Enemmän arjen tunari kuin fitnesstörppö

Pitäisi ehkä olla hiljaa siihen asti, että häät on pidetty ja päässä pyörii taas jotain muuta. Nyt se on vain ihan karu (eli siirapillahöystetyn vaahtokarkkimaisen imelä) fakta, että ajatukset ovat tulevissa juhlissa ihan joka toinen sekunti! Enkä osaa ilmeisesti aloittaa blogianikaan enää mitenkään muuten, kuin puhumalla tästä aiheesta. Syvimmät pahoitteluni. Taidan vain seurustella kuumaliimapistoolini kanssa tulevan kuukauden.

Oon huomannut, että ihmiset ottaa edelleen duckface-kuvia.
Oon huomannut, että ihmiset ottaa edelleen duckface-kuvia. Joten mäkin. UUUU PS. Otsani tarvitsee botoxia.

Treenit, ruokailut.. Niistähän minun pitäisi varmasti tällaisena fitnessblöggärina kirjoitella. Mutta ei minulla ole niistä mitään erityistä sanottavaa. Siinähän ne menevät sivussa, osana eloa ihan ilman miettimisiä. Mitä nyt hieman ruokailuita saa pähkätä, ettei vatsa ole koko ajan sotatilassa. Ei ole tullut uhrattua niille mitään ekstra-ajatuksia ja hyvin pyyhkii.  Ja sen huomaa kyllä hyvin mm. siitä, että nappasin tekemäni kanasalaatin sijaan töihin mukaan vahingosa koko paistetun kanapaketillisen. Olipas paleolounas. Trendy!

IMG_0359[1]

Treenit ovat luistaneet pääasiallisesti mukavasti ja on ollut ihanaa tahkota nyt hieman enemmän aerobisia, kun ilmat ovat olleet hyvät. Mitään muskelinkasvattamisoperaatioita ei tuon häämekon kannalta ole kannattanut ajatella, mutta kyllä se keho koko ajan muokkautuu, vaikka niitä GAINSEJA nyt ei olekaan tullut. Huomaan ainakin itse jotain pieniä muutoksia esimerkiksi siinä, miltä lihas tuntuu, jos se nyt ei ole erityisesti päässyt muhevoitumaan. Mutta pitkästä aikaa – ei edes haittaa!

Olen miettinyt välillä kisa-asioita, kun seuraamissani blogeissa on hehkutettu alkavaa dieettiä ja se olisi 19weeksout. Ja millaisia tunteita itselleni on herännyt? Ei sitten minkäänlaisia! Huhtikuussa päälle iski kisojen aikaan ihan älytön kisakuume ja into ja huuma ja minut olisi saanut kääriä mattoon rauhoittumaan. Silloin oli tarkoitus aloittaa uusi kisavalmennus ja hönnytä kovalla kyydillä kohti ensi kevättä. Stressi ja kiire laittoivat onneksi kapuloita rattaisiin ja valmennuksen ajankohtaa siirrettiin kesään. Tai oikeastaan homma jäi roikkumaan, että katsotaan sitten kesällä EHKÄ.

IMG_0302[1]

Nyt tuntuu siltä, että en kaipaa valmennusta tai kisatouhua, koska elämä on niin hektistä. Ja sitä tulee olemaan myös tuleva syksy ja ensi vuoden kevät. Opinnäytetyö, harjoittelut ja valmistuminen ovat nyt ykkösjuttuja ja haluaisin siinä ohella tehdä opintoja avoimessa yliopistossa ja kenties jo ensi keväänä hakea jatko-opiskelemaan. Ensi vuoden syksynä lähdemme Madeiralle, joten syksyn kisat eivät tule kysymykseenkään. Ja kevät tulee auttamatta liian aikaisin. Eli voisi kaikella järjellä ajatella, että 2016 ei tulekaan olemaan kisavuoteni numero 2? En tiedä vielä.

