Miten pitää mieli mukana muutoksessa?

Viimeisessä kirjoituksessa manailin mieltä, joka kamppailee peilikuvan kanssa ja sain hyviä kommentteja aiheeseen liittyen, kiitos niistä!

IMG_2549[1]

Eräs kommentoija kirjoitti mielestäni hyvin, että kilpailemaan ei kannattaisi lähteä, jos ei kestä sitä, että vartalo ei pysy kisakunnossa, vaan rasvaa kertyy. Ja tottahan se on. Jos mielen kanssa joutuu taistelemaan, oma ulkonäkö aiheuttaa harmaita hiuksia tai hyvä tuuli on kiinni vaa’an lukemasta, ei itseään kannata ehdoin tahdoin kiusata kisadieetillä. Koska se on ainakin varmaa, että itsensä näkeminen niin pienessä kunnossa harvoin edistää sitä itsevarmuutta oman kehon suhteen. Poikkeuksiakin varmasti löytyy. Voihan dieetin läpivieminen olla myös kunnon itsetuntoboosti. Ja oli se sitä minullekin, koska olin ylpeä siitä, että vein homman loppuun kivisestä kinttupolusta huolimatta.

 

Jos mä jotain tiiän niin sen et mihin tätä peukkua käytetään! Kas näin!

Kisadieetti ei ole tietenkään automaattisesti mielelle mikään järkyttävä kokemus. Järkevät ihmiset hoitavat sen ihan ilman kriisejä. Mutta todennäköisyys mielen oireiluun kasvaa kyllä, kun henkilö lähtee painamaan kisoja kohti merkittävästä ylipainosta. Jo yksistään painonpudotus normaalipainoon voi olla mielelle iso pala purtavaksi, joten miten käykään, kun sieltä ylipainosta porskutellaan yhtä kyytiä kohti kisapainoa, jolloin ei ehditä nähdä sitä tervettä/normaalia kuntoa kuin hetken aikaa? On ihan eri asia kiristellä kisakuntoon kuutisen kiloa, kuin rymistää painoaan alas se 20kg. Selvähän se, että saattaa mieli hieman järkähtää, että hei hetkonen missäs täällä nyt mennään.

Mutta kyllä näitä mielen pulmia on painonpudottajilla ihan ilman kisadieettejäkin. Nopeassa tai suuressa pudotusurakassa pää ei välttämättä pysy mukana eikä millään halua ymmärtää, että keho on merkittävästi pienempi. Uudelleen lihominen pelottaa ja painonhallinta voi aiheuttaa harmia. Erityisesti niin käy silloin, kun on noudatettu ruokavaliota tai oltu laihdutuskuurilla, eikä iskostettu kaaliin uusia tapoja toimia, jotka johtaisivat elämäntapamuutokseen.

Tää offikausi on oikein jees. Banaaniplätysiä iltapalaksi.

Itse en muuta voi, kuin olla jälkiviisas ja tutkia ajatteluani kriittisesti. Ei rehellisesti käynyt mielessäkään, että oma pullahtamis-kisadieetti-rumbani voisi mitenkään järkyttää mieltäni, jota olen aina pitänyt hyvin vahvana ja kyllä – myös melkoisen järkevänä. Joten sai muuten peräkylän pyllistelijä yllättyä, kun päähän putkahti viime kesänä ajatus ”Näytän lihavalta” pukeutuessani entiseen lempimekkooni, jota olin itsevarmasti kantanut 16 kiloa painavampana ja näyttänyt mielestäni ihan helvetin hyvältä.

