Onko sinulla aikaa epäitsekkyydelle?

MINÄ ITE!

Se on se tärkein. Tyyppi, jonka kanssa jokaisen kannattaa tulla hyvin toimeen. Vaikka sillä miten olisi pottunenä, liian isot etuhampaat ja länkisääret, se on se tyyppi, jota pitää vain osata rakastaa. Vioista huolimatta.

6a60ba7e916711e38ff60abea93919fd_6

Mutta entä sitten, kun siitä tyypistä tehdään turhankin tärkeä? Kun unohdetaan muut, koska MINÄ ITE! Mun treenit, mun dieetti, mun se ja tämä ja toi. Entäs muut, muiden pulmat, surut, haluamiset ja jaksamiset?

Ainahan ihmiset ovat olleet ahneita oman edun tavoittelijoita. On jo selviytymisenkin kannalta ollut olennaista, että marjat nypitään toisen nenän edestä jos sikseen on ja esteet raivataan tieltä, jotta saadaan itselle se kaikista parhain paikka pystyttää tönö. On tungettu kilpakosijoiden rinnalla kylän kauneimman Hilman luokse kukkapuska kourassa ja toivottu, että tärppää, koska Hilman kanssa naimisiinmeno nostaisi statusta.

Kun mietin omaa dieettiäni ja suurinta fitness-huuman kautta, minua etoo. Se on ollut nimenomaan sitä minä, minä, minun, minun-tyyppistä menoa. Dieetti ei toki ollut helppo ja rattaissa oli kapuloita turhankin runsaasti. Huonoina aikoina sitä helposti sortui säälimään itseään, kun on niin vaikeaa ja hankalaa ja kurjaa. Ja kun mulla on tämä dieetti. Ja huono olo. Ja nälkä ja väsy. Vaikka tiesihän sen, että se on ihan itseaiheutettua suurelta osin (kun miinustetaan kaikki muut elämän ikävyydet) niin silti sen välillä unohti. En minä odottanut muilta mitään, mutta kun lopulta mietin asiaa näin pää kytkettynä normaaliasentoon, huomaan miten paljon olen dieetilläni muita kuormittanut ja vaatinut vaatimatta mitään ääneen. Parisuhde oli todella kovalla koetuksella, sisko ei halunnut rasittaa minua omilla ongelmillaan, töissä työkaverit joutuivat kannattelemaan minua (välillä kirjaimellisesti) ja asiakkaat joustivat kisa-aikataulujeni vuoksi. Tässä onkin suuri haaste ja kehityskohta tulevaisuuteen!

Itsekkyys on toki ollut jossain määrin tietoinen valinta ja olenhan sitä kannattanut kovaäänisesti. Pitää muistaa olla itsekäs! Pitää muistaa pitää itsestään huolta!  Liipalaapa. Tämän itsekkyyspäätöksen jälkeen kilpaileminenkin tuntui kovin luontevalta. Nyt minä sen teen. Teen sen vain itselleni ja muut saavat jaksaa sitä katsella tai olla jaksamatta, niin! Juu, aivan niin. Mutta jossain unohtui se vastuu omasta onnesta. Sitä ei voi kaataa muiden harteille. Siinäpä onkin haluamattaan kokenut monenlaista itsekkyyttä. Sitä rakentavaa,  itsensä rakastamisesta kumpuavaa itsekkyyttä, joka on auttanut minua tekemään järkevämpiä valintoja ja vähentämään kuormitusta. Sekä sitä ei rakentavaa itsekkyyttä, jolloin  sokaistuu sille, että muillakin ihmisillä on haasteita, tarpeita ja ongelmia. Unohtaa välittää.

Dieetin loppuvaiheessa olin liki romahduspisteessä, enkä yksinkertaisesti jaksanut mitään tai ketään. Hyvä kun sain itseni kannateltua läpi vaikeiden vaiheiden. Ei silloin päässä pyörinyt mikään muu, kuin päämäärä. Eikä sydämessä juuri roihunnut suuria tunteitakaan. Ei puhettakaan, että olisin kokenut näin suurta iloa, surua, onnea saati mitään muutakaan siihen aikaan. Laahustin vain turtana eteenpäin. Tokihan niitä hyviäkin hetkiä ja euforiaakin riitti, mutta loppuaika oli kyllä melkoisen musta periodi, näin offin vinkkelistä tuumaillen.

Viime aikoina onkin tullut todella voimakkaasti  tunne, että haluan auttaa. Ihmisiä, eläimiä. Läheisiä ja tuntemattomia. Tehdä hyvää. Ilahduttaa muita. Haluan, että ihmisillä on olo, että heistä välitetään. On ihanaa, että on taas energiaa ja jaksamista keskittyä muihin. En murehdi jatkuvasti vartaloani, jossa ei juuri mitään muutoksia ole tapahtunut viikkokausiin. Aivot ovat keksineet tärkeämpääkin tekemistä ja suurempiakin murheenaiheita, kuin dieetit, likaiset eväsrasiat ja unohtuneet eväät. Tai puntarista loppuneet patterit. Normalisoitunut olo on myös antanut paremmin tilaa tuntea ja käsitellä vaikeita asioita. Dieettimoodin aivot kenties suojelivat kaikelta pahalta sen verran tehokkaasti, kai siellä oli joku teflonkalvo pitämässä pahimmat synkkyydet tiessään.

