Vuoteni fitness-törppönä.

Jukranpujut.

Ensimmäisestä fitnesstörpön  naputtelemasta blogikirjoituksesta on nyt vierähtänyt vuosi. Jeee, Tänään on bileet, kaikki sileeks!

No ja kyllä näitä huikeita syntymäpäiviä onkin bailattu villisti!! Olin päivän töissä kaikkien janoisten sankarina, söin lounaaksi kanaa ja parsakaalia. Ja työkaverini suureksi harmiksi minulla oli ihana valkuaisplättykin rasiassa löyhkäämässä pieruilta. No kyllä minä hieman hulluttelin. Söin iltapalalla pipareita ja glögiä. Huhhuh. Tuossa kivasti kotisohvalla. Enkä ees punninnut!! OUMAIGAAD. Toisaalta, ei musta ole varmaankaan puntarin käyttäjäksi, kun niissäkin on nykyään niin mahdottoman kovat vaatimukset.

Mutta niinhän mä siis olin. Maha pystyssä pipareista. Villasukat jalassa. Jättimäisissä haaremihousuissa, raitapaidassa ja hiukset kotiäideille tutulla hätänutturalla. Tietysti tuollainen virttynyt superstylish-muovipimpula päässä. Vähän avaruusjänis-lookia tapaillen. Laitoin kynttilöitä, mutta ihan vaan siksi, että kaikki villakoirat menee silloin kivasti piiloon. Ja kun laittaa vielä jonkun ihanan tuoksuvan tuikkusen, niin ei haittaa, vaikka koiralle syöttäisi koko pussillisen siankorvia.

Taulut vinossa ja kaukosäätimet pöydällä. No mut yritin !!
Taulut vinossa ja kaukosäätimet pöydällä. No mut yritin !!

 

Himputti, glögi loppui!
Himputti, glögi loppui!

No, kaikkiahan aina kiinnostaa kovasti synnytystarinat, niin mä voin hieman kertoa, miten se meni, Sitä ei tarvinnut käynnistää, vaan se alkoi ihan luonnollisesti. Polttelua oli pidemmän aikaa, mutta lopulta kaikki meni hyvin ilman suurempia kipuiluja. Ja niin ihana, ruttuinen, punakka, joidenkin mielestä täysin ällöttävä, haiseva ja limainen, mutta oman äidin ja läheisten mielestä täydellinen blogi syntyi, <3

Ever Fit ei itseasiassa ole ensimmäinen blogini. Siitä on varmaan neljä vuotta, ehkä viisikin, kun aloitin jossain runollisessa hurmoksessa blogin ”Viljapuimuri karkumatkalla” Oli ollut juhannus. Vietin sitä tuolloin Porvoon saaristossa. Menin nukkumaan veneeseen ja jotenkin suuressa liikutuksen tilassa kaiken mansikkaboolin ja kauniiden maisemien jälken aloin kirjoittaa runoa.

No. Se oli jota kuinkin yhtä soljuvaa kuin watch my back, sanoi kyttyräselkä. Silloin se tuntui vähintäänkin upealta teokselta. Kotiinpäästyäni pamautin sitten siinä luomisen vimmassa pystyyn blogin, johon halusin ammentaa tuota kirjallista ja runollista nerouttani. Valuttaa sydänverta oikein viimeisen päälle ja avata tuntojani elämästä. Kauaa blogi ei ollut elossa, kun suuressa myötähäpeässä poistin sen. Tai luulin poistaneeni. Itseasiassa tuo mokoma blogikötöstys tuli vastaani vielä vuosi sitten, perustaessani tätä nykyistä blogia (joka ei ole sitten yhtään aiheuttanut minulle vaivautuneita tunnelmia tai mitä tulikaan sanottua voihan perä-oloja, ehei) Omista tekeleistään pitäisi olla aina ylpeä. Sitähän minä toitotan! Ei saa väheksyä. Mutta hei se oli jotain aivan hirveää. Melkein yhtä noloja juttuja, kuin 9-vuotiaana kirjoittamani lehtijuttu ratsastusleiristä. Juu, kyllä vain. Ja sanoinko juuri nolo? Minä, joka otan kuvia omasta pyllystäni ja julkaisen vielä kuvan internetissä? Hei ei takerruta nyt siihen…