IMG_7087[1]
Syksyllä 2013 oikein tyytyväisenä

Itse olen aina halunnut kirjoittaa ja puhua näistä asioita avoimesti ja myös kannustanut muita siihen. Ei ole tietenkään mukavaa tuoda esille omia heikkouksiaan. Tottakai minullekin olisi hyödyllisintä se, että kertoisin vain siitä, miten mahtavasti elämä rullaa ja että itsekurini on vankkumatonta sorttia, kun jotain haluan. Voisin jättää kertomatta stressistä ja uupumuksesta ja siitä, että kyllä vain oli minullakin hankaluuksia palata arkeen ja enpäs jaksanutkaan eräänä aamuna herätä kuudeksi aamulenkille. Ehkä se toisi minulle yhden lisäasiakkaan, joka haluaisi rautaisen esikuvan itselleen. Mutta mitä se antaisi minulle? Eipä paljoa. Koen myös, että avoimuus tekee minusta helpommin lähestyttävän. Olen vain tavallinen pulliainen, jolla on omat ongelmansa. Ja tavallisten ihmisten parissa myös työskentelen.

Avoimuus ja itsensä tutkiskelu ovat ainoita keinoja päästä tilanteen herraksi, oli kyse sitten millaisesta probleemasta tahansa. Jos antaa ajatusten määrätä tekemisiään ja vielä selittelee tilannetta itselleen parhain päin, ei varmasti pääse ajatuksistaan eroon. Selittelemällä ja toimimalla ajatustensa mukaan vain vahvistaa sitä ei toivottua käyttäytymistä. Ja loppua ei varmasti näy. Monet sortuvat tässäkin helposti sitkun-ajatteluun. Tiedostetaan, että oma toiminta ei ole järkevää ja muutos tulisi tehdä, mutta aina sitä muutoksen tekemistä lykätään. Sitten kun olen siinä painossa. Sitten kun tulee syksy. Sitten kun alkaa työt. Sitten kun.

Sitä NYT-hetkeä vain sitten harvoin ilmaantuu. Ei se muutos nimittäin itsestään ala. Se lähtee omista ajatuksista, omista arvoista ja uusista toimintatavoista.

Realitycheck on aina toisinaan paikallaan ja minunkin piti tovi kaivella, mistä tuo jälleen mieleen pulpahtanut kiusallinen kroppakriiseily tällä kertaa johtuu. Ei auttanut kuin alkaa paperille jäsentelemään omaa elämäänsä.

Mikä on tärkeää?

Miten nämä tärkeät asiat elämässä toteutuvat?

Miten voisin tilannetta muuttaa?

Aika nopeasti se syy löytyi stressistä, terveydestä, treeneistä. Minun elämässäni treeni ja terveellinen ruoka näyttelevät isoa roolia. Rakastan molempia, työskentelen terveyden parissa. Minua kiinnostaa terveyden edistäminen. Minulle on tärkeää olla hyvässä kunnossa, näyttää hyvältä ja pitää kehoni suorituskykyisenä. Minulle on tärkeää tarjota kropalleni hyvää ravintoa. Mutta minulle on tärkeää myös hölläillä, nautiskella ja elää hetkessä muutenkin, kuin treenaamalla ja syömällä järkevästi.  On myös ihanaa lojua ja syödä herkkuja ja lipittää kuohuviiniä ystävien kanssa.

IMG_3284[1]

Nautiskelu ja lepääminen ovat kuitenkin mielessä niin voimakkaasti palkintoja ja vastapainoa kovalle työlle ja treenille, etten osaa hyvillä mielin heittää vapaalle, jos en ole tehnyt kovaa treeniä tai kovasti töitä. Silloin tuntuu, että keventely ei ole ansaittua. Ja tästä pääsee helposti siihen seikkaan, että kovia treenejä tarvittaisiin nyt lisää.

On kuitenkin vain hyväksyttävä tosiasiat. Joihinkin asioihin voin vaikuttaa ja joihinkin en. En voi mitään sille, että selkäni on nyt tässä tilanteessa. Mutta voin vaikuttaa siihen, annanko sen lytätä mielialani. Voin kuitenkin kävellä ja varmasti mennä tahkoamaan vaikka aerobista crosstrainerilla. Voin pyöräilllä (jos löydän hyvän asennon) En ole kahlittu sänkyyn. Eikä tämä tilanne kestä ikuisesti. Torstaina on aika fysioterapiaan ja lääkekaapissa on vielä troppeja. Pian pääsen treeniin kiinni ja on vain itsestäni kiinni kehitynkö siellä vaiko en. Niin simppeliä!

