Miksi kehoaan on niin vaikea arvostaa?

Häiden jälkeen elämä on ollut eestaas soutamista ja huopaamista vapaan ja arjen välillä. Rahkapurkinkannattelija on ollut lomalla ja viikonloput on käytetty reissuilemiseen ja juhlimisiin. Viime viikko meni taas ihan normaalisti ruokavalion ja treenien osalta, kunnes taas tulikin viikonloppu ja reissu ja häät, joissa piti tietenkin vetää kakkua kaksin käsin. Ja kotona odotti vielä kasa omista kekkereistä jääneitä karkkeja, jotka tietenkin piti syödä. Kummasti kaikkea oli ihan PAKKO syödä.

Oma kunto ja ruokailut ovat aiheuttaneet kiusallisen paljon stressiä taas viime aikoina. Ei ole mitään syytä tai pakkoa vedellä millään tiukalla ruokavaliolla nyt, kun ei ole mitään pyllistelydeadlineja eikä tarvitse änkeytyä enää hääpukuun. Ihan hyvin voisin elellä taas niin, että arkena mennään ruodussa ja viikonloppuna rennosti, mutta ei. Pääni on eri mieltä. Tällainen peli ei vetele. Ei kohtuus, ei rentous. Vaan täydellinen ehdottomuus.

IMG_5661[1]

Itse huomaan, että kuukauden aikana syödyt kakut ja namuset ja hörpityt kuohuviinit näkyvät vyötäröllä ja yläselässä. Tunnen oloni nesteiseksi ja voisin jopa vannoa, että naamani on turvoksissa ja leukaperät ovat kadonneet jonnekin kaksoisleuan alle. Aamuvatsa ei ole yhtä lommoinen kuin pari kuukautta sitten. No iik, voisi joku ajatella. Onpa kauheaa. Ja niinpä, kyllähän se täysin hölmöltä stressinaiheelta tuntuukin.

Pää vain tuntuu olevan sekaisin, että miten pitäisi toimia. Että mistä se paras olo tulee!   Kyläpaikoissa minulle tuputetaan lisää ruokaa, on leivottu milloin mitäkin herkkuja ja  kaivetaan heti pullo kuplivaa tarjolle koska ”Viime kesänä jäit kaikesta tästä paitsi!” Jos teen sen virheen, että parahdan painostani tai tulleista kiloista (en tiedä, mutta uskon vakaasti) tai en ota tarjottavia, ihmetellään kun olen niin hoikka/laiha/ruikuli, että miksi nyt en voi ottaa. Että kyllä niitä kiloja saakin tulla ja eiköhän olisi vaan hyvä, että saisin hieman muotoja kun ei ole enää mitään jäljellä.  Se tuntuu kiusalliselta. Haluaisin nauttia elämästä ja itse olen aina ajatellut, että nauttiminen tulee nimenomaan rentoudesta, spontaaniudesta ja siitä, ettei aina pingota. No, sitten kun yritän elää niin ja ottaa spontaanisti jotain ruokavaliooni kuulumatonta, jota en ole päivän makroihin suunnitellutj  tulee niitä ongelmia. Ensin olen kieltämättä ikionnellinen tunkiessani toista palaa suklaakakkua suuhun. Silloin olen vielä aivan itsevarma ja jotenkin olo on euforinen, että jes, juuri tältä sen elämän kuuluukin maistua! Tulee oikein sellainen uhma, että hahhaa, minä rikon mieleni asettamat kahleet! Mutta ei mene kauaa, kunnes ahdinko iskee ja valtaa minut. Saa vatsaan kylmän möykyn. Tuo kyyneleet silmiin. Vatsa pömpöttää. Inhottava olo. Miksi pitikin syödä. Ei tämä edistä mitään. Olipa turhaa. Pari palaa kakkua saa vain haluamaan lisää. Kohtuus ei riitä ja kohtuuttomuus tuo entistä hirveämmän olon ja morkkiksen.

