”Sä olit tosi hyvän näköinen silloin pari vuotta sitten”

Kehonkuvaan liittyvistä negatiivisista ajatuksista vaietaan usein. Kun oma peilikuva ei miellytä ja tuottaa ahdistusta, liikutaan erittäin henkilökohtaisella alueella. Päälle päin kaikki voi näyttää hyvältä, mutta pinnan alla kuohuu. Olen halunnut käsitellä omaa kriiseilyäni avoimesti, sillä tiedän monien kamppailevan samanlaisten ajatusten kanssa. Asioiden avoin puiminen ja ääneen sanotut ajatukset ovat auttaneet solmujen avaamisessa. Kenties ehkäisseet sen pattitilanteen, että ongelma paisuu mielessä kuin pullataikina ja yhtäkkiä ongelmia ja ahdistuksenaiheita on 10 yhden sijaan.

Sääli ettei Muumeista tuttu lausahdus ”Sinä vaikutat kamalan viisaalta sen takia ettet koskaan sano mitään” ole oman elämäni ohjenuora

Ajattelin blogia avatessani, että hah – en tarvitse mitään suojamuuria. Ajattelin ylpeänä, että minä se olen niin vahva, että voin avata muille syvemmin tuntemuksiani ja elämääni ja ottaa vastaan kaikki kommentit, mitä tuleman pitää. Ennen olin pitänyt heikot ominaisuudet visusti piilossa, eikä olisi tullut mieleenkään jakaa avoimesti omaa akilleen kantapäätä tai todentaa sitä jokaisen tietämää tosiasiaa, että ei minullakaan aina mene hyvin, enkä aina jaksa. Sellainen heikkojen ominaisuuksien varjelu kuitenkin tuntui teeskentelyltä. Olenhan muutakin kuin se rautainen suorittaja. Minussa on paljon muutakin kuin se, mitä minä teen ja sanon. On tunteita, hölmöjä haaveita, pelkoja ja huonoja puolia. Niilläkin on oikeus tulla kuulluksi! Mutta en voi kieltää, etteikö olisi ollut houkuttavaa antaa auvoista kuvaa elämstäni ja luoda itsestäni sellaista kuvaa, joka näyttäisi minut parhaimmassa valossa. Lukijat kuitenkin muodostavat lukemansa perusteella tietynlaisen kuvan kirjoittajasta ja siihen kuvaan kirjoittajana voisin itse vaikuttaa niin paljon kuin haluan.

Aina vaan hullusti treenii ja puhdasta ruokaa ja jeejee peukut ylhäällä!
Aina vaan hullusti treenii ja puhdasta ruokaa ja jeejee peukut ylhäällä!

Omasta kehosta johtunut kriiseily on ollut minulle uupumusta ja ylikuntoa henkilökohtaisempi aihe, josta kirjoittaminen on aina mietityttänyt. Uskallan sanoa kaikenlaista, uskallan olla eri mieltä. Mutta minua pelottaa paljastaa itsestäni heikkouksia. Julkaise-nappulan painamista onkin jjoidenkin kirjoitusten kohdalla vitkuteltu useita päiviä.

Jotkut ovat kanssani samalla aaltopituudella ja voivat samaistua tilanteeseen, ymmärtävät millaista on silloin, kun kokee itsensä sietämättömäksi, Moni puolestaan huolestuu – hieman liikaakin, jos minulta kysytään. He näkevät tilanteen uhkaavampana ja suurempana, mitä se  onkaan. Ihan kuin tässä olisi jonkinlainen akuutti hätä päällä.

Kirjoitukset kroppakriiseilystä ovat vahvoja, koska ne on kirjoitettu silloin, kun tunnetila on vallitsevana päällä. On mukavaa olla vertaistukena muille. On mukava herättää ajatuksia ja keskustelua. On mukava kuulla kokemuksia. Ja kun teksti on väkevä ja tunteilla sävytetty, se ajaa parhaiten asiansa. Jos kirjoittaisin samasta aiheesta silloin, kun oman vartalon kuhmut ja nesteet ja pilkut ja laikut eivät ole käyneet mielessä viikkokausiin, olisi sävy toinen. Silloin olisi hyvin vaikea sukeltaa siihen synkkyyteen, harmiin ja pakkoajatuksiin, joita huonoina hetkinä mieli voi työntää pintaan.

