Vielä minä perkeleeni kesytän!

Minulta odotetaan usein hauskoja tekstejä, mutta toisinaan vellon hieman tummemmissa vesissä, eikä meinaa vitsintynkää irrota, vaikka miten olisi koiranläjä tarttunut vohvelipohjaiseen lenkkitossuun. Nyt on sellainen hetki. Ei siis se hetki, että olisin kotiutunut lenkkari likaisena. Vaan se tummemman veden hetki. Tai no ei oikeastaan. Mielihän on nyt jo oikein mukava ja seesteinen, mutta haluan silti kirjoittaa muutaman (1000) sanaa minulle ja blogiani seuraaville tutusta teemasta. Suorittamisesta. Lienet jo tutustunut tätä teemaa sivuavaan kronikkaani ja pudistellut päätäsi uuden vuoden lupaukselleni, joka oli kutakuinkin hetkessä eläminen ja suorittamisen vähentäminen… No joo, sen lupauksen voi ilmeisesti tunkea kompostiin.

moomin (1)

Suorittaminen. Tuo perisynti, johon sorrun kuin addikti aina uudelleen ja uudelleen. Milloinkahan tulisi seinä vastaan ja saisin kierteen lopetettua?

Mitä siihen itselläni kuuluu. No, asioiden kahmiminen. Yritys tehdä kaikkea samalla ja tehdä vielä hyvin. No, jostainhan sellainen yhtälö alkaa falskaamaan ennemmin tai myöhemmin. Ja todellisuus voi olla yhtä kaoottista asioista selviytymistä ja pusertamista.

Jos minulle kirjoitettaisiin nyt puhe, siinä varmasti mainittaisiin siitä, että minulla on kymmenen rautaa tulessa yhtä aikaa, kiireistä, stressiä ja paljon asioita meneillään. En osaa kuvitella, että siinä sanottaisiin mitään muuta. Esimerkiksi persoonastani. Millainen edes olen, silloin kun en ole stressaantunut? Kauheaa, mutta tällä hetkellä en oikein muista sitä. En toisaalta muista edes pankkitunnuksiani. Ne katosivat päästäni eilen ihan yhtäkkiä. PIM.

Yksi kalenteri ei  riitä. To do-lista venyy moneen sivuun.  Se ei selkeästi toimi, jos on liikaa asioita. Tämä on niin tätä. Jo moneen kertaan nähtyä showta ja silti vaan sama sirkus jatkuu. Alkaa mennä eläinrääkkäyksen puolelle, kun sama apina toistaa samoja temppuja kyllästymiseen asti, mutta ei tiedä, mitä muutakaan tekisi.

lant

Tänään tuli täysmuutos kevään suunnitelmiin, kun työharjoitteluhommani menivät plörinäksi. Vakituisesta työpaikastani olen hakenut opintovapaata, että saisin harjoittelun hoidettua kunnialla. Harjoittelun piti alkaa kolmen viikon päästä, mutta ei ala. No, ei kun äkkiä paniikkiviestiä pomolle (lomalla olevalle…hyvin leikkasi  ajatus) että apua apua, nyt äkkiä niitä töitä sitten listaan, jos vaan enää vuoron vuoroa saan!

Miksi ihmeessä ensimmäinen ajatukseni siinä tilanteessa oli, että pomolle äkkiä viesti, että hei en minä tarvitsekaan opintovapaata, ota minut töihin äkkiä takaisin jooko, pliis en halua olla kesäkuuhun asti opintovapaalla! Hirveää! Ensimmäinen tunteeni oli huono omatunto siitä, että en ole töissä.

Miksi? Vaikka minulla on hommaa yllinkyllin opinnäytetyön ja kurssien kanssa jo ihan ilman harjoitteluakin. Miksi en olisi opintovapaalla ja tekisi opinnäytetyötä, ottaisi hieman vapaata. Lepäisi tätä kaikkea univelkaa pois. Olisi vaikka edes kaksi päivää kotona, tekemättä mitään. Puhelin sammutettuna. Katselisi kattoon. Kun siihen tilaisuus olisi?

Moni olisi varmasti ollut tässä kohtaa ihan innoissaan, että jes. Nyt tulee se kaivattu hengähdystauko, pakkolepo, mahdollisuus rauhoittua. Tuuminut, että kenties universumi järjesti tämän asian näin, koska olen ollut niin huonossa kunnossa, että olisi varmaan kallonkutistajalta heilahtanut varsin pitkääkin sairaslomaa, kun Muumi-uimarenkaat pomppivat taas silmissä. Mutta ei. Minä menin ihan stressiin. Mikä murskaava takaisku, että MINÄ jouduin muuttamaan suunnitelmiani! Ja mikä hullu ajatus, että en olisi töissä! Ai että tekisin vain opinnäytetyötä? VAIN.