IMG_3049[1]

En suhtautuisi kauhulla nousevaan painoon, jos treenaisin tällä hetkellä täysillä ja söisin optimaalisesti, lihaskasvuani tukien. Mutta jos se ympärysmittojen kasvu tarkoittaa sitä, että vyötärö levenee ja perästä alkaa taas tulla kuin seitsemän leivän uuni ja tämä kaikki on vain nautinnonhaluisella ja rennolla elämäntavalla hankittua, on minusta ihan syytäkin olla huolissaan ja tarttua härkää sarvista ennen kuin on liian myöhäistä. Mutta ei pään tarvitsisi mitään hätätilaa julistaa. Miksi ei vain voisi kohauttaa olkiaan, että ok jos nyt lomalla tulee 2kg. Ne lähtevät kun palaa arkeen. Miksi saada suorastaan paniikkimainen kohtaus, että nyt muuten maistoin pullataikinaa, päivä on pilalla. Jotenkin sitä myös on niin ylpeä omasta itsekuristaan. Siitä, ettei kisojan jälkeen tullut sitä 20kg pullahdusta, jota ilkeämieliset jäivät odottamaan vahingonilon kiimassa. Ylpeä siitä, että minä saan pidettyä homman kasassa.

Luulen, että lisääntyneen kriiseilyn taustalla  vaikuttaa treenien epäsäännöllisyys. Kyllähän minä edelleen treenaan enemmän, kuin keskiverto sunnuntaikävelijä ja harvoin liikuntakerrat viikossa jäävät sentään alle 5. Plus kaikki hyötyliikunta päälle. Mutta en voi todellakaan ylpeänä sanoa, että olisin treenannut 100 lasissa koko kesän ja kevään. Tehnyt onnistuneita je eteenpäin vieviä treenejä. Enemmänkin olen ylläpitänyt kuntoani. Oikeasti kovia treenejä, joista olen poistunut jalat tutistten ja silmämunat lerputtaen, on ollut varmaan 20 koko kevään aikana. Muuten on ollut keskiraskasta. Ja sitten ihan höntsääkin. Ja nyt on selkä sellaisessa juntturassa, että saa nähdä milloin pääsee kunnolla kyykkäämään. Ja sekös vasta wannabe fitnesstörppöä syökin, että pitää vaan popsia buranaa ja sirdaludia ja heijata.

Odotan innolla sitä, että saan taas treenit rullaamaan ja se 5  KOVAA salia tapahtuu säännöllisesti joka viikko. Satoi tai paistoi tai oli joulu taikka juhannus. Säännöllisyys treeneissä on ainoa keino saada tulosta. Ja uskon, että säännöllinen treeni on myös se, mikä pitää oman mieleni kasassa, Ja siis vielä nimenomaan se säännöllinen KOVA treeni. Aerobisilla ja patteritreeneillä mieli pomppii seinille.

Kun treenaa, mieli ei jaksa arjessakaan vaivautua miettimään miksi paita kiristää tai että kannattaako syödä enemmän ruokaa, kun on  nälkä. Koska tietenkin kannatttaa. Mutta kun ei pääse toteuttamaan kunnollisia kovia treenejä säännöllisesti, alka kroppa nopeasti aiheuttaa murhetta. Mieli väittää kovasti, että yhtäkkiä se perä roikkuu, allit hölskyvät. Vatsalihakset surkastuvat ja kainaloläskit palaavat. Sitten käy salilla ja boom, vartalo näyttääkin todella hyvältä ja ai että kun onkin taas ryhtiä tytössä. Ja sitten menee pari päivää ja hupsis: näytän mielestäni hoikalta, sitten laihalta. Sitten laihalta läskiltä. Sitten ihan vaan läskiltä. Peili tuntuu kertovan erilaista totuutta joka päivä ja mieleni ottaa ne totuudet vastaan ja aloittaa älämölön.

IMG_4622[1]

Kehon kanssa kriiseilylle tulee pian vuosipäivä, ellen saa asialle tehtyä jotain.Tuntuu, että olen tyytyväinen vain silloin, kun noudatan ohjeita 100% enkä lipsu edes juhlissa. Kun syön vain aina kiltisti, puhtaasti ja optimaalisesti. Mutta se ei ole mielestäni elämää, enkä aio alkaa elämään pääni oikkujen ehdoilla. Ei se ole mistään kotoisin.

