Kymmenen vaivaa yhden hinnalla !

Eilen pääsin viimeinkin fysioterapeutille selkäni kanssa. Selkä on kiukutellut viime marraskuusta saakka enemmän tai vähemmän. Kun marraskuussa tutkittiin toisesta silmästä lähtenyttä näköä, pääsi keskussairaalalla kokemaan kaikenlaiset härvelit ja tutkimukset. Muunmuassa pieleen menneen lumbaalipunktion, postspinaalipäänsäryn ja kahteen otteeseen laitetun veripaikan. Selkä oli silloin aivan mustelmainen ja todella kipeä pitkän aikaa. En käynyt silloin hetipikimmiten hieronnassa, koska nikamat olivat aivan kosketusarat. Rullailu ja kehonhuoltokin jäi alkuun vähälle, kun selkää tuli varottua. Ja sitten kun vaivat todenteolla alkoivat, sainkin selkää vain ärsytettyä lisää  venyttämällä ja hinkuttamalla ja vitkuttamalla.

Mutta kai nyt, kun hoidin koko ajan väärää vaivaa.

IMG_4829[1]

Parin viikon aikana selkä kipeytyi oikein tosissaan ja viime viikolla en päässyt enää edes kyykkyyn. Oli siis pakko mennä lääkäriin, josta tulikin lääkettä ja sairaslomaa nostotyöstä. Kevään aikana selkäpulman on huomannut  mm. kyykyissä, joissa ei ennen ollut mitään ongelmia hallita lantiota. Monella esiintyvää pulmaa, ns. butt winkiä, jossa lantion hallinta pettää ja pylly/selkä kääntyy maata lähestyessään koppakuoriaismaiseen asentoon ei ole ollut minulla riesana. Siksi maastavedot ja kyykyt ovat ottaneet hyvin pakaraan, jonka olenkin saanut tehokkaasti hermotettua. Kyykyt ovat kuitenkin menneet koko ajan huonompaan suuntaan ja tuota lantion hallinnan pettämistä on alkanut tapahtu ala-asennossa. En vaan saa pakettia pysymään kunnossa, jos painoa lätkii niskaan. Pari kertaa olen jo kauhulla miettinyt, että onko lihaskuntoni voinut huonontua näin paljon vai onko toinen polveni todella ihan sökönä vai mitä tässä on meneillään. Mietin jo sitäkin kauhuskenaariota, että joudun taas monen vuoden hyvän jakson jälkeen polveni kanssa veitsen alle ja hyh.

Kuva: Santabarbarastrength.com

Oli ihan mahtavaa päästä osaaviin käsiin ja itse sain tärkeän muistutuksen siitä, miksi olen aikoinani hakeutunut opiskelemaan fysioterapiaa. Se uskomaton herkkyys, mikä ammattitaitoisissa käsissä on. Se taito käsitellä niveliä ja observoida kehoa. Huomata kaikki pienetkin epäsymmetriat. Toi kyllä mahtavan boostin ja innostumisen itsellenikin. Näin pitkästä aikaa sellaista fysioterapiaosaamista, joka innosti ja motivoi minua! Ihan mahtava fiilis. Joka euron arvoinen käynti siis siltäkin osin.

Mutta se ei ollut mahtavaa, että niitä ongelmia löytyikin sitten enemmän, kuin vain selästä. Juu, selkä oli ärtynyt kyllä, ja varmasti pahentunut marraskuisesta ronkkimisesta, mutta pääsyy löytyi lantiosta, kuten selkävaivoilla usein tapana onkin. Harvalla lopulta vika on itse selässä. Ja niin vain oli minullakin epäsymmetrisyyttä. Lantio kääntynyt oikealta eteenpäin, minkä vuoksi asentoni on epätasapainoinen. Otan erimittaisia askeleita, rintarangan rotaatio puuttuu, lonkankoukistajassa pinne, piriformiksessa pinne. Tämän vuoksi kannatus oikealta pettää ja jalka humpsahtaa kyykyssä helposti sisäkiertoon. Itse tulkitsin tämän loitontajien heikkoudeksi, mutta siitä ei sitten ollutkaan kyse, vaan loitontajissa tuntui olevan hyvin pitoa. Selinmakuulla taas lantion sisäkiertyminen oli rajoittunutta, lantionpohjalihakset jumittivat. Ja syvien lihasteni hermotus on kuulemma auttamatta myöhässä. Kuulemma hieman sama, kuin matkustaisin junalla Jyväskylästä Tampereelle ja ”Juna lähtee”-kuulutus tulisi Jämsässä.

Taas se todistettiin, miten oman kehon virheasentoihin turtuu. En tokikaan odottanut olevani tasapainoinen (hehe) mutta ihan tällaista pulmavyyhtiä en odottanut. Virhe virhe virhe virhe. No, eihän se auta kuin alkaa kuntouttamaan. Fysioterapiassa jatketaan heti ensi viikolla.