Viime kerralla kisoihin oli älytön kiire. Oli PAKKO päästä kokemaan se touhu, saada  kokemus. Utelias ja malttamaton kun olin. Ja kyllähän se hetki tuntui juuri oikealta sännätä valmennukseen. Kenties se oli sellaista terapiaa myllertävässä elämäntilanteessa ja hyvältä tuntunut jatkumo, kun kuntoon oli kuitenkin päästävä pienoisen pulskistumisen jälkeen. En yhtään harmittele sitä, että kävin lavalla pyllistelemässä, en todellakaan. Mielestäni pärjäsin sillä kunnolla ja terveyspulmista huolimatta kohtalaisesti. Olisin hyvin voinut lentää lavalta jo eliminaatiovaiheessa. 😀

Nyt ei kuitenkaan ole mikään kiire. Ja suoraan sanottuna tällä nimenomaisella hetkellä minulla ei ole mitään suurta paloa kehittyä. Auts, kuulostaapa pahalta. Mutta siis ulkonäöllisesti. Tottakai on ne tietyt alueet kehossa, joita haluan muokata. Haluan lisää lihasta ja olla hyvässä kunnossa ennen kaikkea. Ihailen edelleen tietynlaista fysiikkaa ja rakastan itseni haastamista, mitkä ovat niitä lajiin pariin innostaneita tekijöitä kenties. Huomaan kuitenkin saavani nyt surta tyydytystä ihan tästä perusarjesta, johon kuuluu ihan yhtä lailla terveellinen ruokavalio ja säännöllinen treenaaminen, mutta ei sitä selkeää tavoitetta ja kunnossa olemisen deadlinea. Treenistä on  tippunut pois sellainen turha suorittamiskeskeisyys ja paine, joka vei hommasta hieman iloa ja nautintoa. Voin hyvin mennä treenaamaan fiiliksen mukaan ja jätin jopa viime viikolla yhden treenin välistä (huhhuh mikä pahis!), kun oli ihana päivä ja halusin tehdä jotain ihan muuta, pyöriä senkin ajan kaupungilla ja ottaa rennosti. Ja ei tapahtunut katastrofia.

Menin mieluummin Tallinnaan
Menin mieluummin Tallinnaan

Kuitenkin epäilen, että nämä tuntemukset kumpuavat vain tästä hetkestä. Nyt minulla on projektina elämäni suurin päivä, joka valloittaa kaikki aivosolut ajattelemaan vain pitsejä, liitutauluja ja rakkaushöpinöitä.  Kun se päivä on ohi ja karkkibuffetin namuset ahdettu vatsaan, menee varmaan viikko kun olen hieromassa kisasuunnitelmia ja tilailemassa bikineitä. Sanokaa minun sanoneen.

Koska aina pitää olla joku projekti. Jos jotain, niin sen olen itsestäni oppinut. 😀

IMG_5616[1]

everfit

Täällä hyvinvoinnista, terveydestä, liikunnasta, omasta elämästään ja kaikkien asioiden ohi kirjoittelee henkilökohtainen valmentaja ja pian valmistuva fysioterapeutti. Olen elämäntapatunari ja huonolla huumorintajulla paiskattu savolaissyntyinen keskisuomalainen. Innokas treenaaja, turhan avoin hölösuu, vaimo ja amatöörikotipaakari. Blogi sai alkunsa, kun päätin muuttaa jahkailun tosiasiaksi ja lisätä kuntosalitreenilleen tavoitteen = pyllistelyn bikini fitness-lavoilla. Tästä blogista et kuitenkaan löydä mitään turhan glamoröösiä fitnesshuumaa, enemmänkin parsankatkuista puujalkavitseilyä ja mietteitäni kvanttimekaniikan suhteesta luumukiisseliin. Yhteistyökuvioita, palautetta, juttutoiveita ja vihapostia vastaanotan ilmomielin osoitteeseen: everfit( at) luukku.com.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 
Tykkää jutusta