Kiire – mikä ihana tekosyy!

En ehtinyt tehdä  eväitä, kun oli niin kiire. En ehtinyt syödä, kun oli niin kiire. En ehtinyt treenata, kun oli niin kiire. En ehtinyt tavata kavereita, kun oli niin kiire. En ehtinyt vastata puhelimeen, kun oli niin kiire. En ehtinyt siivota, kun oli niin kiire.

Kuulostaako tutulta?

Tuntematon koira ja minä. Kummallakaan ei kiire mihinkään.
Tuntematon koira ja minä. Kummallakaan ei kiire mihinkään.

Kiire on ihana tekosyy, jonka taakse piiloutua, kun joku asia on tehty puutteellisesti, on oltu hajamielisiä tai kun hieman tarkastellaan lähemmin, ihan vaan piittaamattomia ja laiskoja. Kiireestä manataan töitä ja perhettä ja vain harvoin osoitellaan sormella sitä omaa kehnoa organisointikykyä tai liian ahneesti kahmittuja työtehtäviä.

Kiire on myös jotain, millä saadaan nostettua omaa sosiaalista statusta. Kyllähän sitä vaikuttaa kovin tärkeältä, jos on miljoonassa asiassa mukana ja aina kiireinen.

Jussi Ruokomäki puhuu täyttä asiaa sanoessaan: ”Sekä kiire että kännitoilailut nähdään virallisesti huonoina asioina, mutta käytännössä molemmilla ylpeillään.”

Ja juuri näin se on. Presiis! Kiirettä pidetään merkkinä tehokkaasta ihmisestä. Kiireinen ihminen ei turhia vatuloi ja kupeksi vaan toteuttaa. Eikä muuten mene elämä hukkaan, kun se käytetään hyödyksi ja tehdään jok’ikinen hereilläolominuutti jotain hyödyllistä! Hyvä hyvä kiireinen ihminen! Eihän kiirettä huonona pidetä kuin joissain elämäntapaoppaissa. Hei haloo joku läsnäolo ja kiireettömyys ja muut. Eihän verkkaisuus yhteiskuntaa pyöritä vaan tehokas suorittaja!

Enkö sitten ole kirjoittanut blogia, koska olen ollut kiireinen? Voisin vastata tähän tuttuun tapaan, että juuri niin.  Kaikki ovat tottuneet siihen, että minulla on aina kiire. Minun aikataulujani noudatetaan ja järjestetään asiat sen mukaan. ”Sulla on kuitenkin aina jotain” Voisin kirjoittaa, että en ole kirjoittanut blogia, koska en ole kertakaikkaikkiaan ehtinyt istahtaa alas ja hengähtää! Mutta se olisi valetta se.

IMG_5230[1]

Itseasiassa en ole kirjoittanut, koska olen ollut niin kiireetön. Minulla on ollut VAPAA-AIKAA jota en ole käyttänyt MIHINKÄÄN JÄRKEVÄÄN.

Kiireettömyys on toki suhteellista. Uskon, että moni olisi hengästynyt kun olisi puskenut läpi viikko-ohjelmaa lukuisilla siirtymisillään. ( Ja täytyy myöntää, että olin perjantaina itsekin niin väsynyt, että nukahdin varmaan ennen kuin Vain elämää-sarjassa itkettiin ensimmäisen kerran.) Mutta silti minusta tuntui pitkästä aikaa siltä, että minulla oli täysin vapaata aikaa. Siis sellaista aikaa, kun ei tarvitse tehdä mitään, Ei ollut rästihommia, pakollisia asioiden hoiteluita, menemisiä ja tulemisia. Tai no, oli niitä. Mutta käytin niihin vain tietyn ajan päivästä, enkä hosunut menemään mihin sattuu. Varasin selvän lokosen työasioille ja siinä pysyin. Näin ollen minulla oli päivässäni tunteja, jotka sain käyttää mihin halusin, Ja se oli ihan mahtavaa! Näpertelin piparkakkuataloa ja joulukortteja. Luin. Laitoin ruokaa. Kävin salilla ja käyskentelemässä, mutta mikään ei tuntunut pakolta. En stressannut. En miettinyt, että jotain pitäisi tehdä. Minä vain oleilin. Enkä kokenut, että aika olisi mennyt hukkaan. Päinvastoin. Koin nimenomaan käyttäväni elämäni arvokkaasti. Olemalla itseni ja muiden kanssa. Olemalla läsnä ja puuhaamalla ihania, mitättömiä asioita.