Voi piru. Mitä tästä opimme, ei kannata mennä fysioterapiaan, sieltä palaa vain vaivaisempana takaisin! 😀

 

Miten pitää mieli mukana muutoksessa?

Viimeisessä kirjoituksessa manailin mieltä, joka kamppailee peilikuvan kanssa ja sain hyviä kommentteja aiheeseen liittyen, kiitos niistä!

IMG_2549[1]

Eräs kommentoija kirjoitti mielestäni hyvin, että kilpailemaan ei kannattaisi lähteä, jos ei kestä sitä, että vartalo ei pysy kisakunnossa, vaan rasvaa kertyy. Ja tottahan se on. Jos mielen kanssa joutuu taistelemaan, oma ulkonäkö aiheuttaa harmaita hiuksia tai hyvä tuuli on kiinni vaa’an lukemasta, ei itseään kannata ehdoin tahdoin kiusata kisadieetillä. Koska se on ainakin varmaa, että itsensä näkeminen niin pienessä kunnossa harvoin edistää sitä itsevarmuutta oman kehon suhteen. Poikkeuksiakin varmasti löytyy. Voihan dieetin läpivieminen olla myös kunnon itsetuntoboosti. Ja oli se sitä minullekin, koska olin ylpeä siitä, että vein homman loppuun kivisestä kinttupolusta huolimatta.

 

Jos mä jotain tiiän niin sen et mihin tätä peukkua käytetään! Kas näin!

Kisadieetti ei ole tietenkään automaattisesti mielelle mikään järkyttävä kokemus. Järkevät ihmiset hoitavat sen ihan ilman kriisejä. Mutta todennäköisyys mielen oireiluun kasvaa kyllä, kun henkilö lähtee painamaan kisoja kohti merkittävästä ylipainosta. Jo yksistään painonpudotus normaalipainoon voi olla mielelle iso pala purtavaksi, joten miten käykään, kun sieltä ylipainosta porskutellaan yhtä kyytiä kohti kisapainoa, jolloin ei ehditä nähdä sitä tervettä/normaalia kuntoa kuin hetken aikaa? On ihan eri asia kiristellä kisakuntoon kuutisen kiloa, kuin rymistää painoaan alas se 20kg. Selvähän se, että saattaa mieli hieman järkähtää, että hei hetkonen missäs täällä nyt mennään.

Mutta kyllä näitä mielen pulmia on painonpudottajilla ihan ilman kisadieettejäkin. Nopeassa tai suuressa pudotusurakassa pää ei välttämättä pysy mukana eikä millään halua ymmärtää, että keho on merkittävästi pienempi. Uudelleen lihominen pelottaa ja painonhallinta voi aiheuttaa harmia. Erityisesti niin käy silloin, kun on noudatettu ruokavaliota tai oltu laihdutuskuurilla, eikä iskostettu kaaliin uusia tapoja toimia, jotka johtaisivat elämäntapamuutokseen.

Tää offikausi on oikein jees. Banaaniplätysiä iltapalaksi.

Itse en muuta voi, kuin olla jälkiviisas ja tutkia ajatteluani kriittisesti. Ei rehellisesti käynyt mielessäkään, että oma pullahtamis-kisadieetti-rumbani voisi mitenkään järkyttää mieltäni, jota olen aina pitänyt hyvin vahvana ja kyllä – myös melkoisen järkevänä. Joten sai muuten peräkylän pyllistelijä yllättyä, kun päähän putkahti viime kesänä ajatus ”Näytän lihavalta” pukeutuessani entiseen lempimekkooni, jota olin itsevarmasti kantanut 16 kiloa painavampana ja näyttänyt mielestäni ihan helvetin hyvältä.

IMG_7087[1]
Syksyllä 2013 oikein tyytyväisenä

Itse olen aina halunnut kirjoittaa ja puhua näistä asioita avoimesti ja myös kannustanut muita siihen. Ei ole tietenkään mukavaa tuoda esille omia heikkouksiaan. Tottakai minullekin olisi hyödyllisintä se, että kertoisin vain siitä, miten mahtavasti elämä rullaa ja että itsekurini on vankkumatonta sorttia, kun jotain haluan. Voisin jättää kertomatta stressistä ja uupumuksesta ja siitä, että kyllä vain oli minullakin hankaluuksia palata arkeen ja enpäs jaksanutkaan eräänä aamuna herätä kuudeksi aamulenkille. Ehkä se toisi minulle yhden lisäasiakkaan, joka haluaisi rautaisen esikuvan itselleen. Mutta mitä se antaisi minulle? Eipä paljoa. Koen myös, että avoimuus tekee minusta helpommin lähestyttävän. Olen vain tavallinen pulliainen, jolla on omat ongelmansa. Ja tavallisten ihmisten parissa myös työskentelen.

