Kiukutellaan!

Joku puhuu kiihtyneesti bussipysäkillä. Joku itkee vuolaasti. Joku kiljuu riemusta. Mikä yhdistää näitä tilanteita? Se, että joku kääntyy varmasti ihemettellen katsomaan ja kääntää katseensa kiusaantuneena pois. Niin ainakin minä teen.

Kiukkumaakari vaippaikäisestä saakka!
Kiukkumaakari vaippaikäisestä saakka!

Suomessa arvostetaan hillittyä käyttäytymistä. Tunteiden avoin osoittaminen koetaan helposti melko vaivaannuttavaksi. ”Mitä tuokin nyt tuossa kailottaa…” Onni pitäisi osoittaa hiljaisella hymyllä, kiukku tuimalla tuhahduksella ja suru muutamalla hiljaa valutetulla kyyneleellä tai vain kaukaisuuteen katsovilla kostuneilla silmillä. Menkööt kotiinsa tunteilemaan siitä! Ei tarvitse jakaa koko kansalle miltä tuntuu!!

No joo, onhan se nyt aika kiusallista kun ihmiset puivat parisuhdeongelmiaan kovaan ääneen kaupassa. Kaikkia kun ei ihan hirveästi kiinnosta, että Jalmari kaljoittelee liikaa ja Mirjami pihtaa ja Mirjamin Raisa-sisko kähvelsi äitivainaan kuolinpesästä kaikista arvokkaimmat tavarat, jotta voisi maksaa uhkapelivelat.

Tunteiden osoittamiselle on oma aikansa ja paikkansa. Aikuisen, normaalijärjellä varustetun ihmisen tulisi osata käyttäytyä sen verran, että ei ala julkisessa paikassa puimaan syvintä parisuhdekriisiä nyrkit tutisten. Koska se ei ole muiden ihmisten ongelma ja se todella on kiusallista ja itsekästä, kun joku rääkyy kurkku suorana, miten kelvoton oma puoliso on. Itse en siis kiusaannu siitä, että joku osoittaa tunteensa. Kiusaannun siitä, että aika ja paikka eivät ehkä vain ole oikeat moiselle tunteenpurkaukselle. Toisaalta, eikö olisi tärkeintä, että ne negatiiviset tunteet tulevat ylipäätään ulos, eivätkä jää jonnekin syvälle vellomaan ja koteloidu rintakehään kalvavaksi möykyksi?

Iloa ja onnea uskalletaan näyttää avoimemmin. Ovathan ne positiivisia tunteita ja positiivisuus on aina jee jee! Positiivisuutta korostetaan, arvostetaan ja nostetaan korkealle jalustalle. Ihan ansaitusti. Onhan se nyt hyvä juttu, että ei märsätä, vaan nähdään asioiden hyvät puolet. Ripaus optimismia niin ai että miten makeaa soppaa on tarjolla!

Mutta hei ei aina tarvitse olla niin positiivinen ja nähdä koirankakassakin uutta upeaa mahdollisuutta jollekin kukalle kasvaa ja kukoistaa. Joskus vaan ottaa pannuun ja se on ihan täysin ok! Joskus tilanteet oikein vaativat sitä.

Kiukkua sorretaan ihan liikaa. Siitä on tehty hirveä musta lammas, joka poikkeaa niiden valkoisten iloisesti määkivien lampaiden massasta. Vaikka se vain joskus sanoisi hieman kovemmin BÄÄÄÄÄ muiden vaimeamman ”mää”:n sijaan, se saa negatiivisen vastarannankiisken leiman. Se lammas negaa. Se ei ole yhteistyökykyinen eikä se edistä hyvää positiivista ilmapiiriä.

Minusta se on epäreilua. Ei kiukulla, vihalla, ärtymyksellä ole välttämättä mitään tekemistä negatiivisuuden kanssa. Niitä ei pitäisi aina muotoilla samaan pakettiin. Kiukku on toisinaan aivan oikeutettu ja jopa toivottava tunne! Ilman kiukkua/vihaa/ärtymystä me olemme aikamoisia muurahaisia, joita voi tökkiä tikulla mielinmäärin. Eikä pihaustakaan lähde. ”No mä varmaan sitten vaan kävelen toiseen suuntaan kun tuossa suunnassa on tuo tikku...” Ei niin. Silloin pitäisi olla enemmänkin niin, että KUKA PERKELE SIELLÄ OIKEIN SILLÄ TIKULLA TÖKKII SAATANA, KOHTA LÄTTY LÄTISEE. Vaikka nyt ei niin lätisisikään. Mutta jos joku hankaloittaisi menemistä ihan vaan ilkeyttään, niin jo on piru.

—————————————————————————————————————————————–

Kaikki kohtaavat elämässä pettymyksiä, loukkaantumisia ja suruja. Ne aiheuttavat murhetta ja harmia ja voivat sytyttää rinnassa aikamoisen pyhän vihan liekin. Sellainen kiukku tulisi aina päästää ulos. On vihoviimeinnen keino yrittää tukahduttaa ne vaikeat tunteet jollain positiivisella liirumlaarumilla. Sopiihan sitä yrittää, mutta jos ei ole kunnolla räyhännyt ja raivonnut asiaa ulos ja käsitellyt sitä itseään, viha jää kyllä kytemään. Ja purkautuu  aikanaan ulos, kun syystä tai toisesta mielen kontrolli pettää.

IMG_4257[1]
MIELIPAHAA!