Itse en ole pääni oikkuilusta mitenkään huolestunut. Tässä käydään kolmeakymmentä, että kyllä kaikenlaiset vammailut ovat tulleet jo tutuiksi. Voisinhan minä vain elää kurinalaista elämää, jota ei mikään juhla tai spesiaalitilanne häiritse. Syödä ja treenata aina ohjeen mukaan ja elää omassa kuplassani. Ei olisi mitään ongelmaa pään kanssa, eikä vatsa olisi koskaan turvonnut. Tadaa! Mutta se ei ole mielestäni normaalia elämää. En todellakaan aio elää niin tai päästä itseäni niin helpolla. Tätä asiaa vatkataan niin kauan, että menee jakeluun!

Kompurointi ei ole vaarallista. Jos ei meinaa pysyä pystyssä, voi aina ottaa tukea. Jos kaatuu, voi nousta uudelleen. Jos sattuu, on suomalaisessa sanastossa liuta hyviä kirosanoja, joita rääkyä ja nousta sitten entistä raivoisammin ylös.

Kyllä kelpaa näyttää peukkua puurolautasellisen takaa!

everfit

Täällä hyvinvoinnista, terveydestä, liikunnasta, omasta elämästään ja kaikkien asioiden ohi kirjoittelee henkilökohtainen valmentaja ja pian valmistuva fysioterapeutti. Olen elämäntapatunari ja huonolla huumorintajulla paiskattu savolaissyntyinen keskisuomalainen. Innokas treenaaja, turhan avoin hölösuu, vaimo ja amatöörikotipaakari. Blogi sai alkunsa, kun päätin muuttaa jahkailun tosiasiaksi ja lisätä kuntosalitreenilleen tavoitteen = pyllistelyn bikini fitness-lavoilla. Tästä blogista et kuitenkaan löydä mitään turhan glamoröösiä fitnesshuumaa, enemmänkin parsankatkuista puujalkavitseilyä ja mietteitäni kvanttimekaniikan suhteesta luumukiisseliin. Yhteistyökuvioita, palautetta, juttutoiveita ja vihapostia vastaanotan ilmomielin osoitteeseen: everfit( at) luukku.com.

6 vastausta artikkeliin “Miten pitää mieli mukana muutoksessa?”

  1. No ihan tavallisena 15 kiloa laihduttaneena henkilonä voin todeta etta kyllahan se on henkisesti rankka prosessi. Itse sokeutuu täysin omalle peilikuvalleen ja se pelko on todellakin takaraivossa etta lihoo jalleen palloksi.

    Minusta kuitenkin pitää ottaa realismia käteen eli jokaisen normaalin ihmisen paino heittelee jonkin verran ja muutama kilo sinne tai tänne tavallisella kuntoilijalla ei merkitse paljon mitään, ja kun on kerran onnistunut kadottamaan ne läskit kyllähän ne taas uudestaankin lähtevät.

    On minusta aivan valheellista pitää ihanteena urheilijan kroppaa jossa rasvaprosentti on pitkälti alle 20, tama ei onnistu tavalliselta kuntoilijalta tai normaalissa elämassä. Ei kellään tavallisella ihmisella ole yksinkertaisesti aikaa moiseen. Itsekin olen pt:n avustuksella pudottanut rasvaprosenttia niin etta se olisi normaaleissa lukemissa ikään nahden. Mutta olen realisti tavoitteen suhteen.

