”Saavutan ikuisen nuoruuden pontevasti harjoittelemalla”

No niin, nyt sitä aletaan taas olla siinä kunnossa, että voi mennä salille säikyttämättä kanssatreenaajia räkäisellä köhimisellään ja noudattaa Muumipapankin hoksaamaa elämänviisautta. Kerrankin maltoin pysyä treeneistä poissa, vaikka hölmönä meninkin töihin turhan aikaisin ja kuume nousi koleassa myymälässä kelpo lukemiin. Mutta sen jälkeen ei ole mittari enää värähtänyt suuntaan tai toiseen. Jes! Ihana fiilis olla terve. Koputan puuta, että pysyisin terveenä kauemmin kuin kaksi kuukautta.

IMG_2913[1]

Sitä aina sairastellessa himoitsee treenaamista. Haluaa vaan äkkiä tulla kuntoon ja salille ja hikoilemaan ja kyykkäämään ja ah. Mutta miten sitten käykään, kun nokka ei enää valu räkää ja treeneihin voisi jo mennä? Ei juurikaan huvittaisi. Sitä on ehtinyt jo tottua köllöttelyyn ja siihen lämpimään peittoon ja kalsareissa hippasteluun, että ei oikein haluaisi vetää treenihousuja kinttuihin ja lähteä nostelemaan puntteja.

IMG_7974[1]

Treeni-into on todella kova, kun on energiaa. Päässä pyörii hirmuinen hinku ja motivaatio. Mutta sitten kun hieman uuvahtaa ja ottaa lepohetkeä sohvalla, tuntuu siltä, että ei jaksaisikaan liikkua yhtään mihinkään. Jos vaan jäisikin siihen. Ei kai se nyt ole niin justiinsa. Peittoa korviin ja vähän naposteltavaa siihen kylkeen, oispa kiva!

Ach, soffa!
Ach, soffa!

En kovin usein kärsi tällaisesta mielen laiskuudesta. Nautin treenaamisesta ja saan siitä huikeasti puhtia ja hyvää mieltä. Ei ole siis  tarvinnut patistella itseään liikkumaan, pikemminkin jarrutella.  Dieetin aikana tottakai välillä väsytti, eikä toisinaan huvittanut yhtään, mutta aina se takapuoli nousi sohvalta ja treenit tehtiin, kiinnosti sitten tahi ei.  Puolikuntoisena sitä helposti huomaa, että lähtee myötäilemään niitä mielen ajatuksia. Kun laiska mieli huutelee, että eikä, ei mennä, niin myötäilevä mieli lähtee keksimään heti hyviä syitä, miksi treenin voisi skipata, Vastahan tässä on oltu kipeänä, lihaksia väsyttää, ei kannata heti rehkiä, pitää levätä…

IMG_7864[1]

Sairastelujen ja treenien uudelleen aloittamisen jälkeen on todella helppo ymmärtää niitä ihmisiä, jotka aloittavat liikunnan ja jättävät sen sikseen hyvin pian. Ei se vaan ole aluksi hääppöistä touhua, kun kunto ei ole kummoinen. Limaa punkee kurkkuun, kunto loppuu ennen kuin lihakseen saa tuntumaa. Tai sitten lihakset ovat niin tukkoiset, että menevät maitohapolle jo siitä, että solmii kengännauhat. Seuraavana päivänä kaikkialle sattuu ja sitten pitäisi taas mennä treenaamaan, vaikka huvittaisi pitää vähintään kaksi vapaata.

Otin peilikuvan . eikös se riitä?
Otin peilikuvan . eikös se riitä?

Mutta kun ei auta. Oli miten kurjaa tahansa, tämä epämukavuusvaihe on vaan pakko punnertaa läpi. Onni onnettomuudessa, olen itse joutunut aloittamaan  treenit sieltä alusta monta kertaa, joten en hikeenny siitä, että heti ei suju (vaikka hiki kyllä roiskuu ihan kiitettävästi…). Tiedän, miten pitää lähteä liikkeelle. Tiedän, että kunto kohenee nopeasti. Siksi voin mennä hetken aikaa pienen pakon avittamana, ennen kuin saan taas kipinän ja onnistumisen riemun. On vain niin tympeää olla huonompi kuin aiemmin. Se ei tunnu kovin motivoivalta. Voin vain kauhulla veikkailla, miten tahmaista se treeneihin lähteminen ja itsensä motivointi onkaan ihmiselle, joka ei ole ikinä päässyt siihen vaiheeseen, että liikkuminen olisi kivaa ja tuloksia tulisi.