Niin. Ja viettäisin vaikka hieman vapaa-aikaa. Saisin treenit rullaamaan ja luettua kirjan.

meri

Miten voikaan olla vanhoista tavoista eroon oppiminen hankalaa. Miten päästä yli siitä, että okei, nyt tuli tällainen muutos ja se on varmasti vain hyvä asia. Mutta kun se elämä on pienten palasten yhteensovittamista ja säätämistä,  niin kaikki muutokset heilauttavat hommaa radikaalisti ja hieno järjestykseni ja suunnitelmani menev-ät p-päreiksi. Kun asiakas sairastuu tai minä sairastun ja joudumme perumaan treenit, olen aivan pulassa, kun pitäisi löytää sopiva aika jostain muusta välistä. Tai no ei se ole ongelma, jos ei haittaa, että se tapaaminen venyy sinne kuukauden päähän.

Elämäni on yhtä joustamista, venymistä ja uurtamista, eikä kukaan huomaa sitä. Ulospäin voin vaikuttaa siltä, että olen todella joustamaton, sillä nopeasti vaihtuvat aikataulut ja huomiselle sovitut tapaamiset eivät vain onnistu, ellen sitten siirrä kaikkia muita sovittuja menoja ja tapaamisia. Kun tentti osuu vappuaatolle, ei puhettakaan, että voisin napottaa tentissä, koska toinen työni on sesonkiluontoista ja vaatii työssäoloa juuri tuolloin. Ja kun työvuorot tulevat kolme viikkoa aikaisemmin, on se sitten voi voi, jos sattuukin tielle sellainen koulupäivä, joka vaatisi 100% läsnäoloa. Joko saan vaihdettua vuoroa tai sitten joudun olemaan pois, saan opettajien syyllistävät katseet ja joudun näyttökokeeseen näyttämään osaamistani.

Olo on usein riittämätön. Itselle kasatut paineet myös vaikuttavat siten, että kuvittelee muiden arvioivan omaa toimintaa jatkuvasti. Monet täysin hyvällä heitetyt kommentit tuntuvat tuomitsevilta. ”Sua ei ookaan aikoihin näkynyt!” ”Käythän säkin välillä täällä” Tekisi mieli mennä maan alle. Pitääkö tuo henkilö minua jonain lusmuna?

Kun joku kysyy, onko minulla muita suunnitelmia kuin tehdä asiat x ja y, tekisi mieli heitellä kaikki paperit ilmaan ja kiljua ja tanssia ja räyhätä, että no mitäpä veikkaisit että onko! Mutta ei se ole kenenkään muun asia tai syy. Oma soppanihan tämä on ja se on vain lusikoitava loppuun tai jätettävä kesken.

Hassua, että minusta tuli suorittaja. En ollut sellainen lapsena. Olin enemmänkin uhmakas, näsäviisas, muiden mielipiteistä piittaamaton. Mukavuudenhaluinen. Ruokaa rakastava. Reipas, rohkea ja suulas.

Pikku-Myyn sijasta olen kuin Muumien Miska. Ja niin ne viikot kuluvat kun suorittaa ja suorittaa ja ahertaa. Ja minkä vuoksi? Että joku näkisi kaiken ponnisteluni ja kehuisi, että oletpa sinä jaksava? Olisikin edes se motiivina. Mutta ei. Kun löytäisi sen vivun, mistä vetää oma itsekriittisyys ja se jatkuva piiskaamis/vertaamis/vähättelymoodi sammuksiin. En lainkaan tajua, mistä se kumpuaa. Ja se on täysin ristiriidassa luonteeni kanssa. Mutta sitähän sen on pakko olla. Miksi minä muuten vain hakeutuisin tällaisiin tilanteisiin yhä uudelleen ja uudelleen?

Kuinka onnellinen voisi olla, kun saisi keskittyä vain muutamaan mielekkääseen asiaan ja nauttia vapaa-ajasta ilman, että tuntuisi siltä kuin niskassa olisi betoniporsas.

Alan kohta epäillä, että olen AD/HD-aikuinen.