Olen aina ollut kova tyttö kirjoittamaan ja lukemaan. Sain aina äidinkielen stipendit ja kirjallisuuspalkinnot. Plääp plääp. Joo, oon kertonut jo. Mutta jollainhan mun pitää kerskua, kun mulla ei ole mitään makeita bikini fitness-meriittejä! En toki ole mitenkään katkera, mutta on se jännä, että matematiikasta sai rahallisia stipendejä, mutta meille sielua kirjallisuudella ruokkiville runotyttösillehän riitti aivan hyvin lahjaksi joku kiva pikku opus tai esim vuoden sanomalehdet. Kiitos silti Meidän Marikista ja muista teoksista, sekä vuoden hesarista. Lämmittihän se enemmän kuin valju kädenpuristus tai lyijykynä. Marikilla on kuitenkin mukava elämä! Hänellä on äiti ja isä ja Liisa ja Alva ja Pyykki-Iida ja Abbe-Nilsson. Lämmittihän se nyt sydäntä. Ja varmaan aika mukava elämä oli myös niillä trigonometriat ja muut handlaavilla pojankoltiaisilla, jotka saivat piipisti fyffee siitä, että osasivat järkeillä että m+y9742+e0e9482…21394%3´=97.

IMG_6588[1]

Oli miten oli, tämä tarve lörpötellä asioita kirjaimin ei ole mitenkään uusi, aikuisiän mielenhäiriöstä ja itsensäpaljastelun ilosta siinnyt ilmiö. Tätä on jatkunut jo kauan! Välillä se tarve/into/halu/pakko ,you name it, vain oli hieman vähäisempää ja hetken aikaa minulle riitti vallan mainiosti se, että olin jo livenä niin ärsyttävä, suulas ja avoin, että ei Erkkikään olisi kestänyt enää moista vuodatusta kirjallisessa muodossa. Mutta palataanpas siihen kohta!

Kuitenkin. Olen kirjoittanut paljon fiktiivisiä juttuja. Joskus teksteissä liehuivat yksisarviset ja taruolennot. Toisinaan kumikanat. Enemmän ja enemmän homma meni kuitenkin siihen, että aloin kirjoittaa siitä, mistä tiesin eniten: itsestäni. Joten omista turinoistaan on aina tullut ilmi enemmän tai vähemmän oma karaktääri.

Heppatyttöajoilta löytyy ratsastusleireistä kertovia juttuja:

Loppuviikosta pinnani alkoi kiristyä. Kämppäkaverimme tulivat mökkiin tupakanhajuisina ja alkoivat arvostell muita. Lisäksi he puhuivat, että kun tämä piina olisi ohi, he lähtisivät KÄNNÄÄMÄÄN. NYT RIITTÄÄ. Sanoin heille monta valittua sanaa siitä, miten he pilasivat leirin...”

Kun olen ”Neiti suorasuu” huomautinkin asiasta...”

Öö. Ei nyt oikein herätä sympatiaa. Tekee vaan mieli tempaista tuota nillittäjää nokkaan?!!

IMG_6586[1]

Vakavampana ja melankolisempana goottiaikana kirjoituksissa olikin enemmän tummempia mietteitä, aatteellisuutta sekä silloiseen satanisti-gothic-beibe habitukseen passaavaa, nykyistäkin ylitsevuotavampaa besserwisseröintia ja ylemmyyttä.

Osaan synkistelyn näköjään edelleen. UUH. Tuimaa.
Osaan synkistelyn näköjään edelleen. UUH. Tuimaa.

”Olen aina ollut ikäisiäni kypsempi… ”

”Minulla on hyvin kehittynyt maku….”

Ööö. Kuules nyt muna-aivo. Vanhempi poikaystävä ja se, että olet ottanut lävistyksiä ilman äitin lupaa ei tee sinusta kypsempää. Miksi aina teinit ovat mielestään kypsempiä?