Tunteiden panttaaminen saattaa tuntua arvokkaalta käytökseltä. Se voi tuntua sivistyneeltä ja järkevältä. Mutta mitä sitten vihan, ja surunkin, panttaaminen voi aiheuttaa:

  • ahdistusta ja masennusta
  • psykosomaattisia oireita, kuten pääkipua ja vatsakipua
  • lisääntyneitä pakko-oireita ilman muuta näkyvää syytä
  • lisääntyneitä pakkoajatuksia ja -toimintoja
  • itsekriittisyyttä
  • passiivis-aggressiivista käytöstä

(Näin kertoo meille Nyyti RY)

Ehdottomasti kannatan sitä, että keskitytään hyviin ajatuksiin ja pyritään näkemään hyvää ympärillä. Mutta positiivisiin fiiliksiin voi palata sitten kun höyryt on päästelty ulos.  Joskus se mikä kannattaa, on nimenomaan nähdä ne huonot asiat ympärillään, eikä koittaa maalailla aurinkoa horisonttiin. Jos kumppani kohtelee väkivaltaisesti, ei ole hakatun tehtävä yrittää ymmärtää. Jos joku tunkeutuu kotiin, ei todellakaan tarvitse tarjota pullaa ja kahvia. Jos töissä/koulussa/netissä/missä vaan kiusataan, ei tarvitse niellä sitä kaikkea. Kyllä silloin saa olla vihainen.

 Mikä sitten usein yhdistää näitä ihmisiä, jotka eivät uskalla vihastua?

  • ylikorostunut tarve miellyttää toisia ihmisiä
  • pelko tärkeiden ihmissuhteiden menettämisestä
  • lapsena opittu käsitys, että vihan ilmaiseminen on huonoa käytöstä
  • ylikorostunut hallinnan tarve – koska viha on kaikkein vähiten rationaalisin tunteistamme, se on vähiten hallittavissa

(Nyyti Ry)

On oikeasti vaan hyvä juttu, että joskus vetää totaaliset kilarit ja raivoaa kurkku suorana vaikka omalle sateenvarjolleen että voi saatananhelvetinkuppainen sateenvarjonrämiskä kun sinäkin olet siinä. Ei se ole mitenkään kauheaa. Ei sitä tarvita hävetä, että kokee jotain sellaista. Ei se tee sinusta saman tien mitään negatiivisuuden tervaliejussa vellovaa ärmättiä. Kyllä se on yleisasenne elämään, eikä purkauksenomaiset raivostumiset.

Viha on huono isäntä, mutta kyllä se rengiksi toisinaan kelpaa. Viha tuo vaikeiden tilanteiden tullessa energiaa. Se myös suojelee. Viha on negatiivinen asia ja se aiheuttaa paljon pahaa. Mutta se ei ole pelkästään negatiivinen asia, vaan myös täysin terve tunne. Se tekee hyvää. Se voimaannuttaa ja puhdistaa. Se ei laske negatiivista, tukahduttavaa muoviverhoa kaikkien läsnäolijoiden päälle. Ei sen tarvitse ole sellaista muiden ihmisten elämän ankeuttamista tai misantropiaa. Se voi olla tunne, joka auttaa sinua pääsemään eroon vaikeasta elämänvaiheesta tai pistämään stopin ihmissuhteelle, joka tuo pelkkää harmia.

Älä siis turhaan pelkää kiukkua. Se tekee välillä himputin hyvää!

PS. Puhun tässä nyt terveestä kiukusta, jolla ihminen suojelee itseään. En mistään mielisairaiden ihmisten viharikoksista, jotka purkautuvat väkivaltana ja muina väärinä tekoina.

everfit

Täällä hyvinvoinnista, terveydestä, liikunnasta, omasta elämästään ja kaikkien asioiden ohi kirjoittelee henkilökohtainen valmentaja ja pian valmistuva fysioterapeutti. Olen elämäntapatunari ja huonolla huumorintajulla paiskattu savolaissyntyinen keskisuomalainen. Innokas treenaaja, turhan avoin hölösuu, vaimo ja amatöörikotipaakari. Blogi sai alkunsa, kun päätin muuttaa jahkailun tosiasiaksi ja lisätä kuntosalitreenilleen tavoitteen = pyllistelyn bikini fitness-lavoilla. Tästä blogista et kuitenkaan löydä mitään turhan glamoröösiä fitnesshuumaa, enemmänkin parsankatkuista puujalkavitseilyä ja mietteitäni kvanttimekaniikan suhteesta luumukiisseliin. Yhteistyökuvioita, palautetta, juttutoiveita ja vihapostia vastaanotan ilmomielin osoitteeseen: everfit( at) luukku.com.

Yksi vastaus artikkeliin “Kiukutellaan!”

  1. Hyvä teksti. Suomalaisia yleisesti ajatellessa tulee herkästi mieleen, että eikö me nimenomaan vellota niissä negatiivisissa tunteissa ja olla enemmän pessimistejä kuin optimisteja – nii että miks käsket kiukutella, kun ainahan me muutenkin vaan murjotetaan. Se on kuitenkin ihan eri asia kuin se, että osaa kokea tunteita terveellä tavalla. Vaikka ehkä ollaan turhan murjottavaa kansaa, meidän joukossa on myös monta liian kiltiksi ja (negatiivisia) tunteita pelkääväksi kasvatettua tyttöä, miksei poikaakin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 
Tykkää jutusta