajuntaan istuttanut.

Olen toki aina kiinnittänyt huomiota ulkonäkööni. Tosin eri aikakausina se on tarkoittanut hieman eri asioita. Milloin punamustaraidallisia kuiturastoja ja milloin punattuja huulia ja hiuksissa tutisevia kirsikankukkia. Minun ei ole kuitenkaan ollut koskaan mikään ongelma mennä hikisenä punanenänä tai suoraan tallilta tulleena rehuilta lemuavana maalaispirjona kauppaan. Ei siis ole kyse siitä, että piittaisin siitä, miltä näytän muiden silmissä. Kyse on siitä, millaisena haluan itseni nähdä ja tuntea. Aina ennen olen kuitenkin ollut melko tyytyväinen itseeni. En ole antanut epätäydellisten yksityiskohtien haitata ja olen rakastanut itseäni joka koossa.

66kg ja oikein tyytyväinen
66kg ja oikein tyytyväinen

 Mutta jotain on tapahtunut. Nykyään ne kriteerit ovat kohtuuttomat ja kovat. Eivätkä ne ole avain onneen.

Ihan sama, miten muut kehuvat. Ei tunnu missään. Joudun puoli minuuttia nieleskelemään vastaväitteiden ryöppyä ja hymähdän hymyillen takaisin jotain kiitoksen tapaista. Oikeasti haluaisin vain ämpyttää takaisin miten on liikaa rasvaa siellä ja liian vähän lihasta tuolla ja tukkakin on ihan länä ja nenä kuin Putte-Possulla.

Mitä sitten, jos olikin se unelmien vartalo? Sitten varmaan harmittaisi, että nenä on mallia pieni peruna hyppyrillä, takapuoli saisi olla vielä aavistuksen pyöreämpi ja hampaat suoremmat. HOHHOIJAA.

Miten ihmisellä edes voi olla niin paljon aikaa vatvoa ulkonäköään? Kaiken kiireen ja höntyämisenkin keskellä ehdin miettiä sitä, että vyötärö ei olekaan enää 63cm vaan 67cm. No voi apua. Kuulostaa niin idioottimaiselta, kun sen tähän kirjoittaa. Ja niin ystävänikin sanoivat, että olet hei Eveliina kyllä melko urpo. Mutta se on ihan todellinen ongelma minulle sitten, kun ahdistus iskee.

Kyllä minä mieluummin nautin hyvässä seurassa hyvästä ruoasta ja viineistä ja otan sen hieman tuttavallisesti tutisevan alavatsan pömpön, kuin syön 24/7 kurinalaisesti parsakaalia ja kanaa ja olen superfit. En usko, että vanhana jaksan hirveästi antaa arvostusta sille, että rasvaprosenttini oli joskus 10 ja vietin kaiken vapaa-aikani tarkkaillen itseäni ja treenaten kuin kaheli. En halua olla kuolinvuoteellani se, joka himoitsee täytekakkua, koska jätti sen jokaisessa juhlassa syömättä.

Eiköhän tuo peukku kerro fiilikset.
Eiköhän tuo peukku kerro fiilikset. 59kg.

Niin paljon ihania asioita riittää ajateltavaksi, että miksi kummassa sitä keskittyisi sellaisten asioiden vatuloimiseen, jotka vain haurastuttavat sisältäpäin ja tuovat huonoa mieltä? Vievätkö tavoitteet minua parempaan suuntaan, vai huonompaan suuntaan? Mitä minä oikeasti haluan itseltäni?

Tokkopa kukaan arvottaa muita ihmisiä ulkonäön perusteella. En minä ainakaan muistele ketään ihmistä lämmöllä siksi, että hänellä nyt sattui olemaan himputin kovat vatsalihakset. Ihminen voi olla niin monin tavoin ruma, vaikka hän olisi miten kaunis ilmestys tahansa. Joten miksi kummassa annan ulkonäön määrittää sen, olenko tyytyväinen itseeni?

