Whitetrash-mummo vanhainkodissa. Se olen muuten minä!

Nyt minä kerron teille hieman omista tatuoinneistani. Juu, tiedetään. Hyi, yäk, ällöö. So last season. Lapsellista, epätrendikästä. Ei sovi fitnessiin. Ei sovi ratsastukseen. Ei sovi sivistyneelle naiselle. Käy vaan kriminaaleille ja white trashille.  Ja ennen kaikkea: ”MILTÄ SÄ NÄYTÄT SITTEN MUMMONA?”

Aattelin näyttää  übercoolilta whitetrash-mummolta! <3

jalat

Ensimmäinen tatuointini oli kaverin tekemä jättimäinen ripulitribaali rintakehään. Se tehtiin keittiönpöydällä, se tehtiin liian syvälle, se tehtiin liian nuorena. Se on epäsymmetrinen, klommoinen, eikä lopulta  edes yhtään minun tyyliseni. Siinä se killuu!

tribs

Siihen perään tehtiin ranteisiin timantit. Ne tehtiin väärinpäin, liian tummalla ja suttuisina. Myöhemmin niitä hieman väriteltiin.

timungi

Kolmannen kuvani otin suosikkibändiniTiger Armyn keikan jälkimainingeissa. Vähän pääkalloa, nyrkkirautaa ja suosikkibiisini (sekä elokuvani) True Romance sai kelvata tekstiksi. Tämä oli silmäteräni, ainoa kunnon tatuointi.

IMG_8568[1]

Sen jälkeen iholle on ikuistunut tatuointi syöpään menehtyneistä mummista ja  tädistä, liikenneonnettomuudessa kuolleesta  serkusta, itsemurhan tehneestä läheisestä…. Ja tietty äidistä! Ja rakkaudesta. Ja Muumeista bongattu myrskylyhty ja tikari ja hevosenkenkä ja avain ja vähän vaikka mitä. Alkaahan niitä kuvia olla, mutta kyllä beigeä on edelleen enemmän.

äiti

Usein kysytään, mitä fitnessurheilussa tuumaillaan tatuoinneista. No, tässä mittakaavassa ne eivät luonnollisestikaan nosta pisteitä. Kärkisijoille on mahdotonta päästä, jos kintut ovat täynnä väriä ja jos jonkun kanssa samoille pisteille kirii, häviää mustekoivilla puhtaille kintuille.

hexa

Kyllähän tatuointeja silti paljon kisoissa näkyy. Suurin merkitys on tässäkin asiassa tatuointien paljoudella, koolla ja asettelulla. Kaikki kuvat kun eivät häiritse fysiikkaa, tuota puolieroja tai häiritse silmää. Uusimmasta body-lehdestä kannattaa lukea tuomareiden ja kilpailijoiden mietteitä tästä aiheesta!

No miksi olen ottanut ikinäkoskaan tatuointeja? Kas siinäpä vasta kysymys. Olen aina ollut kiinnostunut erilaisista alakulttuureista ja elänyt ennen elämää, johon kuuluu vahvasti musiikki, keikat ja tietynlainen tyyli. Erityisesti kun entinen mies oli muusikko ja vieläpä lävistäjäkin siihen maailmanaikaan. Silloiseen habitukseen kuvat kuuluivat ja niiden ottamiskynnys oli hyvin matala. Olihan niitä ympärillä ihan kaikilla. Ja olinhan niistä haaveillut ala-asteelta lähtien.

rks

Mustat kuvat olivat ensin itsestäänselvyys. Olin kiinnostunut enemmän tummista sävelistä ja goottityylistä, ennen kuin tajusin,  että synkistellä voi pinkeissäkin ja kuvat menivät oldcshoolin puolelle sitä mukaa, kun musiikkilautasellekin alkoi eksyä psychobillya ja rockabillya. Ja kohta sitä kipiteltiinkin menemään victory rollsit päässä ja mieli täynnä lirkuttelevia lintuja ja muita elon iloja! Väriä elämään siis.

jeij

Nykyään en erotu katukuvasta. Ei ole sinne tänne heiluvia rastoja, ei muhkeita kellohameita. Kuljen jumppatrikoissa ja lenkkareissa tai villakangastakissa ja saappaissa. Hiukseni ovat tylsähkön blondit, enkä kiinnitä huomiota tavan maitokaupassa kävijöissä, toisin kuin ennen, kun lookini muistutti lähinnä jotain myrkyllistä hyönteistä. Ei siis ihmekään, että moni yllättyy, kun näkee minut shortseissa. Luulihan työkaverinikin, että Linkin Park on minusta ehkä liian rankkaa musiikkia, vaikka teini-iässä korvalappustereoissani soivat Sextrash, Mayhem, Celtic Frost. Darkthrone, Venom ja Immortal.

reisi sakari

Tämän päivän tyylini on pitkälti kiireisen elämäntilanteen tulos. Kun liikunnan harrastaminen, ohjaaminen ja opiskelu alkoivat viedä viikosta suurimman kimpaleen, alkoivat kellomekotkin jäädä kaappiin ja korkokenkien sijaan tuli mieluummin valittua ne  lenkkarit. Hiukset suoristuivat rullilta perusponnarille ja lyhyt otsatukka kasvateltiin pois hikoiluin tieltä. Ja tässä sitä mennään. Jumppahousut persvaossa taaplataan.