Pahinta on se, että tämä vaikuttaa tottakai parisuhteeseenkin. Miesparka joutuu kuuntelemaan kriiseilyäni jatkuvasti, eikä viimeisenä lomapäivänäikään voitu käydä pizzalla, kun vaimoa niin alkoi ahdistaa. Että terve! Ihan sama miten hän kehuu, niin oma pääni ei lopeta vartaloni huonojen kohtien ja turvotusten etsimistä. On työlästä olla kommentoimatta, kun kehutaan, että vartalo näyttää upealta. Mieli huutaa, että eikä! Vaan turvonneelta, lihaksettomalta, plää plää plää!

IMG_7904[1]

Että ottaa päähän, että pääni onkin tällainen. Ja mikä kummallisinta, ohjeistan painonpudottajia näiden asioiden kanssa jatkuvasti. Osaan kannustaa ja tsempata. Osaan osoittaa, että heidän tulee muuttaa ajattelutapaansa. Että kehon inhoaminen ei ole tie tuloksiin. Että kaiken tulisi lähteä siitä, että ei hemmetti, olen niin mahtava, että ansaitsen vain parasta.

Olen toki aina ollut jossain määrin ulkonäkökeskeinen, mutta se ei ole mitään verrattuna nykytilaan. Ennen olin itsevarma ja todellakin ajattelin, että olen ihan hemmetin upea ja rakastin vartaloani. Mutta nykyään en juuri näe siinä kuin puutteita. Enkä voi sietää sitä, että ajattelen niin. Minulla on toimivat raajat, normaali terve keho. Mahdollisuus muokata sitä, jos haluan. Miksi valitan? Miksi sätin? Miksi en arvosta ja rakasta sitä, mitä olen?

Bettina julkaisi  jälleen hyvän tekstin blogissaan. Minua puhutteli erityisesti kohta:

”Kun päätin kilpailla, en tajunnut mitä kaikkea se ottaa. Jos olisin ymmärtänyt, minkälaisen vankilan itselleen tekee sillä, että näkee itsensä lähes rasvattomana, olisin miettinyt toisen kerran hommaan ryhtymistä. Sitä ei katso ikinä enää itseään peilistä samalla tavalla.

Harmi, että minulle kävi juuri niin.

IMG_0524[1]

everfit

Täällä hyvinvoinnista, terveydestä, liikunnasta, omasta elämästään ja kaikkien asioiden ohi kirjoittelee henkilökohtainen valmentaja ja pian valmistuva fysioterapeutti. Olen elämäntapatunari ja huonolla huumorintajulla paiskattu savolaissyntyinen keskisuomalainen. Innokas treenaaja, turhan avoin hölösuu, vaimo ja amatöörikotipaakari. Blogi sai alkunsa, kun päätin muuttaa jahkailun tosiasiaksi ja lisätä kuntosalitreenilleen tavoitteen = pyllistelyn bikini fitness-lavoilla. Tästä blogista et kuitenkaan löydä mitään turhan glamoröösiä fitnesshuumaa, enemmänkin parsankatkuista puujalkavitseilyä ja mietteitäni kvanttimekaniikan suhteesta luumukiisseliin. Yhteistyökuvioita, palautetta, juttutoiveita ja vihapostia vastaanotan ilmomielin osoitteeseen: everfit( at) luukku.com.

13 vastausta artikkeliin “Miksi kehoaan on niin vaikea arvostaa?”

  1. Tämä postaus osui kyllä täydellisesti. Tiedän tismalleen mistä puhut ja uskon että surullisen moni tietää. Itse en ole edes päässyt tuohon vaiheeseen että herkuttelisin, en muista milloin viimeksi olisin laittanut mitään väärämakroista suuhuni. Ja silti, tuntuu että en voi syödä ylimääräistä leipää ruualla vaikka nälkä huutaa ja ei voi pitää viikossa kahta välipäivää koska näin ei suunniteltu. Nojoo, nyt kaduttaa, ylikuntohan tästä stressistä sit tuli. Nyt kroppa ei oo kahteen viikkoon palautunut, olo on kuumeinen ja väsynyt ja kaikki netin palstat sanoo että nyt sit syöt ja lepäät. Mutta yritäppä ahtaa fittaajan päähän ”syö ja älä liiku”. Itkuu pidätellen eteenpäin, pää on pahin vihollinen!
    Toivottavasti saat tarpeeksi ajoissa mielesi hyväksymään itsesi, tiedät kyllä että olet just hyvä! Tsemppiä!