Olen miettinyt näitä asioita paljon ja yritän nyt kehittää omaa ajatteluani ja tunteitani.  Uskon, että kyllä se itsekriittisyys vielä saadaan murennettua. Ainakin keskittyminen on suunnattava nyt ihan muihin asioihin, kuin oman kunnon jatkuvaan kyttäämiseen ja vatuloimiseen. Mitään pika-apua tähän ei ole, mutta jo päätös siitä, että katse on nyt nostettava peilistä ja omien vatsalihasten tuijottelusta, sai maailman näyttämään aika paljon hienommalta paikalta.

IMG_6556[1]

everfit

Täällä hyvinvoinnista, terveydestä, liikunnasta, omasta elämästään ja kaikkien asioiden ohi kirjoittelee henkilökohtainen valmentaja ja pian valmistuva fysioterapeutti. Olen elämäntapatunari ja huonolla huumorintajulla paiskattu savolaissyntyinen keskisuomalainen. Innokas treenaaja, turhan avoin hölösuu, vaimo ja amatöörikotipaakari. Blogi sai alkunsa, kun päätin muuttaa jahkailun tosiasiaksi ja lisätä kuntosalitreenilleen tavoitteen = pyllistelyn bikini fitness-lavoilla. Tästä blogista et kuitenkaan löydä mitään turhan glamoröösiä fitnesshuumaa, enemmänkin parsankatkuista puujalkavitseilyä ja mietteitäni kvanttimekaniikan suhteesta luumukiisseliin. Yhteistyökuvioita, palautetta, juttutoiveita ja vihapostia vastaanotan ilmomielin osoitteeseen: everfit( at) luukku.com.

9 vastausta artikkeliin “Itsekuristaja iskee jälleen.”

  1. Moikka,

    Tosi hyvä kirjoitus! Samojen ajatusten äärellä ollaan! Itse olen huomannut ajattelevani ihan samalla tavalla ja se on ollut ahistavaa ja jopa pelottavaa, koska kisakaudella mietin että ei ne offikilot sitten haittaa kun saa taas energiaa ja täytettä lihaksiin ja treenikin maistuu paremmin. Noh kappas vaan eihän se ajatusmaailma ihan niin mennytkään. Nyt itsekin yritän työstää näitä samoja ajatuksia ja hyväksyä tämän kunnon ja kantaa kehoani rakkaudella. 🙂 Tsemppiä sinulle ja toivottavasti opimme katsomaan sieltä peilistä vain ne hyvät asiat eikä aina takerruttas niihin kehitysalueisiin. 🙂

    Yt,
    Johanna

  2. Moikka, Hyvä kirjoitus!
    Itselläni on pyörinyt ajatukset paljon samassa aiheessa. Nykyään onneksi vähenemässä määrin enää. Itsellänihän tosin vertailukohtani fitness kisakunnon sijaan oli kunto tai aika jolloin sairastin syömishäiriötä. Olin siis todella hoikka ja aliravittu mutta tietty sairaalla tavalla ajattellen muka paremmassa kunnossa kun nyt kun olen normaalipainoinen ja vartaloinen 🙂

    Hieno oivallus tämä: ”Ei siis ole kyse siitä, että piittaisin siitä, miltä näytän muiden silmissä. Kyse on siitä, millaisena haluan itseni nähdä ja tuntea.”
    Itse yritin myös kauan pukea sanoiksi juuri fiiliksiä koskien miksi tein ja ajattelin silloin (ja joskus vieläkin) tietyllä tavalla. Ja kun vihdoin tuon oivalsi, oli helpottavaa ollut tajuta se että suurin vaatija ja kritisoija olet sinä itse ja usein ne ulkopuoliset armahtaisivat sinut mielellään niistä kirouksista jos vain voisivat.