IMG_8082[1]

Minusta on hauskaa, että koivet ovat värikkäät, etenkin kun tämä arkihabitukseni on nykyään melko persoonatonta.  Joskus on toki käynyt mielessä, että ai kun ei olisi mitään kuvia missään. Miten helppoa olisikaan olla huomaamaton ulkomailla. Miten helppoa olisi löytää juhlamekkoja. Miten helppoa olisikaan, kun ei töissä olisi pakko käyttää kesäisin sukkahousuja! Ah! Mutta edelleenkään tatuoinnit suurissa määrin eivät kaikkialla ole toivottuja tai edes sallittuja. Ja vaikka miten jurppisi, on sen mukaan elettävä, jos mielii leipää pöytään kantaa tai Japanissa hotellissa asustaa.

Erilaiset tyylit ovat ihania ja kiehtovia. Näin aikuisiällä on mukavaa, ettei ole tarvetta tai halua luokitella itseään johonkin genreen sopivaksi. Voi yhdistellä tyylejä sielunsa kyllyydestä, voi pukeutua jonkun aikaa johonkin tyyliin sopivasti ja sitten tehdä taas täyskäännöksen.

IMG_8606[1]

Sama on tatuoinneissa. Ihan hyvin voi yhdistellä vaikka koko tatuointiskaalan itseensä jos haluaa. Eri asia sitten on se, näyttääkö se hyvältä. Jos ottaisin tatuointeja vasta nyt, seurailisin varmasti jotain tietynlaista tyyliä ja linjaa, enkä ottaisi sieltä täältä vaikutteita, mitä sattuu kivoja kuvia ja hetken mielijohdetatuointeja. Mutta en minä mitenkään sure sitä, että kehoni ei ole täynnä symmetrisia merkityksettömiä koukeroita. Nyt löytyy paljon muistoja. Olenkin aina vitsaillut, että minä kerään itseeni kaikki kliseisimmät kuvat. On tribaalit, tähdet, ankkuri, timantit, tikarit, sydämet, rusetit… Vielä puuttuu delfiini, kotka ja risti. Mutta vielähän tässä on aikaa. Voi sitten vanhainkodissa kaivella niitä kurttujaan ja miettiä, että olikohan tuo tuossa Muumilaakson kartta, ruusu vai kananugetti.

IMG_6762[1]

 

everfit

Täällä hyvinvoinnista, terveydestä, liikunnasta, omasta elämästään ja kaikkien asioiden ohi kirjoittelee henkilökohtainen valmentaja ja pian valmistuva fysioterapeutti. Olen elämäntapatunari ja huonolla huumorintajulla paiskattu savolaissyntyinen keskisuomalainen. Innokas treenaaja, turhan avoin hölösuu, vaimo ja amatöörikotipaakari. Blogi sai alkunsa, kun päätin muuttaa jahkailun tosiasiaksi ja lisätä kuntosalitreenilleen tavoitteen = pyllistelyn bikini fitness-lavoilla. Tästä blogista et kuitenkaan löydä mitään turhan glamoröösiä fitnesshuumaa, enemmänkin parsankatkuista puujalkavitseilyä ja mietteitäni kvanttimekaniikan suhteesta luumukiisseliin. Yhteistyökuvioita, palautetta, juttutoiveita ja vihapostia vastaanotan ilmomielin osoitteeseen: everfit( at) luukku.com.

6 vastausta artikkeliin “Whitetrash-mummo vanhainkodissa. Se olen muuten minä!”

  1. Heti alussa kun aloin tätä blogipostausta lukemaan mun päässä alkoi soimaan Tiger Armyn True Romance joka on psychobilly tyylisestä musiikista yksi mun lempparibiisi. Se on ehkä hienoin ikinä, sanat rokkaa ja koko sanoma. Hauskaa oli että kun luin tekstiä eteenpäin toit sen itsekin esille 😀 Eli jotain sielujen sympatiaa oli hetken!

    Mitä tulee tohon kuluneeseen juttuun että miltä näyttää sitten mummona niin öööh, siinä vaiheessa kun meidän ikäluokka on mummoja, on joka toisella mummolla tatuoinnit. Se on nyt mummoilla outoa, mutta ei sitten. Ja miltä se nyt muka näyttää kurttuinen ihokaan? Vitun väliä sanon mä 😀

  2. Kiva kuulla tarinaa tatuointien takaa 🙂 Kiinnostais vielä tietää, kaduttaako sua esimerkiksi nuo vanhimmat tatuoinnit, joista nykyään löydät ”virheitäkin”? Mulla itselläni on selässä tatuointi, jota en nykypäivänä enää kyllä ottaisi, mutta koska en sitä koko ajan sieltä näe, ei sitä niin tule ajateltuakaan. Jalassa taas on onneksi sellainen, josta edelleen, vuosien jälkeen tykkään kovasti. Tuo ensimmäinenkään ei itseäni varsinaisesti kaduta, mutta olisi voinut vähän tarkempaan miettiä, mitä sinne haluaa ikuisuuksiksi hakkauttaa.

  3. Hih! Ihana Eve. 🙂
    Kivoja kuvia sulla. Ja ihanaa kun kaikissa kuvissa on muistoja ja tarinoita. Ei ne merkityksettömät koukerot jaksa ilahduttaa enää vanhainkodissa.

    Itselläni on 10 vuotta sitten otettu parilla viivalla piirretty lohikäärme (jota kukaan ei tunnista lohikäärmeeksi) kämmenselässä. Se on suttaantunut ajan saatossa ja mietin välillä pitäiskö ottaa selvää voiko sen laseroida pois, mutta en ehkä sittenkään halua siitä eroon, kun siinä on niin paljon muistoja. Muistoja vaikeista ajoista ja hyvistä ystävistä.
    Nyt oon haaveillut hihasta. Mutta se on vielä vain haave..

  4. Niin enpä tiiä mitä siitäkin ajattelis jos mummoiässä ollessa on ulkonäköpaineita, ehkä niistä pitäisi olla viimeistään silloin jo päästy eroon 😀

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 
Tykkää jutusta