Kun itse tiedän, että se mieli puhuu ihan potaskaa ja mietin sitä fiilistä, mikä tulee kun treenit kulkee, on helppo olla kuuntelematta sitä sohvannurkassa olevaa kalsarimymmeliä. Tiedän, että sitten istuisin siinä sohvalla ja harmittelisin, että en lähtenyt salille ja katselisin kuvia hyväkuntoisista vartaloista ja haaveilisin, että voi kun minullakin olisi moinen! Ja sekös vasta olisi ajanhaaskaista.

Tulin kaasolleni mieleen tästä kuvasta. HA!
Tulin kaasolleni mieleen tästä kuvasta. HA!

Kisat pyörineet päässä ahkerasti, ehkä juurikin tästä motivaatiovuoristoradasta johtuen. Välillä iskee aivan suunnaton himo ostaa lisenssi kun tuntuu että kaikki kisaa ja ah ihanat uudet bikinit ois kivat ja kaikkea turhanpäiväistä. Mutta ei siihen tarvita edes järkeä, että ymmärtää pitää kukkaronsa nyörit kiinni. Ei minulla ole tänä vuonna aikaa dieettailla, eikä minulla olisi syksyksi mitään vietävää lavalle. Joten aika turhalta kuulostaa kilpaileminen, kun ei ole mitään millä kilpailla. No, ehkä huono huumorintaju! Voin vaan kuvitella millaiselta tavalliselta naapurin Liinalta, joka on tullut lavalle esittelemään rantakuntoaan ja napakoruaan, siellä lavalla näyttäisin muiden rinanlla. Kiitos ei. Mielelläni menen sitten kun kroppa näyttää siltä, että olisin tehnyt muutakin kuin pelannut Muumi-lautapeliä.

Mutta myönnettävä on, että kyllähän ne kisat kivasti motivoivat salilla rehkimään, koska kiva odotus ja jännitys kutkuttavat takaraivossa ja on joku takaraja, johon mennessä kehittyä. No, onhan tietty ne häät, missä haluan toki olla kunnossa myöskin. Mutta ajattelin kyllä olla mekko päällä. Että ei siinä ole niin kauhea paine, kun kukaan ei tule mekon alle nipistelemään, onko kyljissä ihraa.

Niin tosiaan, aloitin uudelleen dancehallin! Ihanaa, kun saa olla ihan aloittelijatörppö ja huono! Se on jotenkin virkistävää, kun ei tarvitse yrittää olla parempi ja parempi ja suorittaa. Sen kun sheikkailee menemään. Hyvänmielen harrastus! PAITSI ETTÄ! Kotona tanssiessa aina kuvittelen olevani tosi muodokas dancehall-muija, mutta karu totuus paljastuu kyllä tanssisalissa. Pääni kimmeltää takarivistä kuin lipputangonnuppi. Ja mitenkäs nuo omat koivet. En meinaa tunnistaa niitä omiksi! (joskin se holtiton marionetti-ukkomainen liike aina paljastaa, että jep, mun ne on) Sieltä ne omat rimppakintut oikein ilkkuivat peilin kautta. Perä näytti viime tunnilla pieneltä lihapullalta, joka oli tökätty kahteen hammastikkuun. Eipä sillä, että tuota peräosastoakaan olisi merkittävän paljon, ainakaan sitä määrää, mikä olisi kelvollinen queenstylen hytinöihin. Perhana! Ehkä minun todella pitää aloittaa se kestävyysjuoksu, kun kroppa kerran on, kuten useampi hieroja ja lääkäri on sanonut, ihan mailerin. Hö. Ja minä kun haluan olla dancehall queen ja fitnessbeibe! Kyllä minä niin mieleni pahoitin.

IMG_2290[1]

everfit

Täällä hyvinvoinnista, terveydestä, liikunnasta, omasta elämästään ja kaikkien asioiden ohi kirjoittelee henkilökohtainen valmentaja ja pian valmistuva fysioterapeutti. Olen elämäntapatunari ja huonolla huumorintajulla paiskattu savolaissyntyinen keskisuomalainen. Innokas treenaaja, turhan avoin hölösuu, vaimo ja amatöörikotipaakari. Blogi sai alkunsa, kun päätin muuttaa jahkailun tosiasiaksi ja lisätä kuntosalitreenilleen tavoitteen = pyllistelyn bikini fitness-lavoilla. Tästä blogista et kuitenkaan löydä mitään turhan glamoröösiä fitnesshuumaa, enemmänkin parsankatkuista puujalkavitseilyä ja mietteitäni kvanttimekaniikan suhteesta luumukiisseliin. Yhteistyökuvioita, palautetta, juttutoiveita ja vihapostia vastaanotan ilmomielin osoitteeseen: everfit( at) luukku.com.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 
Tykkää jutusta