    Mukavaa syksyä sinne! 🙂

  3. Oon miettiny just tätä samaa asiaa omalla kohdallani!!! Kisadieettiä en oo käynyt läpi, mutta reilu kymmenen kiloa puolessa vuodessa pudottanut ja pää ei ole pysynyt mukana. Peilistä katsoo edelleen se sama pullero. Koko ajan pitäis laihduttaa vielä ihan vähän vaan vaikka haluaisin reippaasti lisää lihastakin… Ikinä ei mikään riitä ja päässä pyörii vaan että ”vielä vähän lisää, vielä vähän paremmin, jaksaa jaksaa…” Pitää oikeasti tehdä paljon töitä tän ajattelutavan kanssa! Varsinkin kun mäkin haluaisin joskus kisata, mutta ei siitä tule kyllä mitään jos oon jatkuvasti dieetillä enkä ikinä saa kasvatettua lihasmassaa. ”Kuvassa oli omia rakkaita ystäviä ja näin vain oman naamani.” Tässä kohtaa nyökyttelin, kuulostaa niin tutulta, ja niiiin karulta! Ja eihän sitä muita ihmisiä tuu katsottua niin, että ”onpas tuolla tossa vähän liikaa rasvaa” tai ”kylläpäs tuolla saisi olla vähän pyöreämmät pakarat”, mutta itseään tulee ruoskittua jatkuvasti…

  4. Mä sairastin monta vuotta anoreksiaa ja noi ajatukset kuulostaa valitettavan tutuilta. Pahimmillani painoin 48kg (olen 173cm pitkä) ja siitä sitten muka ”paranin”, mutta söin silti ihan väärin ja ihan liian vähän vielä monta vuotta, juuri sen takia, että en kestänyt sitä kasvavaa kroppaa. Joka kerta kun mulle tuli vähän enemmän painoa johti se aina jossain vaiheessa siihen että panikoin ja laihdutin. Oli muka aina just se joku paino missä oli hyvä olla mutta sitten kun siihen oikeesti pääsin halusinkin olla vielä pienempi. Kunnes taas jossain vaiheessa otin vähän ”rennommin” tai menetin itsehillinnän ihan täysin ja ahmin, lihoin ja sama oravanpyörä taas alusta. Vuosia elämää vääristyneen kehonkuvan kanssa nälkiintyneessä kropassa. Mä paranin ihan lopullisesti vasta viime talvena, kun olin 3 kuukautta lomalla Aasiassa. Siellä ei ollu vaakaa tai mittanauhaa, ei mitään samaa tuttua peiliä johon tuijotella joka päivä ja ennen kaikkea ei mahdollisuutta tehdä itse omia ruokia. Aluksi yritin tietysti kontrolloida syömistäni, mutta jossain vaiheessa se vain jäi. Söin kun oli nälkä, sen verran kun tuntui hyvältä ja sitä mitä sattui olemaan tarjolla. Luulen että tää johti siihen, että ensimmäistä kertaa vuosiin mun aineenvaihdunta alkoi toimia kunnolla. Aikaisemmin olin kärsinyt esimerkiksi sellaisesta pikku ongelmasta, että joka kerta kun söin vähänkin enemmän hiilihydraattia kuin normaalisti, mun kroppa keräsi niin paljon nestettä, että se tuntui tavallaan ihon kipuna joka puolella kroppaa. Tosi miellyttävää. Eräänä iltana loman loppupuolella satuin selailemaan koneelta vanhoja kuvia ajoilta jolloin painoin tosi tosi vähän ja yhtäkkiä ensimmäistä kertaa mä näin itseni toisten silmin ja tajusin miten huolissaan mun läheiset ihmiset on ollu. Jotenkin yhtäkkiä vaan mun kehonkuva oli ”parantunut”. Luulen, että eniten tähän vaikutti se, että mun kroppa sai vihdoin tarpeeksi energiaa. Aivotkin pääsi toimimaan vähän paremmin.. Toki keräsin myös painoa ton reissun aikana, mutta ilmeisesti oli syytäkin. Tällä hetkellä painan melkein 20kg enemmän kuin hoikimmillani painoin, eikä ahdista yhtään. Tietysti ensimmäistä kertaa kun nousin vaa’alle ja huomasin, että painan noin 10kg enemmän kuin viimeksi kun punnitsin itseni, revin siitä pienen ahdistuskohtauksen, mutta se kesti noin 5min, kunnes muistin, että pidän itsestäni tällaisena. Tietysti ois liikaa sanoa, että mun kehonkuva on nyt täysin normaali ja elämä yhtä juhlaa, koskaan ei ahdista ja rakastan itseäni joka päivä. Ei se ihan niinkään mee, mutta suurimman osan ajasta oon varsin tyytyväinen. Lisäksi voin syödä mitä haluan lihomatta, mikä on aika kivaa. Tärkein opetus tässä tarinassa on ehkä tarkoituksena olla, että kannattaa kuunnella kroppaansa. Ei ole mitään järkeä olla super hoikka ja kiinteä jos sitä ei pysty ylläpitämään joutumatta seuraamaan jokaista suupalaansa ja punnitsemaan jokaisen ruoka-annoksensa. Uskon, että kaikkien vartaloilla on ominaispaino, johon kroppa pyrkii riippumatta siitä, mitä ihminen tekee. Ainakin mulla homma tuntuu toimivan näin. Oon seuraillut fitness-kisojen jälkeen monien teidän kilpailijoiden ajatuksia blogien kautta ja oon sitä mieltä, että ei, fitness sinänsä ei ole syömishäiriö, mutta se nähtävästi tosi helposti johtaa sellaiseen. Tästä tuli nyt ihan kilometripitkä kommentti, mutta toivottavasti tästä on jollekin jotain hyötyä tai edes mielenkiintoista luettavaa.