    • Tsemppiä sinne, sips! Harmillista, että teksti osui, mutta samalla mukava kuulla, että en ole yksin näiden pulmien kanssa. Tiedän niin hyvin tuon tunteen, kun ei vaan voi/osaa noudattaa ohjeita, joista hyötyisi eniten. Pää vaan hankaa ihan toiseen suuntaan ja valitettavasti siihen, joka on se harmillisemi. Plääh. Mutta kyllä tämä tästä, eikös vaan??

    • Joo kyllä tää tästä, mutta stressiä aiheuttaa kreikan bikiniloma parin viikon päästä. Ja kun piti olla niiiniin timmissä ja nyt sit vaan pelottaa niiniin kamalasti että maha löystyy 😀 dafug ihan alkaa naurattaa tää oma lapsellisuus.. No joo mutta kiitos uusimman postauksesi päätän itsekin keskittyä asioihin mitkä on paljon tärkeempiä 🙂 Tää on the deal- nyt keho kuntoon tai en jaksa siellä kreikassa edes löhöillä iloisena. Sitä paitsi en kummiskaan edes liho, pää se vain huijaa! 😀 Hahhah huumorin puolella ollaan eli voitto häämöttää. Tosi hyviä molemmat postauksesi, tämä ja uudempi. Avaudu vaan jatkossakin, ei kukaan just jaksa niitä kulissimisuja.

  2. Tiedän ehdottomasti ton tunteen kuinka kovien treenien puute vaikuttaa omaan tuntemukseen kehosta. Toivottavasti pääset pian taas treenien pariin ja näin ollen stressittömämpään peilikuvaan!
    Tunnistan kyllä tekstistä muutenkin omia ajatuksia. Se höllääminen tuntui kisojen jälkeen olevan aluksi aivan liian hankalaa ja ”turvonnut” peilikuva ahdisti. Mua auttoi ensinnäkin se, etten yksinkertaisesti kytännyt sitä peiliä jatkuvasti ja lopetin vaa’alla käynnin. Menin puhtaasti oman fiiliksen mukaan. Ja vähitellen on tuntunut että tasapaino kontrollifriikin ja rennostiottajan välillä alkaa olla löytymässä. Vaikka painoa on kisapainosta tullut melkein kymmenen kiloa, en koe (enää) olevani mitenkään turvonnut ja lihava. En tiedä mitä ajattelutavassani on tapahtunut kuluneen kevään ja kesän aikana mutta ainakin olen keskittynyt muuhun elämään enemmän. Elämän kun ei tarvitse pyöriä oman kunnon, treenin ja ruoan ympärillä 😀
    Jos kroppastressille ei näy loppua niin suosittelen kääntymään jonkun ammattilaisen puoleen, ennen kuin kierteelle on liian hankala saada loppua! Ei ole häpeä myöntää että tarvitsee apua 🙂 asiat voi tuntua paljon selvemmiltä kun pääsee puhumaan niistä jollekin 🙂
    P.s. Mun mielestä sä näytät aivan huikean hyvältä!

    • Kiitos Eerika hyvästä kommentista! Toivotaan tosiaan, että nyt treenit jatkuisivat ilman keskeytymisiä/sairastamisia/uuvahtamisia säännöllisesti, niin saisi hyvää fiilistä ja nimenomaan sitä stressittömyyttä takaisin! Selkeästi kun ovat yhteydessä toisiinsa. Ja tottakai, paineinen kroppa näyttää aina paremmalta ja ryhti on kumman ylväs, kun pumppaa menemään. Ihan eri tavalla tiedostaa kehonsa ja sen asennot!
      Ihan mahtavaa, että olet keskittynyt muuhun elämään. Ei sen elämän tosiaan tarvitse eikä kuulu pyöriä oman kunnon vahtaamisen ympärillä. Toivon, että minäkin saan sen näihin vatkuliaivoihin taottua ja palautettua sen rennon itsevarman asenteen ja olon, mikä minulla joskus kropastani oli!! 🙂
      Ja kiitos ja samoin, kaunis. <3

  3. Mielestäni ihmisten, jotka ei kestä kisojen jälkeistä elämää, ei kannata kisata. Tosiasiahan se on, ettei rasvattomassa kropassa kukaan pysty/jaksa elää vuosi tolkulla.