Keskustelu on hyvästä ja mielipiteitä saa olla, mutta toisinaan  koen kommentit omaan ulkoiseen olemukseeni liittyen hyvin tungettelevina.

Uupunut ihminen reagoi pieniin asioihin suuresti – ja voi ottaa asiat henkilökohtaisemmin kuin ne on tarkoitettu

Etenkin silloin kun on oikein uupunut ja kriisissä muutenkin, ei ole helppoa ottaa vastaan kaikkea, mitä muiden suusta pääsee.Blogiani lukeneet tietävät, että olen useammin kuin kerran ajanut itseni siihen tilanteeseen, jossa kärsin paniikkioireista, en nuku ja pelkään kaikkea mahdollista hyttysistä poliisiin. Keho käy ylikierroksilla ja nainen laahustaa kuin zombi eteenpäin. Silloin mieli kääntyy herkästi itseään vastaan ja tuntosarvet ovat yliherkät. Muiden kommentit eivät uppoa paksuun nahkaan vaan uppoavat ihan sydämeen saakka. Toisten jaksaa jaksaa-kannustukset tuntuvat ivalta. Tsempiksi tarkoitetut kommentit tuntuvat vähätteleviltä ja tekisi mieli karjua, että etkö sinä samperi tajua miten minä ponnistelen. Eikö teistä kukaan tajua! Silloin hyvälläkin sanotut asiat ja vitsit saattavat osua erityisen arkaan paikkaan. Ja se tuli yllätykseksi ainakin minulle.

Viimeksi keväällä olin todella uupunut. Itkin pyöräillessäni töihin, murehdin ja ahdistuin asioista, joita ei olisi tarvinnut murehtia. En saanut kunnolla nukutta ja saatoin itkeä vain koska väsytti. Jos sovin mieheni kanssa vapaapäivälleni kauppareissun klo 16, saatoin valehtelematta itkeä kotona koko päivän. Hikoilin ja vääntelin ahdistuneena käsiäni. Vain siksi, että on jokin aikataulu, jota täytyy noudattaa. On jotain, mitä täytyy tehdä. Yksi asia.

Silloin kroppakriiseily oli kova, koska en ehtinyt pitää itsestäni hyvää huolta. Sairastelua, kovia aikatauluja. Niin painava väsymys, että tuntui kuin tiiliskiviä olisi ollut rinkallinen selässä. Aineenvaihduntani toimi huonosti. Ei ollut nälkä tai sitten oli niin hirveä nälkä, ettei se mennyt ohi millään. Sydän löi välillä todella hitaasti, sitten leposykkeet olivatkin taas taivaissa. Kroppa oli stressissä ja tuntui ärtyvän kaikesta. Olin ihan solmussa, kun en kunnolla ehtinyt tai jaksanut treenata, ruokailuiden kanssa oli pulmaa, kun mikään ei tuntunut sopivan vatsalle tai iholle.

Silloin ei tuntunut kovin hyvältä kuulla kommentointia siitä, miten minulla joskus kaksi vuotta sitten oli kauniit lihakset jossain. Tai miten joskus näytin hyvältä ja energiseltä ja siltä ja tältä ja tuolta. Ai, no kiitos. Miltäköhän minä nyt näytän?

Vaadin huomioooo!!!
Vaadin huomioooo!!!

Kehonkoostumukseen liittyvä kommentointi voi tuntua tungettelevalta

Vaikka muussa tilanteessa nostaisi vain keskisormet pystyyn koko maailmalle ja kulkisi vastoinkäymisistä huolimatta pää pystyssä eteen päin, ei uupuneena ole kykenevä siihen. Normaalisti kun saa itsensä tsempattua muutamalla motivoivalla ajatuksella, ei sellaisessa tilanteessa ole energiaa siihen. Puhumattakaan, että olisi energiaa kuulla muulta maailmalta miten tulisi olla. Silloin ei kaipaa sitä, että muut kommentoivat omaa ulkonäköä ja tekemisiä. Mutta kun tuon ulkonäköasiaa, kuntokuvia ja mittoja julkisesti tietoon, ovat ne julkisesti kommentoitavissa. Ihmiset ovat nähneet minut monenlaisessa kunnossa ja jokaisella on oma mielipiteensä siitä, milloin on hyvä. Ne mielipiteet eivät normaalitilassa hetkauta. Mutta kun on uupunut, onneton ja kriisissä itsensä kanssa, muiden sanomiset jäävät hyvin ikävällä tavalla mieleen kaikumaan.