    • Ihanaa kuulla, että olet toipunut noista pahoista ajoista!
      Olet ihan oikeassa siinä, että kehoa pitää kuunnella. Jos se pysyy hoikkana suurella energiamäärällä ja ponnisteluilla, so it be. Mutta jos hoikka varsi vaatii nälkäkuuria ja hormonitoiminta menee punaiselle, ei hommassa ole mitään järkeä. Uskon itsekin ominaispainoon ja huomasin kilpailuiden jälkeen itsekin, että sinne vanhoihin tuttuihin lukemiin paino nousi. Ja heti alkoi kroppa toimia.

  5. Kiitos kun tuot avoimesti näitä asioita esiin – muistuttaa siitä, että ne puheet syömishäiriöistä lajin harrastajien keskellä ei oo pelkästään puheita, vaan monille totta. Sulla on terve suhtautuminen ja osaat nähdä mistä ajatukset johtuu ja analysoida niitä ja tunnistaa väärät, mutta uskon, että on monia, jotka ei sitä osaa niin nähdä ja seuraukset voi olla tosi ikävät. Musta on hyvä, että näitä sanotaan ääneen eikä vaan hyssytellä, että hyvinhän tässä homma menee eikä tää oo yhtään kehonkuvaa/minäkuvaa vääristävä harrastus tai elämäntapa, tai millaisena sen nyt kukakin haluaa nähdä. Kaikille se ei toki sitä ole, mutta ulkonäkökeskeisissä lajeissa (joojoo, fitnesissä on kyse enemmästä) näiltä ajatuksilta tuskin voi välttyä ja jos niitä ei osaa erottaa, taatusti tulee ongelmia.

    • Tekee todella hyvää puhua näistä asioista. Monet häpeävät tällaisia aiheita ja paisuttelevat asioita vain kotona. Lopulta siitä voikin muodostua varsin suuri ongelma, josta ei enää helpolla päästäkään eroon. Käsitteleminen on todella tärkeää. Pitää miettiä asioita eri näkövinkkeleistä ja kyseenalaistaa omia ajatuksiaan. Eikä saa antaa sille häiriökäyttäytymiselle otetta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 
Tykkää jutusta