10421502_302050979986864_8545490781138351383_n 10624771_302050969986865_1875742951511361680_n

Miksi olen niin riemuissani tästä olemisen siedettävästä keveydestä? Olen vatuloinut (pitää keksiä joku uusi sana pähkäilemiselle) saman asian parissa pitkän aikaa ja asettanut tavoitteeksi sen perus läsnäolon, kiireettömyyden, keskittymisen ja muut  henkiset-diipadaapat, joita jokainen valistunut kansalainen haluaa elämältään enemmän. Tiukan perseen ja näkyvien vatsalihasten lisäksi tietenkin. Vaan ne omat henkiset tavoitteet tuppaavat kyllä jäämään sille jossittelu-no sitten maanantaina mä aloitan- länkytyslinjalle. Ei nimittäin ihan samanlaisella tarmolla synny tulosta, kuin silloin, kun päätän, että vedän vaikka 15 leukaa. ”No jos mä nyt vielä tänään syön tän pizzan ja huomenna aloitan laihdutuskuurin” on omalla kohdallani ikävä kyllä muotoa ”no jos mä nyt tämän syksyn/kevään/vuoden painan tukka putkella ja sitten mä…” Ja sitten mitä? Aina se yritys on kariutunut. Ja ihan omaa syytäni. Ja ahneuttani. Olen perso sille tunteelle, mikä tehokkaasta suorittamisesta tulee. Ja millaisen määrän kehuja ja selkääntaputteluita sillä tienaa.

En siis ole ensimmäistä kertaa perkaamassa elämästäni kuormitustekijöitä tai pistämässä rönsyileviä aikataulujani kuriin. Ehei. Olen jo seonnut laskuissa, kuinka mones kerta tämä on. Tilanne menee aina jotakuinkin niin, että kahmin itselleni liikaa tekemistä. Ja sitten paniikissa yritän päästä jostain eroon ja karsia kalenteria, kun väsy iskee. Ja sitten minä otan lisää. Kun opintojen lisäksi minulla oli kolme työpaikkaa, karsin yhden pois. Sitten karsin toisen pois. Sitten kuitenkin tuli taas niin maan mainio tilaisuus, että en voinut sanoa ei ja kohta minulla oli jälleen kaksi työpaikkaa. Sitten kolme, Ja sitten tuurasin vanhassa työpaikassa ja sitten osallistuin projektiin ja tutkimukseen ja siihen ja tähän ja tuohon. Huoh.

Tajusin kuitenkin kantapään kautta, että ei tästä mitään tule ja opettelin sanomaan ei, jos koin että kuormitun liikaa. Mutta osasin sanoa ei:n vain kerran ja sitten olinkin taas jossain tehtävässä, joka ei minua oikeasti juuri kiinnostanut, mutta ajattelin vain ahneena omaa CV:tä. Sehän se onkin tärkein, juu.