    Monilla kuntoilijoilla tuntuu olevan ihan kummalliset ihannevartalot mielessä, miehilla joku bodari joka on bodannut 10 vuotta (lihasten kasvatus on hidasta puuhaa) ja naisilla bikini fitness vartalo jossa on jotain alle 15 prosenttia rasvaa. Sitten tulee ongelmia pään kanssa kun ihannetta ei voi saavuttaa tavallisessa elämässä. Lähdetään pikadieeteille ja sitten ihmetellään kun rasva tulee takaisin vartaloon kun siirrytään normaaliin syomiseen. Totta kai se tulee koska pikadieettien tulos ei ole pysyvä.

    itse olen onnellinen painon pudotuksesta ja siitä, ettei paino ole tullut takaisin. Mutta muuten jatkan elämää kuten tavallisestikin, tosin nyt tiedan, miten pitää syodä terveellisesti. Tämä kai pitaisi olla tavoitteena kaikilla, etta se kroppa pysyy suunnilleen normaalimitoissa ja paino terveellisissä lukemissa.

    Luulen että fitnessistä tulee ongelma silloin, kun asioista aletaan tehdä liian monimutkaisia tai tavoitteet ovat epärealistisia, silloin homma tulee henkisesti raskaaksi, tämä kyllä pätee moneen muuhunkin asiaan elämässä. Tsemppiä !

  2. Kiitos kun kirjoitat näistä asioista. Kamppailen ihan samojen juttujen kanssa päivittäin vaikka kisadieettiä en olekaan kokenut.

  3. Fitness on sinänsä vaarallinen laji, että siinä pelataan aika pitkälti ulkonäöllä, onhan kyseessä kuitenkin kehonmuokkauslaji. Kun lähes joka päivä on tottunut näkemään itsensä salin (ja kotona olevien, mutta väkisinkin salin) peilistä, silmä huomaa heti pienenkin pöhötyksen tai sen yhden verisuonen mikä ei enää olekaan pinnalla. Harva fitnessurheilija tavoittelee mitään penkkimaksimeita tms ennätyksiä treeneissä, koska vannotaan tekniikan ja tuntuman nimeen – siihen, että lihas saadaan varmasti kasvamaan.

    Itse olen myös taitavasti sotkeutunut kehonmuokkauksen pauloihin, ja tämän kesän olen yrittänytkin opetella syömään ja treenaamaan ”normaalisti”. Etenkin tän heinäkuun ajan olen saanut taistella kunnolla pääni kanssa, koska mansikat. Sorruin jopa ottamaan selvää mansikan ravintoarvoista, siis mitä hittoa?! Vielä pari vuotta sitten tälläistä ongelmaa ei ollut. Olen kuitenkin edistynyt ongelmani kanssa, en enää esim. koe järkyttävää morkkista jos syön jotain ravintoarvoiltaan huonompaa safkaa enkä myöskään kuole omantunnon tuskiin jos treeni jääkin välistä.

    Rakastan kuntosalitreeniä ja terveellistä ruokaa ja näistä seuraavaa hyvää oloa. Lisäksi olen tällä hetkellä melko kireässä kunnossa, joten lihomisenpelkohan se on ainoa järkevä syy tähän ruokakriiseilyyn. Joo onhan se kiva et lihassäikeet ja palikat näkyy verisuonista puhumattakaan, sitä en kiellä, mutta tähän kun saisi vielä sen tietyn rentouden niin olis mahtavaa.

    Oon ratsastanut pienestä pitäen, mutta nyt olen joutunut pitämään parin kuukauden taukoa heppahommista. Tuntuu, et kun yks harrastus jäi jäähylle, aikaa jäi enemmän tälläiseen ylimääräiseen hifistelyyn fitneksen puolella ja homma lähti ns. lapasesta. Kohta pääsen onneks taas hepan selkään ja elämään tulee jotain tuttua ja turvallista, luulenpa että kroppastressaaminenkin vähenee sitä myöten.

