Enemmän fitness-muro kuin fitness-urheilija

Olin kirjoittanut tätä juttua talteen jo varmaan kuukauden päivät ja nyt etusivulla olikin useampi teksti hyvin samasta aiheesta. Hauskaa! Lisätäänpä oma lusikka soppaan kertomalla omista kokemuksista ja mietteistä. Ja hieman itseni määrittelyä sinne joukkoon. Että minkäs tason fitness-immeinen täällä kaikkien viimeaikaisten häälätinöiden takana oikein on.

Kun tähtäsin ensimmäisiin kisoihin, elin ihan mahtavaa aikaa. Olin niin fiiliksissä koko touhusta, ihan täydellisesti lajin imussa. Viikottain poseerattiin, treenattiin porukalla, elettiin ja hengitettiin lajia. Koko kisoja edeltävä vuosi oli yhtä fitness-päiväkirjaa, jossa fitness ja tulevat kilpailut määrittelivät kaiken muun tekemiseni. Kaiken. Olin jopa poissaolevana opinnoistani, jotta pystyin panostamaan tuleviin kilpailuihin ja palautumaan niistä rauhassa. Kenties osallistumaan kevään kisoihin… Huuma oli päällä, huolimatta siitä, että olin koko ajan hyvin realistinen mahdollisuuksieni suhteen, enkä ollut tavoittelemassa korkeimpia sijoja edes raisuimmissa vitseissäni. Mutta palo toteuttaa oma unelma ja saattaa projekti loppuun oli niin kova, että tieltä saivat väistyä risut ja männynkävyt sekä kaikki muu.

Jkl 2014-1197

Kun dieettini viimeinen kolmannes alkoi, kroppa ei toiminut sen enempää kuin mielenikään. Olin täysin zombi. Milloin en kestänyt kuumaa, milloin en kestänyt kylmää. Välillä pyörrytti, välillä väsytti. Välillä en nukkunut kuin muutamia tunteja. Treenasin jopa 13h viikossa, sen mitä sain vain rutistettua. Ja päälle työmatkaliikunnat sekä fyysinen työ. Ja stressi. Mutta se kaikki oli kuin unta vain siinä vaiheessa, kun kisat lähestyivät ja oli aika aloittaa viimeistelyt.

Ja niin se kisaviikko koitti. Muistan, että koko viikko oli jotain niin mahtavaa. Olin aivan fiiliksissä! Kisapäivä oli kaiken sen työn kulminoituma. Se tuntui juhlalta, kuin valmistuminen koulusta.

IMG_5724[1]

Mutta niin se oli nopeasti sekin hössötys ohi ja arki koitti. Kilpailuiden jälkeen tuli hetki elettyä tyhjiössä. Kroppa, josta oli tiristetty 19kg ja jonka kehittymistä oli seurattu ja valokuvattu instagramiin silmä kovana, alkoi pehmentyä. Tunsin itseni nesteiseksi ja isoksi, vaikka painoin 60kg. Olin jo tottunut siihen, että vaakalukema alkoi numerolla 5… Omia kisakuvia katsoessa tajusi erittäin selkeästi, miten puutteellinen ja raaka oma fysiikka olikaan. Huomasi selkeämmin sen, että rasvan tiristymisen  ja kiristymisen sijaan keho oli vain tehnyt stopin ja polttanut lihasta. Ilman rusketusta näytin väsyneeltä laiheliinilta, enkä suinkaan urheilijalta. Eikä mikään ihme.

On hassua, miten sokeaksi omalle toiminnalleen tuli. Että teki vain ohjeiden mukaan, eikä yhtään pysähtynyt ajattelemaan, onko tässä touhussa mitään järkeä. Aivan kuin vastuu omasta järjenkäytöstä ei olisi ollut loppuviimeksi minulla itselläni. Minulla, joka olen oman kehoni paras asiantuntija. Ja vieläpä työskentelen näiden asioiden parissa ja toteutan tuloksellista, terveellistä valmennustyötä. Minne järki katosi omasta puuhastelusta?

Tottakai se on korvennut, että huonosti toteutetulla dieetillä katosi lihasmassaa. Kehoni rasvaton paino oli viime keväänä 55kg kehonkoostumusmittausten mukaan, enkä yhtään ihmettelisi, vaikka luku alkaisi nykyään nelosella. Erityisesti jalat, jotka ovat minulle muutenkin ongelmallinen treenattava lihasryhmä sulivat pois kuin jäätelö helteellä. Muodottomat hernekepit palasivat. Sen hinnan sain maksaa siitä, etten ymmärtänyt tai suostunut tuntemaan oman kroppani signaaleja. Sen hinnan sai maksaa, koska silloin ei ollut kärsivällisyyttä laittaa hommalle stoppia. Oli vain pakko jatkaa, saavuttaa se mitä lähti hakemaankin.  Siinä järjen ääni jää aika vaimeaksi supatukseksi, kun on halu tehdä ja päämäärä käsin hipelöitävissä.