Pidetään peukkuja, että luupäähän iskostuu vielä joskus joitain oppeja ja elämä alkaa olla omien arvojen mukaista.

niin

PS.Fok_It on parasta.

everfit

Täällä hyvinvoinnista, terveydestä, liikunnasta, omasta elämästään ja kaikkien asioiden ohi kirjoittelee henkilökohtainen valmentaja ja pian valmistuva fysioterapeutti. Olen elämäntapatunari ja huonolla huumorintajulla paiskattu savolaissyntyinen keskisuomalainen. Innokas treenaaja, turhan avoin hölösuu, vaimo ja amatöörikotipaakari. Blogi sai alkunsa, kun päätin muuttaa jahkailun tosiasiaksi ja lisätä kuntosalitreenilleen tavoitteen = pyllistelyn bikini fitness-lavoilla. Tästä blogista et kuitenkaan löydä mitään turhan glamoröösiä fitnesshuumaa, enemmänkin parsankatkuista puujalkavitseilyä ja mietteitäni kvanttimekaniikan suhteesta luumukiisseliin. Yhteistyökuvioita, palautetta, juttutoiveita ja vihapostia vastaanotan ilmomielin osoitteeseen: everfit( at) luukku.com.

7 vastausta artikkeliin “Vielä minä perkeleeni kesytän!”

  1. Mullakin meinaa olla sama vika, ei tosin ihan noin ”pahana”. Koko ajan kuvittelemassa, että muut arvioi. Mutta hengitä, kyllä sää riität. 🙂

    • Voi voi meitä! Tsemppiä sinne! Hengitellään hengitellään! 😉

  2. Hei!

    Lukaisin kirjoituksesi ja tunnistin siitä itseni täysin! Teen tällä hetkellä opparia, koulua ja kahta työtä. Yritän kovasti järjestää vapaata kun mahdollista ja kuvittelen aina keventäväni työtaakkaa aika ajoin kun kroppa yksinkertaisesti meinaa pettää alta. Tai esimerkiksi nukahdan yleiselle paikalle 😀 elämäni ei kuitenkaan aina ole ollut samanlaista, heti kun pääsin aikuisikään ja omilleni oireet alkoivat näkyä. Usein monta rautaa tulessa ja asiat hujan hajan antavat ihmisille kuvan että olen vain lusmuiluja. Lopulta vuosi sitten opettajani ehdotti minulle että kävisin ammattilaiselle tutkituttamassa tarkkaavaisuuttani. Yllätyin hieman. En ole koskaan ollut koulussa huono tai alisuoriutuja enkä myöskään ”luokan häirikkö” alakouluajoiltakaan. Päätin kuitenkin mennä ja elämä aukesi. Minulla on aikuisiän ADHD, sain lääkityksen ja elämä muuttui 🙂 edelleen tosin monta rautaa tulessa mutta nyt osaan jarruttaa tarvittaessa ja annan itselleni anteeksi samoin kuin muut ympärilläni. Kaikkeen en pysty mutta kun tekee parhaansa niin se riittää!
    Ehdottomasti kannattaa tutkia asia, se voi avata monta asiaa siitä miksi toimit tietyissä tilanteissa niin kuin toimit!

    • Kiitos Anni kommentistasi! Onpa mielenkiintoista lukea kokemuksiasi. Jätän asian hautumaan! Paljon yhtäläisyyksiä kyllä tunnistin, mitä oirekuvaa luin. Mutta ehkä vain olen tällainen pölhö touhuliisa. 😀

  3. Täällä kanssa yksi ad/hd aikuinen 🙂 tai siis niin aattelen ite, paras pitää omana tietonaan 😀

  4. Kun itse kirjoitin kandia, olin kolmessa eri työssä ja harrastin tavoitteellisesti kahta aikaa vievää juttua. Ajattelin usein että olen super-ihminen ja hyvin organisoitu, ei moni vain tällaiseen pystyisi! Aamusta iltaan olin menossa, niin arkena kuin viikonloppunakin.

    Kunnes tuli stoppi. En oikein osaa sanoa mikä se stoppi oli – kolaroin väsymyksissäni auton, parisuhteen päättyminen vai kaikki nämä kerralla.

    Nyt opiskelen maisteriksi ulkomailla, teen töitä joskus ja jouluna (kesällä) ja harrastan enää kuntosalilla treenaamista. Oon saanut paljon ystäviä ja mulla on myös aikaa olla heidän kanssaan! Alkuun tuntui oudolta, sitten ahdisti ja nyt olen onnellinen.

    Tsemppiä, voin kokemuksesta sanoa että tuo elämäntyyli ei oo sen kaiken stressin ja kiireen arvoista. 🙂

    • Kiitos tsempeistä! Ja juu, se on kyllä huomattu jo moneen kertaan, että pelkkää omalle nilkalle pissimistähän tämä on! Toivon, että tästä otetaan viimeistään nyt opiksi… 😀

      Mahtavaa kuulla, että sinulle tuli stoppi! Minullekin tuli pari vuotta sitten joku stoppi ja järki touhuun, kun olin niin pahassa ylikunnossa, mutta kas kas, tässä sitä taas ollaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 
Tykkää jutusta