    • Kiitos kommentistasi. Valitettavasti tässä asiassa ei oikein voi muuta, kuin olla jälkiviisas. Sen kun huomaa vasta kilpailuiden jälkeen, mitä oma pää voi keksiä. Aikamoisena yllätyksenä tulee varmasti monelle, ainakin minulle, koska kropan ja mielen välisessä suhteessa ei näin mittavaa problematiikkaa ole aiemmin ollut.

  4. Saman ongelman kanssa painitaan. Tosin viikonloput heitän lekkeriksi ja näin ollen on päässyt turhan paljon lisäkiloja kerääntymään. Nyt koitan siistiä kuntoa, että talvea kohden voisi paremmin mielin alkaa nostelemaan kaloreita. Aineenvaihduntani on tipahtanut sinne alle 2000kcal tienoille, eli hieman ahdistaa tämä ”ruoan sietokyky”.

    Tsemppiä sinnekin päätä vastaan taistelemiseen <3 minunkin mielestäni näytät upealta ja olit todella kaunis morsian!

  5. Kiitos kun olet näin avoin asian suhteen. Itsellä on myös tuo kohtuuden ja tasapainon löytyminen ollut vain pelkkä tabu, ja painon kanssa on tullutkin jojoiltua ja paljon. Kurinalaisuutta->ahmintaa->masennusta->kurinalaisuutta-> jne. Ehkä silti kliseisesti sanottuna ensimmäinen askel on se, että katsoo sitä totuutta silmiin eikä selittele itselleen. Ehkä jopa myöntää että nyt ei yksin löydä keinoja toipumiseen. Mun mielestä oot jo pitkällä ajatusmaailmasi kanssa, sen takia sulla on varmasti hyvät eväät oikeasti päästä noista vielä yli 🙂
    Monet syöm.häir. kanssa kamppailevat kun ei välttämättä koskaan pysty myöntämään sairauttaan ja se jos jokin on vaarallista.

    Kyllä ne työkalut löytyy ja tasapainoisemmat ajat sieltä vielä tulee! Tsemppiä <3

    • Kiitos Marianna kommentista! Asioita työstetään ja käsitellään kyllä ja mielestä otetaan vielä yliote! Ja olen samaa mieltä, että tärkeintä on olla rehellinen. Selitykset eivät auta ja tekosyyt eivät kelpaa. On vain kohdattava tosiasiat, teki se sitten kipeää (eli kyllä :D)

      Tsemppiä sinne Marianna!

  6. Olipahan melko tykitystä! Kyllähän nuo ajatukset sun teksteistä on aiemminkin välittynyt mutta rohkea teksti kuitenkin. Surullinen kaikin puolin kyllä ja pakko jakaa muutamille kisaamaan aikoville tuttaville. Treenin puute tuntuu täälläkin henkisesti pahalta mutta syy on jossain muualla kun kropan ulkonäössä tai perseen roikkumisessa, alkaa vaan ehkä vituttaa kaikki liikaa ja ajatukset harhailee, eikä sillä tavoin pysty oleen ihan parhaimmillaan…

    Toivottavasti saat sun ajatukset selkeytettyä ja ehkä suunnattua ihan johonkin muualle. Tuo eka kuva on heti jo aivan suorastaan surullinen – Ihan laiha ja saisi ainakin minut kyseenalaistamaan myös sun ammatillisuuden jossain määrin. Enemmän ajatusta siihen mitä kaikkea sinä voit sun kropalla tehdä, kun siihen miltä se näyttää. Suurin osa meitä kaikkia ympäröivistä ihmisistä ei edes kiinnitä siihen sen suurempaa huomiota vaikka se olis kuinka hyvä tai huono, treenattu tai salitaukoillut.