”Silloin kun sulla oli se 15kg näytit niin naiselliselta ja hyvältä!”

”Sulla oli joskus niin hyvin sitä lihasta ja upee kunto silloin joskus”

 ”Mikset sä syö leipää kun ei sun tarvii laihduttaa!”

”Oot sä taas jollain dieetillä?”

”Mikset sä voi syödä tuota pullaa?”

”Sä oot kyllä ihan hirveen hoikassa kunnossa!”

”Sä et oo kisojen jälkeen muuten hirveesti lihonut!”

”Sulle tekis hyvää kun saisit pari kiloa ja vähän muotoa lisää”

”Sulle vois olla hyvä kun tulis vähän rasvaa lisää”

”Monta kiloa sä otit kisoista lisää?”

”Nyt kun oot naimisissa niin aiotko lopettaa treenin ja ottaa 10kg painoa?” 

”Nyt on just hyvä kun oot vähän rasvaisempi!”

”Olithan sä silloin joo melkoisen iso!!”

 ”Mutta ethän sä voi syödä karkkia ettet sä liho!” 

ever

En tiedä, mitä voisin vastata tällaisiin kommentteihin. Ehkä vain sen, että tiedän itse parhaiten, millaisessa kropassa viihdyn ja millainen ruokavalio minulle parhaiten sopii. Oma olo on se mittari, joka määrittelee päätökset ruokailun ja treenin suhteen. Ja siitä aion pitää kiinni. Suhteeni kroppaani ei ole täydellinen, mutta se on joskus ollut hyvin terve ja mutkaton. Kuten pitkissäkin parisuhteissa, on vain tehtävä töitä ja tutustuttava uudelleen, jotta voi rakastua uudelleen ja löytää ne hyvät puolet, joita ennenkin ihannoi. Minä ja kehoni tulemme kyllä juttuun. Ja ihastumme toisiimme enemmän – päivä päivältä. Itsensä rakastaminen vaatii vaan jatkuvaa työstämistä ja sen hyväksymistä, että vikoja löytyy aina. Täydellisyyden tavoittelulla ei onnea löydä!

IMG_2617[1]

everfit

Täällä hyvinvoinnista, terveydestä, liikunnasta, omasta elämästään ja kaikkien asioiden ohi kirjoittelee henkilökohtainen valmentaja ja pian valmistuva fysioterapeutti. Olen elämäntapatunari ja huonolla huumorintajulla paiskattu savolaissyntyinen keskisuomalainen. Innokas treenaaja, turhan avoin hölösuu, vaimo ja amatöörikotipaakari. Blogi sai alkunsa, kun päätin muuttaa jahkailun tosiasiaksi ja lisätä kuntosalitreenilleen tavoitteen = pyllistelyn bikini fitness-lavoilla. Tästä blogista et kuitenkaan löydä mitään turhan glamoröösiä fitnesshuumaa, enemmänkin parsankatkuista puujalkavitseilyä ja mietteitäni kvanttimekaniikan suhteesta luumukiisseliin. Yhteistyökuvioita, palautetta, juttutoiveita ja vihapostia vastaanotan ilmomielin osoitteeseen: everfit( at) luukku.com.

9 vastausta artikkeliin “”Sä olit tosi hyvän näköinen silloin pari vuotta sitten””

  1. Mun tekee vaan mieli sanoa sulle Eveliisi että aiettä mä rakastan sua ja sun rohkeutta puhua NÄIN äärettömän vaikeista ja herkistä asioista <3 sä oot aivan uskomaton nainen, muista se aina.