Kenties syy löytyykin juuri sieltä. Se suojaava kalvo on poissa. Tunteet ovat taas yhtä vahvoja kuin ennen dieetin pahinta zombie-vaihetta. Ja huoli läheisistä on saanut rinnalleen huolen omasta terveydestä.

Toisesta silmästäni lähti joitain viikkoja sitten näkö. Ei kokonaan, mutta niin, että en muutamiin päiviin nähnyt sillä mitään selkeästi. Vain pelkkää mössöä, viiruja, puolitoistakertaisia kuvioita. Marssin parin viikon päästä tästä työterveyteen, kun silmätipoista ei ollut apua. Sieltä tuli marssitus päivystykseen. Silmäpolilla tutkittiin ja raavittiin leukaa. Mustuainen ei reagoi normaalisti. Näköhermoa painaa jokin. Aivolisäkkeen kasvain? Kun hormonaalistakin häiriötä on. Pään tietokonekuvaukseen ja sitten takaisin silmäpolille jos mitään ei löydy. Mutta seuraavana päivänä soitetaankin, että kuvaus on kiireellisenä ja tehdäänkin varjoainemagneettina. Hoito jatkuu neurologisella. Magneetti järjestyi nopeasti ja siellä ei onneksi mitään näkynyt. Ei parsakaalia päässä fitness-vouhkaamisesta huolimatta. Jes! Odottelin, että jatko tulisi silmäpolille, mutta eikä mitä. Huomenna marssitaan aivo-selkäydinnestenäytteeseen. Uskon ja toivon, että mistään vakavasta ei ole kyse, mutta tottakai mieli on aprikoinut näiden asioiden  ympärillä touhukkaasti. Ja samalla asioiden tärkeysjärjestys korostuu.

Minulta kysellään paljon vointeja, kuulumisia, tuloksia. Mitä haluan syödä, mitä haluan tehdä, miten jaksan. Muita kauhistuttaa, ilmassa leijuu outoja sanoja ja kummallisia tutkimuksia. Dieetillä tuntui hyvältä olla tärkeä ja saada tsemppiä. Mutta ei nyt. En halua olla tärkeä sillä tavalla. En halua aiheuttaa huolta. Yritän tsempata muita. Unohtakaa minut ja keskitytään teihin, jooko! Mitä enemmän on tutkittu ja aikaa kulunut, sitä enemmän minulle on tullut olo, että haluan tehdä muille sen olon, että he ovat tärkeitä. Muistaa läheisiäni ja antaa heille aikaa. Yhtäkkiä kehonmuokkaaminen ja fitness tuntuvat niin turhanpäiväisiltä asioilta. Salille raahaudun vastentahtoisesti, mutta palaan sieltä paremmalla mielellä ja kroppa hellänä.

Mutta niinhän se menee, että voimavarat on suunnattava sinne, missä niitä tarvitaan!

Siksipä siis blogikin on ollut hieman hiljainen. Melko hiljainen ja totinen on ollut itse kirjoittajakin. Mutta tästä se taas lähtee. Häntä pystyyn!

Ja muista muut.
Ja muista muut.

 

 

 

everfit

Täällä hyvinvoinnista, terveydestä, liikunnasta, omasta elämästään ja kaikkien asioiden ohi kirjoittelee henkilökohtainen valmentaja ja pian valmistuva fysioterapeutti. Olen elämäntapatunari ja huonolla huumorintajulla paiskattu savolaissyntyinen keskisuomalainen. Innokas treenaaja, turhan avoin hölösuu, vaimo ja amatöörikotipaakari. Blogi sai alkunsa, kun päätin muuttaa jahkailun tosiasiaksi ja lisätä kuntosalitreenilleen tavoitteen = pyllistelyn bikini fitness-lavoilla. Tästä blogista et kuitenkaan löydä mitään turhan glamoröösiä fitnesshuumaa, enemmänkin parsankatkuista puujalkavitseilyä ja mietteitäni kvanttimekaniikan suhteesta luumukiisseliin. Yhteistyökuvioita, palautetta, juttutoiveita ja vihapostia vastaanotan ilmomielin osoitteeseen: everfit( at) luukku.com.

4 vastausta artikkeliin “Onko sinulla aikaa epäitsekkyydelle?”

  1. Hienoja ajatuksia Eve! Minäkin miettinyt samanlailla tuosta dieettiajasta. Tuntuu että sitä on ollut ihan h-tin itsekäs. Mulla on myös korostunut ajatus muiden auttamisesta. Siitä saa parhaimman mielen itselle. <3 Ikävä kuulla että on ollut häikkää terveydessä..mutta onneksi tutkitaan ja sit hoidetaan jos tarvis! Tsemppihali 🙂

    • Kiitos tsempistä! 🙂 <3
      Kisadieetti on kyllä hieno juttu sikäli, että itselleni se ainakin toi monia oivalluksia. Itsestään löysi uusia puolia niin hyvässä kuin pahassa. Ja ehkä taas osaa tehdä elämässään joitain asioita fiksummin!

  2. Tsemppihalaus. Ei ole kivaa kun terveys prenkkaa ja kun ei tiedä miksi…. Voimia vievää ja fiiliksiä madaltavaa… <3

    • Kiitos Outi. <3 Ja jep, ei kyllä ole hääviä hupia se…

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 
Tykkää jutusta