Avoimuus ja itsensä tutkiskelu ovat ainoita keinoja päästä tilanteen herraksi, oli kyse sitten millaisesta probleemasta tahansa. Jos antaa ajatusten määrätä tekemisiään ja vielä selittelee tilannetta itselleen parhain päin, ei varmasti pääse ajatuksistaan eroon. Selittelemällä ja toimimalla ajatustensa mukaan vain vahvistaa sitä ei toivottua käyttäytymistä. Ja loppua ei varmasti näy. Monet sortuvat tässäkin helposti sitkun-ajatteluun. Tiedostetaan, että oma toiminta ei ole järkevää ja muutos tulisi tehdä, mutta aina sitä muutoksen tekemistä lykätään. Sitten kun olen siinä painossa. Sitten kun tulee syksy. Sitten kun alkaa työt. Sitten kun.

Sitä NYT-hetkeä vain sitten harvoin ilmaantuu. Ei se muutos nimittäin itsestään ala. Se lähtee omista ajatuksista, omista arvoista ja uusista toimintatavoista.

Realitycheck on aina toisinaan paikallaan ja minunkin piti tovi kaivella, mistä tuo jälleen mieleen pulpahtanut kiusallinen kroppakriiseily tällä kertaa johtuu. Ei auttanut kuin alkaa paperille jäsentelemään omaa elämäänsä.

Mikä on tärkeää?

Miten nämä tärkeät asiat elämässä toteutuvat?

Miten voisin tilannetta muuttaa?

Aika nopeasti se syy löytyi stressistä, terveydestä, treeneistä. Minun elämässäni treeni ja terveellinen ruoka näyttelevät isoa roolia. Rakastan molempia, työskentelen terveyden parissa. Minua kiinnostaa terveyden edistäminen. Minulle on tärkeää olla hyvässä kunnossa, näyttää hyvältä ja pitää kehoni suorituskykyisenä. Minulle on tärkeää tarjota kropalleni hyvää ravintoa. Mutta minulle on tärkeää myös hölläillä, nautiskella ja elää hetkessä muutenkin, kuin treenaamalla ja syömällä järkevästi.  On myös ihanaa lojua ja syödä herkkuja ja lipittää kuohuviiniä ystävien kanssa.

IMG_3284[1]

Nautiskelu ja lepääminen ovat kuitenkin mielessä niin voimakkaasti palkintoja ja vastapainoa kovalle työlle ja treenille, etten osaa hyvillä mielin heittää vapaalle, jos en ole tehnyt kovaa treeniä tai kovasti töitä. Silloin tuntuu, että keventely ei ole ansaittua. Ja tästä pääsee helposti siihen seikkaan, että kovia treenejä tarvittaisiin nyt lisää.

On kuitenkin vain hyväksyttävä tosiasiat. Joihinkin asioihin voin vaikuttaa ja joihinkin en. En voi mitään sille, että selkäni on nyt tässä tilanteessa. Mutta voin vaikuttaa siihen, annanko sen lytätä mielialani. Voin kuitenkin kävellä ja varmasti mennä tahkoamaan vaikka aerobista crosstrainerilla. Voin pyöräilllä (jos löydän hyvän asennon) En ole kahlittu sänkyyn. Eikä tämä tilanne kestä ikuisesti. Torstaina on aika fysioterapiaan ja lääkekaapissa on vielä troppeja. Pian pääsen treeniin kiinni ja on vain itsestäni kiinni kehitynkö siellä vaiko en. Niin simppeliä!

Itse en ole pääni oikkuilusta mitenkään huolestunut. Tässä käydään kolmeakymmentä, että kyllä kaikenlaiset vammailut ovat tulleet jo tutuiksi. Voisinhan minä vain elää kurinalaista elämää, jota ei mikään juhla tai spesiaalitilanne häiritse. Syödä ja treenata aina ohjeen mukaan ja elää omassa kuplassani. Ei olisi mitään ongelmaa pään kanssa, eikä vatsa olisi koskaan turvonnut. Tadaa! Mutta se ei ole mielestäni normaalia elämää. En todellakaan aio elää niin tai päästä itseäni niin helpolla. Tätä asiaa vatkataan niin kauan, että menee jakeluun!

Kompurointi ei ole vaarallista. Jos ei meinaa pysyä pystyssä, voi aina ottaa tukea. Jos kaatuu, voi nousta uudelleen. Jos sattuu, on suomalaisessa sanastossa liuta hyviä kirosanoja, joita rääkyä ja nousta sitten entistä raivoisammin ylös.

Kyllä kelpaa näyttää peukkua puurolautasellisen takaa!