    • Kiitos Sanna kommentista! Tykitys on toisinaan tarpeen! Itse tykkään puhua asioista ääneen, myös sellaisista hankalammista, jotka eivät ehkä näytä itseäni parhaassa valossa. Mutta se on elämäåä! Ja haluan kuitenkin tuoda esille, että tällaisten ajatusten ei tule antaa vallata koko elämää, vaan niihin tulee puuttua ja niistä tulee puhua.

      Ensimmäinen kuva on kisaviikolta, eli ei sentään tämän hetken tilantestaa! Sepä juurikin, että miksi kropan ulkonäkö niin kiinnostaa ja tuottaa ahdinkoa, kun itsellekin ehdottomasti tärkeämpää arvojärjestyksessä on se, mitä voi keholla tehdä! Tämäpä onkin kunnon arvoristiriitamylläkkä siellä mielessä, jota tulee tarkastella.

  7. Apua tää oli ihan kuin mun näppäimistöltä kanssa. :/ Kerron omani tässä..
    Voi mun poikaystävä parkaa kun joutuu oikeasti joka päivä kuuntelemaan ”kauhee ku iso maha mulla!” ”toiki on paremmassa kunnossa kun mä, mutta en ole yllättynyt kun olen näin laiska” Laiskana pidän muka itseäni joka treenaa 4 x salia viikossa + pyöräilyä,kävelyä päälle ja kaukana lihavasta oikeasti. Kuulostaa kehulta, mutta poikaystävä sano, että joku varmaa maksaisi et näyttäisi edes tolta, mutta omasta mielestäni lähes 5 vuoden sali ei vaan näy missään. Tulee vaan sokeeksi itselleen. Ennen mäkin olin itsevarmempi enkä miettiny joka päivä, että ompa lihava/turvonnut ja mitä näitä haukkumanimiä onkaan loputtomiin..

    Mäki tunnen ihan kauheaa morkkista, jos syön herkkuja. Tässä pari viikkoa takaperin kun oltiin poikaystäväni vanhempien luona nii siellä muka oli ”lupa” syödä herkkuja ja tuliki syötyä aika paljon mun normaaliin määrään nähden. Ajattelin taas varmaa sadannen kerran ,että nyt loppuu kun tullaa kotiin. Niin sen kerran jälkeen onki leivottu pullaa, haettu pullaa, pannukakkua.. Eilenki vedin oikee uhmaten aamulla kaksi pullaa ja tiedät varmaa mikä olo. Läski, paska, inhottava, huono itsekuri… Mäki tunnistan tuon ”uhman” itsessäni välillä. Oikein poikaystvälleni joskus sanon ”Ompas paska päivä joten voisi vaa mättää herkkuja ku ei millää ole mitään väliä”. Pelottaa hiukan entäs jos tää itseinho jatkuu loputtomiin.

    Ilkeästi sanottu tää seuraava, mutta eilen sain salilla lisäboostia treeniin kun näin tytön jolla ei ollut lihaksia ja oli vähän löysä (ei ylipainoinen, aloittelija salilla) niin että nyt pitää treenata hulluna, että mä en halua noin löysiä käsivarsia. Auts.. Vaikka en edes mulkoillut pahasti vaan olin normaalisti niin tuntu pahalle, että ajattelin noin edes näin jälkeäpäin. Se tyttö seurasi treenejäni siinä sivussa niin se voi ajatella hyvin taas musta positiivista ja että mulla on asiat muutenki hyvin. Vaikka ulkokuori voi pettää.. Jotenki läskien / muiden laihaläskien rinnalla tunnen itseni lihaksikkaaksi ja kauniimmaksi, mutta hyväkuntosten ihmisten keskellä tää oman itseni haukkuminen/aliarviointi korostuu entisestään ja mulla on oikeasti mennyt tämän asian takia monta tuntia päivässä itsensä morkkaamiseen/piiskaamiseen.. 🙁
    En edes kehtaa kirjoittaa nimi kohtaan omaa nimeäni jos joku tunnistaa (sähköpostissa näkyy kumminkin sinulle)

    T. M 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 
Tykkää jutusta