IMG_6587[1]

Siinä missä karsastan sitä, että joku meikkaa minut, en tykkää olla haastateltavana. Vaikka onkin toki hirmu ihanaa kertoa omista urotöistään. Kuten siitä, kun 2-vuotiaana tein kakan violettiin ankkamuottiin.

Olen ollut useampaankin otteeseen lehtijutuissa, enkä muista, että olisin vielä kertaakaan ollut tyytyväinen. Olen aika herkkä sille, miten sanat asetellaan ja tarkka sanavalinnoista. Tuntuu omituiselta, että joku  kirjoittaa minun tunteistani ja intresseistäni. Eikä se vaan toimi. Lopputulos on sitten luokkaa: ”Lävistyksistä olen innoissani. Niitä ottaessani koettelen rajojani ja olen täynnä adrenaliinia” Ööö… Said noboby never. Tai no ehkä joku joskus jossain, mutta ne minä. Siltipä niin vaan lukee oman pärstäkuvani alla vuoden 2007 painetussa paperissa. Ah, lovely!! No eihän sillä. Olen minä ihan omatoimisestikin nolompaa kuraa suoltanut.

Kuitenkin, ymmärtänette ehkä yskän, miksi ämpyilin alunperin blogin pystyynlaittamista. Se houkutteli kyllä. Mutta olin viettänyt jo hetken mukavaa hiljaiseloa. Hivuttautunut kaikessa rauhassa tummanpuhuvasta lookista ja kirsikka-korseteista jumppatrikoisiin. Elo näkymättömänä oli erityisen mukavaa. Mutta ei himoa voinut vastustaa loputtomiin. Ja kun facebook-päivitykseni alkoivat muistuttaa novelleja, oli pakko keksiä jotain, ennen kuin olisin päätynyt yli 600 henkilön estolistalle.

Kun tein vuosi sitten päätöksen, että lähden nyt ottamaan selvää, millaista se fitnessbeiben kilpailuihin valmistautuminen ja lavakekkulointi on, päätin pistää pystyyn blogin. Olihan niin monella muullakin perus punttipirkolla blogi. Selvät sävelet siis, vähän puuroa ja pyllyä ja omia mittoja. Ihan vaan itselle. No, laajensin ajatusta sitten siihen, että julkaisin blogin kavereille. Ja kun kaverit näyttivät vihreää valoa ja sanoivat, että yleensä en lue blogeja, mutta… ja kannustivat pistämään blogin julkiseksi, klikkasin asetuksia ja painoin JULKAISE. Ja niin vaan jorinoideni pariin alkoi eksyä yhä useampi lukija.

IMG_1011[1]
Nyt on kyllä niin fitnesstä tää kuva et huhhuh 10/10 !!

Oli alunperin jotenkin selvää, että mikään kovin vakavamielinen blogi ei tule olemaan. Vaikka ei ehkä tällaisesta NEITI SUORASUUSTA (UAAAH, kieltäkää tuo hirviömäinen ilmaisu) uskoisi, niin en ota itseäni turhan vakavasti. Ei vaan kannata. Ihminen, joka ei pääse edes pyörävarastosta ulos ilman apua ja viittä kaatunutta pyörää, joka kävelee päin lasiovia ja puunoksia ja tiputtaa päivittäin kananmunan lattialle, ei vaan voi olla liian tosikko. Se olisi aika armotonta touhua. Mutta on oikeastaan ihan taktista repiä itsestään hupia ennen kuin kukaan muu ehtii! Ihan sama kuin pieraistessa kannattaa hihkua, että se on oma ennen kuin kukaan alkaa ihmetellä mitään. ( No, ei tapahdu mulle siis koskaan, mutta jollekin voi tapahtua, niin ihan vaan vinkkinä, että kannattaa varmaan toimia näin.)