Onhan se mairittelevaa saada arvostusta ja kehuja, kun aina vaan jaksaa puurtaa ja on niin tehokas ja kiireinen. Mutta monesti se on vain täyttä silmänlumetta. Kun tekee miljoonaa asiaa, ei pysty keskittymään kaikkiin kunnolla. Mieti nyt, jos sinulla olisi 10 puolisoa ja yrittäisit antaa jokaiselle saman verran huomiota. Ja olisit vielä aidosti läsnä. Ja muistaisit kaikkien asiat autojen mutterimalleista heidän suosikkikalsareihinsa. Ei mikään ihan helppo juttu. Että sitä tässä vaan, että kun kaiken tekee sellaisella panostuksella, mikä johtaa keskinkertaiseen tulokseen, ei muuten tule hyvä mieli. On tympeää palauttaa vajaavainen koulutehtävä. Mutta kun oli kiire ja ei ehtinyt. On tympeää, jos ei ole kiireetöntä aikaa, jota viettää läheistensä kanssa. Sori, en mä nyt ehdi hieroa sun hartioita. Ei ole mukavaa, että ajatukset juoksevat koko ajan jossain asiassa, joka pitäisi hoitaa. Eikä ole mukavaa miettiä, onko unohtanut jotain ja pitäisikö jossain olla ja miten saa kaikki palaset yhdisteltyä. Eikä ole kiva mennä fitness-kisoihin, kun oli liikaa asioita päällekäin. Eikä ole kivaa mennä tenttiin, kun ei ole ehtinyt lukea.

23395_10151347877863544_800119031_n

Ny tuntuu, että homma on mukavasti balanssissa, mitä tulee työhön ja vapaa-aikaan. Vaikka muuttuvia tekijöitä ja niitä menemisiä ja tulemisia riittää edelleen. Yritän kuitenkin panostaa tekemisen laatuun, enkä määrään. Valmennettavia ei ole joka sormelle, hieronta-asiakkaita en ota ennen joulua kuin muutaman. Näin voin keskittyä päätyöni joulusesonkiin. Treenejä on sopivasti ja pyrin tekemään ne pääosin ennen töitä, jotta töiden jälkeen minulla on aikaa puuhastella muita asioita. Voin joustaa ja jättää treenin väliin, jos minua tarvitaan toisaalla tai haluan tehdä jotain muuta. Tai jos en jaksa. Tai ei huvita. Päiviin olen varannut tietyn ajan, jonka käytän työni paperiasioihin, enkä anna niiden rönsyillä sinne tänne ympäri vuorokautta.

Vapaa-aika tuntuu lisääntyneen ja uskon, että suurin vaikuttava tekijä on tämä ajankäytön hallinta, jota olen opetellut. Ja siihen on vaikuttanut  merkittävästi elektroniikan näppäilyn vähentäminen. Sainkin kotoa kiitosta, että olen ollut enemmän läsnä. Ja siltä minusta on tuntunutkin. Plus saan paljon enemmän aikaan päivän aikana. Siis sellaisia arkisia ja mukavia juttuja, en mitään hyödyllistä. Puoli tuntia blogien selailua menee hujauksessa, mutta se on kohtuullisen pitkä aika esimerkiksi venyttelyyn tai keittiön siivoamiseen.

Paljon kuulee rutinaa kiireestä. Sillä haetaan arvostusta ja saadaan mielihyvää kannustamisesta ja ihastelusta ”miten sä jaksatkin!” Toiset hakevat kiireellä sympatiaa ja lohduttelua ja myös tekosyytä syödä huonosti ja jättää treenit välistä. Kun kiire puskee päälle, on toki järkevää priorisoida. Ei keho tunnista, tuleeko stressi ja kuormitus treenistä vai henkisen puolen ponnisteluista. Mutta silloin on tärkeä tunnistaa, onko oikeasti niin väsynyt, että kaipaa lepoa. Vai onko se vain mukavuudenhalu ja laiskuus, mikä huutelee että Maire nyt sä tarviit tän suklaajäätelöpaketillisen! Vähintään litra ja oot kuin uusi nainen, trust me! Älä mee salille, Maireeeee….

please-chocolate-im-trying-to-be-fit

Ei aina huvita treenata. Ei aina huvita syödä terveellisesti ja vältellä sokeria ja rasvaa. Siksi kannattaakin sopia itsensä kanssa tietynlaiset pelisäännöt, mitä tulee treeneihin ja ruokailuihin ja niissä pysytään. Jos viikossa on neljä treeniä, ne neljä treeniä tehdään. Ruokavaliossa pysytään, mutta yhtenä päivänäsaa syödä vapaasti. Ja niin päin pois. Muuten homma karkaa ihan käsistä ja focus katoaa. Aina ei voi kuunnellla kehoaan, jos se keho huutaa suklaalevyä ja sohvannurkassa lojumista reikäisissä kalsareissa. Mutta jos olet oikeasti väsynyt ja stressaantunut, uskalla jäädä sinne sohvallekin välillä.