    Jos mulla ei olisi muuta harrastusta ratsastuksen lisäksi, harkitsisin vakavasti kehonmuokkauksen rinnalle jotain sellaista lajia, jossa tavoitellaan muutakin kuin pinnallisia tuloksia. En millään tavalla väheksy kuntosalitreeniä, sillä kuten sanoin, laji vei mutkin mukanaan 😀 mut ennätysten rikkominen muulla tavalla kuin ulkonäöllisesti saattais auttaa näihin ongelmiin.

  4. Oot ihan paras! Puhut niin asiaa! 🙂
    On aivan mahtavaa että jaat nämä asiat ja ajatukset meidän kanssa. Uskon että saat enemmän arvostusta ja asiakkaita tällä tavalla, kuin pelkästään fitness-elämän ihanuutta hypettämällä. Varmasti todella moni fitnessiin hurahtanut kamppailee samojen asioiden kanssa, joten tällaisesta kirjoituksesta on apua monille!

    Saat varmasti homman kasaan järkeilemällä. Ja kunhan pääset taas treenaamaan, on fiilis ihan eri. 🙂
    Tuo on jännä miten treenin jälkeen olo on ryhdikäs ja timmi, kun taas parin päivän tauon jälkeen peilistä katsoo laihaläski.

    Tuo sun sitkun, mutkun, sitten syksyllä, sitten kun oon laiha, sitten kun kesäloma on ohi, sitku sitku… -ajatus sai mut havahtumaan että NYT!
    Mun hetki on Nyt!
    Kesälomareissu on ohi. Töitä on neljä vuoroa, ennen kuin on taas kolme viikkoa lomaa. Koulu on loppu. Syksyllä on pelkästään töitä, ja voin niitäkin tehdä niin maltillisesti kuin haluan. NYT on se aika, kun minä katon treeniohjelmani kuntoon ja ryhdistäydyn ruokavaliossa. Viisi päivää ja neljä treeniä takana, joten nyt on hyvä vauhti jo päällä. Söin tunti sitten 9 karamellia. Ne olkoon viimeiset. Syön ohjeen mukaisen iltapalan ja huomenna käyn treeniohjelman läpi. Nyt mulla on se aika, kun voin jakaa jalat kahteen. Nyt se on oikeasti mahdollista ja järkevää. Nyt ei ole mitään tekosyitä!!
    NYT!!

    -tytti

  5. Voi miten ihana kuulla että muillakin on samoja first wordl problemeja 😀 itse olen huomannut ongelmaksi sen että saan kyllä kehossani aikaan huikeita muutoksia piiskaamalla itseäni tyyliin ”sä olet nuori vaan kerran haluatko näyttää löllykältä sen ajan”. En vaan osaa nauttia ja olla tyytyväinen koskaan ja tunnen aina oloni paskaksi kroppani ulkomuodosta huolimatta. Aluksi vertasin itseäni naapurin treenaavaan maija meikäläiseen nykypäivänä sitten bikini fitness kisaajien kisakuntoon vaikka en ole minnekään lavoille menossa ja voisin olla tyytyväinen NYT mutta kun en vaan osaa. No pain no gane vai miten se nyt meni

  6. Eihän siinä, kirjoitat asiaa. Ei tarvitse olla mikään fitness-ihminen, eikä pudottaa paljon painoa, ihan tällainen tavallinen 5-7 kg painonpudotus aiheuttaa sen, että tulee pelko lihoa uudestaan kilot takaisin. Kuka nyt menetettyjä etuja haluaisi pois menettää tai tulla lihavaksi! Mutta vaikka muut sanoo huomanneensa muutoksia mun kropassa, niin en mä ole mitään huomannut. Sama pullukka olen vieläkin. Enkä usko että tilanne siitä miksikään muuttuisi vaikka painoa tippuisi lisää, enkä varsinkaan uskalla lopettaa ruokailun tarkkailemista, koska siitähän seuraisi lihominen. Pää ei vaan pysy mukana.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 
Tykkää jutusta