Tässä vuoden varrella kirjoitustyylissä on tapahtunut paljon aaltoilua. Välillä juttua on kuin itse Runebergillä, välillä sitten ei meinaa tulla ulos mitään ja tuijotan tyhjää ruutua ja mietin, että mitä sitä nyt sanoisi. Ööööö. Välillä huomaa, että toistaa saman jutun, minkä on jo joskus sanonut. Ja keksii uudelleen vitsin, jonka on jo keksinyt, mutta unohtanut. Kiva sille sitten nauraa, että eheh, nyt oli hyvä.

Tulee käytettyä samoja kuvia, sorruttua vähän mukahauskuuteen (joskin tahattomasti) Välillä teksteihin tulee tilitettyä oikein paatoksella ja välillä sitten pohdiskellaan omaa egoa ja tutkiskellaan syntyjä ja syviä. Mutta olen hirmu iloinen, että tämä epätasalaatuisuus ei ole karkottanut teitä lukijoita pois! Jossain vaiheessa meinasi iskeä jo ahdinko, että apua. Kaikki odottaa, että tulee jotain hassunhauskoja sutjautuksia ja kuvia siitä, miten olen koirankakka kengänpohjassa tekemässä spagaattia jäisellä asvaltilla ja se, mitä haluan nyt hölistä, on jotain vakavaa ja surumielistä. Totista. Mulla on kurjaa, yhyy. Tsempatkaa vähän!

IMG_1418[1]

Tässä kirjoitellessa on kuitenkin oppinut, että juuri ne tekstit, joita ei ensin meinaa julkaista kannattaa julkaista. Silloin kun miettii, että nyt tuli sörkittyä keppiä muurahaispesään tai nyt tuli paljasteltua liikaa, niin silloin on hyvä. Jos tekee jonkun lattean diipadaapakirjoituksen siitä, että tänään mun puntarissa ei ollut patteria ja söin puuroni 5min myöhemmin kuin viime viikon torstaina, ei oikein herätä mitään fiiliksiä. Mutta sitten kun tilittää sitä muhjua, mitä pää pyörittää, niin silloin tulee passelia. Mieluummin sellainen teksti, että mulle lähetetään vihakirjeenä selleriä, kuin teksti joka ei jää mieleen. Ni.

Joten ai että! Onpa vaan ollut hieno vuosi, kun nyt miettii. Blogspotista vaihto Fitfashioniin,  paljon uusia lukijoita ja nykyään kekkuloidaan ihan luetuimpien listalla. Olen myös saanut aivan mahtavia yhteistyökumppaneita, joiden kanssa yhteistyö jatkuu toivottavasti vielä tulevaisuudessakin! Kyllä tässä kelpaa taas porskuttaa ja julkaista tätä painokelvotonta potaskaa.

bo

Kiitos kaikki!

stufi

Kiitos Plico.fi! Mahtuu evästä!

glow

RecoApp-Logo-and-Brand-600x300px-Black-BG[1]

foodin-300

bodyeve

amino

everfit

Täällä hyvinvoinnista, terveydestä, liikunnasta, omasta elämästään ja kaikkien asioiden ohi kirjoittelee henkilökohtainen valmentaja ja pian valmistuva fysioterapeutti. Olen elämäntapatunari ja huonolla huumorintajulla paiskattu savolaissyntyinen keskisuomalainen. Innokas treenaaja, turhan avoin hölösuu, vaimo ja amatöörikotipaakari. Blogi sai alkunsa, kun päätin muuttaa jahkailun tosiasiaksi ja lisätä kuntosalitreenilleen tavoitteen = pyllistelyn bikini fitness-lavoilla. Tästä blogista et kuitenkaan löydä mitään turhan glamoröösiä fitnesshuumaa, enemmänkin parsankatkuista puujalkavitseilyä ja mietteitäni kvanttimekaniikan suhteesta luumukiisseliin. Yhteistyökuvioita, palautetta, juttutoiveita ja vihapostia vastaanotan ilmomielin osoitteeseen: everfit( at) luukku.com.

7 vastausta artikkeliin “Vuoteni fitness-törppönä.”

  1. Pissaan housuun =D Oot ihan huippu! Yövuorosta tuli just hauskempi kun aloin selata blogia läpi. Onnea vuotiaalle!!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 
Tykkää jutusta