Miten muuten kiireinen ihminen voisi helpottaa arkeaan?

Isojen ruokamäärien tekeminen ennakkoon sekä eväät. Juu juu. Tuttua juttua ja huttua. Plääh. Miksei ohjeena ole vaikka noutopizza? Kyllähän se jos mikä nopeuttaa hommaa hitokseen. Ainakin kotiinkuljetettu pizza. No joo, mutta unohdetaan se ja väitetään nyt vähän terveellisempään henkeen, että mikään ei helpota arkea niin paljon, kuin ennakointi ruokapuolen kanssa. Kun päivän pöperöt ovat valmiina, ei tarvitse kuin tuupata lautaselle ja laittaa mikroon. Kiireiselläkin ihmisellä on aikaa laittaa vaikkapa täysjyvänuudelit kuumaan veteen ja paistaa pannulla kanaa ja kasviksia kylkeen. Kurkusta voi leikata puolikkaan pätkän matkaan ja avot. Siinä on matkaan lounas. Purkki rahkaa ja hedelmää kaveriksi niin pötkii jo mukavan pitkälle.

Kyllä kelpaa näyttää peukkua puurolautasellisen takaa!

Jos iltapäivät ovat kiireisiä, etkä saa itseäsi kammettua treeneihin töiden jälkeen, opettele treenaamaan ennen töitä. Aluksi tuntuu tympeältä, mutta siihen tottuu. Lopulta aamutreenistä tulee olennainen päivänaloitus ja iltapäivän tunnit voi töiden jälkeen käyttää johonkin muuhun.

 Aina on varmasti sen verran aikaa, että ehtii tehdä nopean treenin. Kotitreenit eivät kaikkia inspiroi, mutta kyllä se homma sielläkin onnistuu. Eikä salillakaan tarvitse kupata 1,5h jos tekee tehokkaasti.

Itse aloitin maanantaiaamuni yläkropan PHA-harjoittelulla. 9 liikettä, 3 liikepatteria. 3 kierrosta. Toistot 15,12,10 ja joka sarjaan enemmän painoja. Hyvä pumppi, parempi mieli ja salilta ulkona alle tunnissa.

Hyvin ehti suihkuun ja töihin!

everfit

Täällä hyvinvoinnista, terveydestä, liikunnasta, omasta elämästään ja kaikkien asioiden ohi kirjoittelee henkilökohtainen valmentaja ja pian valmistuva fysioterapeutti. Olen elämäntapatunari ja huonolla huumorintajulla paiskattu savolaissyntyinen keskisuomalainen. Innokas treenaaja, turhan avoin hölösuu, vaimo ja amatöörikotipaakari. Blogi sai alkunsa, kun päätin muuttaa jahkailun tosiasiaksi ja lisätä kuntosalitreenilleen tavoitteen = pyllistelyn bikini fitness-lavoilla. Tästä blogista et kuitenkaan löydä mitään turhan glamoröösiä fitnesshuumaa, enemmänkin parsankatkuista puujalkavitseilyä ja mietteitäni kvanttimekaniikan suhteesta luumukiisseliin. Yhteistyökuvioita, palautetta, juttutoiveita ja vihapostia vastaanotan ilmomielin osoitteeseen: everfit( at) luukku.com.

Yksi vastaus artikkeliin “Kiire – mikä ihana tekosyy!”

  1. Hei, oisko mitenkään mahdollista että laittaisit kuvat blogiin 600-800 kokoisina? Nyt ne on tosi pieniä pränttejä tuolla tekstin seassa mitä pitää aina erikseen klikkailla ja suurentaa tai tihrustaa… Olisiko siis mahdollista saada ne skaalatuksi sivun ja tekstin kokoon sopivaksi? Niitä olis kiva katsella hieman isommassa koossa 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 
Tykkää jutusta