66kg ja oikein tyytyväinen
66kg ja oikein tyytyväinen
IMG_8082[1]
62,5kg

Oma tarinani on aika tyypillinen ensikertalaisen hötkyilijän iltasatu. Kuinka moni ajatteleekaan että voi aloittaa uuden elämäntavan täysin tyhjästä. Miten moni porhaltaa suinpäin kilpailuihin. Kuinka moni sortuukaan arveluttaviin ja kiellettyihin menetelmiin, koska ei malta tehdä kärsivällisesti töitä, vaan yrittää oikoa ohi pohjatyön?

Fitness-urheilu on laji, mitä ei voi toteuttaa puolivillaisesti, jos haluaa menestyä. Moni, itseni mukaan lukien, haluaa kilpailla omien tavoitteiden ja unelmien vuoksi. Haluaa haastaa itsensä ja katsoa, mihin itsestä on. Ja se on mielestäni aivan ok, vaikka se miten ihmisiä tuntuukin korpeavan. Minkäs teet, kun sen kummempia amatööriskabailuja ei juustonaksufaneille löydy, on pakko mennä pylleröimään samoille lavoille intohimoisten ja voitontahtoisten tosiurheilijoiden kanssa.

Herää kuitenkin kysymys: onko homma kaiken sen arvoista, jos ei ole mitään realiteetteja voittaa? Jos parhaat sijat, mitä voi kuvitella ovat kaikkea muuta kuin finaalisijoja? Antaako touhu niin paljon, että kannattaa satsata siihen kaikkensa? Onko fitness oikeasti se elämäntapa, jota toteuttaisi vaikka toinen alaraaja amputoituna?

Jos mulla ei ois jalkaa, söisin pullaa.
Jos mulla ei ois jalkaa, söisin pullaa.

Vaikka kilpailuiden jälkeen tulikin tyhjiö ja kisahuuma on iskenyt päälle moneen otteeseen, on se kaikki ollut aika ohimenevää. Pikkuhiljaa olen huomannut, että jaksan yhä vähemmän seurata muiden kuntokuvia. Tuntuu hölmöltä ottaa niitä itsestäni. Ei ole käväissyt mielessäkään, että ottaisin instagramiin kuvia paljaasta takapuolestani, mitä sitäkin auliisti harrastin keskellä suurinta huumaa.  Silloin kun näki muutosta kaikkialla. Ja tottakai sitä tapahtuikin. Se 19kg painonpudotus oli varmasti se, mikä piti itsetunnon taivaissa ja sai minut olemaan ylpeä kaikesta edistymisestä. Ja tietenkin siitä saikin olla ylpeä!

Summa summarum:

Olen nyt aika lailla samassa painossa, pari kiloa kevyempänä, kuin ennen kuohuviinipullahtamista ja sen jälkeen vedettyä dieettiä. Painossa, jossa olen ollut koko aikuisikäni lukuunottamatta ääriesimerkkejä, kisakuntoa ja ”pullukoitumista” Kroppani malli on kuitenkin muuttunut, treenaan isommilla painoilla. Säännöllinen, proteiini – ja kasvispitoinen ruokavalio on vuosien varrella pinttynyt mukavasti takaraivoon. Olen päässyt eroon sokerikoukusta ja lohtusyömisestä. Kevään aikana olen löytänyt nautinnon rennosta liikunnasta, enkä tee jokaista treeniä verenmaku suussa, suorittaen. Maailmani ei kaadu, jos jätän treenin välistä tai poikkean ruokavaliostani.

IMG_8120[1]

Voisi sanoa, että harrastan liikuntaa samalla hyvällä fiiliksellä, tosissani mutten liian vakavissani, kuin ennen fitness-touhuamisiani. Kilpailuaspekti jopa ilman voittohaaveita toi suorittajan elämään vähän lisää suorittamista. Aivan kuin sitä olisi kaivattu yhtään lisää.

En voisi elää ilman treeniä, säännöllistä ja terveellistä ruokaa, itseni haastamista tai tavoitteita. Mutta en voi, enkä myöskään halua elää elämää, jossa nämä asiat ovat kaiken keskipisteessä. Elämän tarkoitus ja focus. Mitä minulle jäisi, jos menettäisin liikuntakykyni? Kyseessä on vain harrastus, joka jää lopulta kaiken muun jalkoihin, jos elämässä niikseen käy. En elä lajia varten. Mutta minulle on aivan ok, että joku niin tekee. Täytyy tehdä sitä, mitä todella rakastaa ja tätä lajia ei ilman rakkautta ja intohimoa jaksa kukaan vuodesta toiseen.