    Sä oot ollu mulle hurjan suuri tuki ja turva kaikkine kriiseinesi ja hyvine hetkinesi, varsinkin kun olet puinut sun ja kehosi välisiä asioita oon saanu hulluna voimaa ja tiedon siitä, etten ole yksin. Mä aikalailla samoihin aikoihin oon käynyt ihan samantapaisia kriisejä, mulla vaan ei ollut salia ja ruokaa ja miljoonaa muuta asiaa kriiseiltävänä, mä vaan lopetin syömisen okei erilaisten elämänkriisien myötä.. Onneks mulla oli 4vuoden tallitöistä jääneet lihakset joista keho mupelsi ravintoa melkein vuoden ennenkuin tajusin tappavani itseäni, hitaasti mutta varmasti. Söin noin kerran viikossa, joskus harvemminkin..parhaimpina aikoina kuitenkin yhden hedelmäsheikin päivässä..Kaikista hurjiten samaistun kamppailuun saada se terve keho takaisin, mun mieli temppuili ja otti vallan, haukkui ja solvasi, "läskiä" oli kaikkialla ja mielestäni näytin kamalalta.. samaistuin siis sun kisakunnosta normipainoon kriisiin hyvinkin voimaakkaasti. Meillä ehkä erona juurikin se, että sinä teit terveellä tavalla fitness uraa ja siinä sivussa pääsitkin kamppailemaan omakuvasi kanssa, joka on rienannut varmaan jo ala-asteelta..mulla ainakin..kiitti pojat ja normaalivartaloisen urheilijatytön läskittelyt.. mun elämää kosketti suru, masennus, kriisit, petetyksi tulemiset ystävien kohdalla ja paljonpaljon muuta.. ja ensimmäisenä katkaisin ruokahanani, jonka teen aina kun voin henkisesti pahoin, en vain pysty syömään.. ja vaikka ollaankin tultu läpi erilaisen aikajakson, on mulla vahva tunne, että tunnepuolella ollaan käyty samanmoisessa myrskyssä. Ihan noista vainoiluista kokopäiväiseen itkemiseen..monia viikkoja putkeen.

    Sä olet rautaa ja ois ihan huisia nähdä sua joskus <3 <3 tää ny oli tämmöne hölmö avautuminen mut haluan vaan että tiedät, oot ollu mulle aivan järjetön tuki, välillä jopa se ainut henkilö (vaikkakin virtuaalisena) jonka olen uskonut ymmärtävän mua ja mun tilannetta.

    Love, Sanna

    • Ihan mykäksi vetää tämä kommentti. Kiitos, kiitos, kiitos Sanna kun avasit sanaisen arkkusi. Tämä kommentti tiivistää mulle sen, miksi blogissa kerron aroistakin asioista. Jos sillä voi saada aikaan jotain hyvää, se on kaiken oheisharmin väärti. Kiitos että jaoit tämän kokemuksen. Ja kiitos vielä kauniista sanoistasi. <3

  2. Haluaisin yhdyntöihin kanssasi ongelmistasi huolimatta.

  3. Älyttömän rohkeaa kirjoittaa näistä ajatuksista, kiitos siitä! Moneen asiaan voin samaistua ja vaikka hölmöltä kuulostaa, lämmittää tieto ettei ole yksin. Kieroutuneet ajatukset omasta vartalosta on jokapäiväisiä ja niiden kanssa ei auta kuin taistella. Tsemppiä ja ihanaa syksyn alkua (;

    • Kiitos ja samoin sinne – tsemppejä ja ihanaa syksyä. <3

  4. Oon aina tykänny sun konstailemattomasta kirjotustyylistä. Kroppakriiseilyt on niin tuttua ja kaikki noi mielessä kaikuvat ”pikku kommentit” – samaistun! Sitten kun jollekin yrittää ääneen kriiseillä, niin vastaukseksi saa tuhahduksia ja kintaan heilautuksia ”höpöhöpö sähän oot niin hoikka/liian laiha/hyvässä kunnossa” tai sitten ajatellaan sen olevan vaan huomion hakuisuutta… Vertaus pitkään parisuhteeseen oli mainio ja osuva. Tsemppiä sulle, kuulostaa niin tutulta ja samassa veneessä keikutaan.

  5. Heh tuo yksi sovittu asia joka ahdistaa… mulla on ollut tuota samaa stressaantuneena ja olen kuvitellut sen johtuvan laiskuudesta, etten viitsi edes sitä yhtä asiaa sopia…. mutta ei se taida sitten olla niin. Ihan hirveä tunne kun tuntee musertuvansa just jonkun kauppareissun tai mummon tapaamisen takia.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 
Tykkää jutusta