IMG_1011[1]

Moni ajattelee, että fitness-tyylinen elämäntapa on todella haasteellinen. Mutta itse olen kokenut, että minun kaltaisilleni ihmisille se nimenomaan ei ole haasteellinen. Se on suorastaan helpotus! Vaikeampaa on elää täysin rentoa, spontaania elämää, jossa vallitsee joustavuus ja hetkessä eläminen. Tai syödä ihan mitä sattuu milloin sattuu ja liikkua joskus kun huvittaa ja voida vieläpä hyvin.  Helpompaa minusta on kontrolloida tekemisiään ja elää ohjeiden sekä kalenterin mukaan.

Tärkeintä kuitenkin on elää sellaista elämää, joka näyttää ja tuntuu omalta! Jos johonkin elämässään ei ole tyytyväinen, on niitä asioita mahdollista muuttaa. Mutta muutoksen pitäisi silloinkin kummuta halusta, motivaatiosta ja tarpeesta. Ei epärealistisista odotuksista ”sitten elämäni olisi parempaa” Jokaisella meillä on varmasti ne kehityskohteemme. Itse jatkan kehittymistä rentouden saralla ja tunnustelen rauhassa omaa motivaatiotani. Jospa nyt vain rauhassa katsoisin, mihin (fitness)elämä vie ja kehittyy, enkä määrittelisi aina suuntaa etukäteen.

 

everfit

Täällä hyvinvoinnista, terveydestä, liikunnasta, omasta elämästään ja kaikkien asioiden ohi kirjoittelee henkilökohtainen valmentaja ja pian valmistuva fysioterapeutti. Olen elämäntapatunari ja huonolla huumorintajulla paiskattu savolaissyntyinen keskisuomalainen. Innokas treenaaja, turhan avoin hölösuu, vaimo ja amatöörikotipaakari. Blogi sai alkunsa, kun päätin muuttaa jahkailun tosiasiaksi ja lisätä kuntosalitreenilleen tavoitteen = pyllistelyn bikini fitness-lavoilla. Tästä blogista et kuitenkaan löydä mitään turhan glamoröösiä fitnesshuumaa, enemmänkin parsankatkuista puujalkavitseilyä ja mietteitäni kvanttimekaniikan suhteesta luumukiisseliin. Yhteistyökuvioita, palautetta, juttutoiveita ja vihapostia vastaanotan ilmomielin osoitteeseen: everfit( at) luukku.com.

11 vastausta artikkeliin “Enemmän fitness-muro kuin fitness-urheilija”

  1. mahtava teksti. itsekin olen jotenkin sen raskauslaihdutuksen jälkeen (ja salin vaihdoksen myötä) jotenkin relannut. Tykkään edelleen kuvata itseäni ja tsekkailla pumppia ym, mutta esim nyt en kyykkää jos en halua. Treenaan olkapäivät pari krt vkossa jos tuntuu siltä, hypin aitoja, juoksen vaikka lihakset katoaa( XD) teen toiminnallisia juttuja ja just niitä, mitkä on kivoja sillä hetkellä. En ressaa kehitystä(vähän painoa) ja nautin vaan liikunnasta. Välillä havahdun siihen että apua jos en tuukaan näyttää kunnon punttipenalta ikinä mut sit taas herään henkiin ja tajuan että so what, mulla on elämässä just nyt paljon kaikkea kivaa, jossa liikunnalla on iso osa.
    Muttei ainoa. Eikä taatusti se ainoa kiva asia. Yksi ihana asia muiden ohella.
    multa kyseltiin ennen paljon että ”koska kisoihin” ja mä olen aina vastannut etten mene. mä en ole koskaan viehättynyt ajatuksesta tähdätä yhtä päivää varten. Tykkään katseoa kisoja ja kuvia, mutta itse en halua treenata sitä yhtä rusketuspäivää varten. Haluan näyttää hyvältä joka päivä, näyttää joka päivä ”tavoitteeltani” vaikka ainahan sitä voi tavoitella lisää. Ymmärrät kuitenkin varmasti pointtini. 🙂 Haluan treenata hyvällä mielellä, en siten että ”tänään on pakko treenaa rintaa vaikkei huvittas” tai ”mä en tykkää kyykätä muttakun se on ainoa oikea jalkapäiväliike ni se on pakko tehä jalkapäivänä..” tai ” tänään tekis mieli reenaa koko kroppa läpi mutku mullon nelijakonen ni en voi..”
    Tsemppiä eve jatkoonkin!

    • Jeee, Fiinun kommentti pitkästä aikaa. <3 Hyviä mietteitä kuomaseni. Treeniä ja kehittymistä omaksi iloksi. Hyvää mieltä ja onnistumisen kokemuksia voi saada hyvin siitäkin. Paineita on tässä elämässä varmasti ihan ilman harrastuspaineitakin. Olen niin tyytyväinen, että itse olen hieman pystynyt treenisuorittamisen suhteen hölläämään, mutta vielä työmaata riittää.

  2. Tämä kohta tekstistäsi!!!!

    ”Moni ajattelee, että fitness-tyylinen elämäntapa on todella haasteellinen. Mutta itse olen kokenut, että minun kaltaisilleni ihmisille se nimenomaan ei ole haasteellinen. Se on suorastaan helpotus! Vaikeampaa on elää täysin rentoa, spontaania elämää, jossa vallitsee joustavuus ja hetkessä eläminen. Tai syödä ihan mitä sattuu milloin sattuu ja liikkua joskus kun huvittaa ja voida vieläpä hyvin. Helpompaa minusta on kontrolloida tekemisiään ja elää ohjeiden sekä kalenterin mukaan.”

    Niin totta 😀 Mä olen nyt 1,5v yrittänyt oppia elämään rennosti ja spontaanisti treenien ja ruokailujen suhteen. Se on ihan pirun paljon hankalampaa kuin se että tietää mitä syödä ja milloin ja pysyy siinä!

    • No niinpä! Opettelu jatkukoon… 😀 Ihanaa kesää!

  3. itselleni ns. fitness-elämäntyyli tarkkoine ruokavalioineen +säännöllisine herkutteluineen on ollut vain hyvästä itselleni. olen ennen syönyt mitä halunnut, ja ollut aika pullea mutten silti ikinä ylipainoinen. Siskoa tsempaten aloitin hänen kanssaan juoksun ja ruokavalion siistimisen, jolloin kilot lähti.söin terveellisesti ja ilman vaakaa, mutta se taisi aloittaa jonkun syömishäiriö kierteen. jossain vaiheessa lopetin syömisen, ja mitä vähemmän kaloreita, sen parempi. sen jälkeen tulikin ahmiminen kuvioihin, joka jatkui pitkään, vaikka oli aikoja jolloin en tehnyt sitä. Luulin itseäni todella isoksi ja lihavaksi vaikka olin todella pieni . Sen jälkeen aloitin Jutan superdieetin. Se toi onneksi itselleni säännölliset ruoka-ajat ja rupesin syömään. Sitten tapahtui se paha, kun 17-vuotiaana omilleni ja oikea syöminen taas katosi. Nykyään siis olen massakaudella ja käyn kuntosalilla tavoitteellisesti, joten voisin sanoa että fitness-elämäntyyli on pelastanut minut, ja kehon kuva ihanne on muuttunut parempaan päin. Edelleen välillä mietin, miten elämä on ollut helpompaa kun kaikki ei ole käynyt vaa’an kautta tai miten jatkossa, kun on omia lapsia ja haluaa heille näyttää että ruokaa saa syödä ja paljon, sekä opettaa heille itseluottamusta, ettei heille tule vääristynyttä kuvaa millaista kehoa tulee ihannoida. Tsemppiä sulle kesään ja tuleviin häihin.<3

    • Kiitos Riikka kommentistasi! Puhuttelevia kokemuksia. Minullekin säännöllinen ruokailu on ollut pääosin ihan huippujuttu. Ja voin kyllä paljon paremmin, kun noudatan jonkinlaista ruokavaliota tai ideologiaa. Tärkeintä on mielestäni vain se, että ajatukset eivät pörrää vain ruokien punnitsemisen ja tiukkien sääntöjen mukaan, vaan välillä on mahdollisuus höllätä ja tehdä spontaaneja valintoja ilman, että tarvitsee koko ajan miettiä että onko tämä nyt niin optimaalista vai ei. Itselläni on ollut aikoja, kun touhu on mennyt siihen, että tarkkailen neuroottisena jokaista suupalaa ja lasken lenkillä suuhun lentäneet kärpäsetkin kalorilaskurilla. Ei sellaista touhua kenellekään!!

  4. Hyvä teksti! Itsellenikin tämä elämäntapa on luontevaa ja helppoa toteuttaa. Vaikka tavoitteeni ovat lajin (bikini fitness) suhteen korkealla, niin fitness ei silti määrittele minua tai sanele koko elämääni. Perheelle, ystävilleni ja työkavereilleni olen jotain ihan muuta. Hyvää kesää ja otetaan rennosti! 🙂

    http://sunseyes.blogspot.fi/

    • Todellakin näin! Ja sinne myös tsemppiä ja mitä ihaninta kesää! Jospa häiden jälkeen ehtisi Helsinki-tärskyille! <3

  5. Aivan mahtava teksti. Kiitos siitä! Vaikka harrastankin eri lajia, niin luin kiinnostuksella soveltaen ajatuksia omiin juttuihin. Rehellistä ja ns. massasta poikkeavaa tekstiä! 🙂 Hyvää kesää.

    x Steffi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 
Tykkää jutusta