365 päivää kilpailuista

Voi pyhät fledanit. Eilen huomasin, että kilpailuista on kulunut tasan vuosi! Ilman Facebookin sylkemää pyllykuvaa olisin tuskin edes tajunnut ajankulua. Vastahan kisoista oli kuukausi, 8 viikkoa, 16 viikkoa… Vasta tuli päiviteltyä tietoja kilpailuiden jälkeisistä mitoista ja kunnosta ja suunnitelmista! Mihin se aika meni!! Jos vuodet vierivät samanlaista kyytiä jatkossakin, olen 83-vuotias ruttuliisa ennen kuin ehdin huomatakaan, kääk!

mi

Vuodessa ei ole tapahtunut mitään erityisen ihmeellisiä. Monilla kilpailut käynnistävät mahtavan kehityskauden ja pihviä tahkotaan huikealla pieteetillä. Itse vietin kilpailuiden jälkeiset viikot kipeänä. Ja jos nyt oikein realistisia ollaan, koko kilpailuiden jälkeinen vuosi on ollut yhtä kropan kanssa taistelua. Ja nyt en puhu vain mielen ja kropan välienselvittelystä, vaan ylipäätään kropan toiminnasta.

Kisadieettini meni monilta osin plörinäksi. Valitettavasti olin niin tyhmä jästipää, etten suostunut jättämään hommaa kesken. Enää en lähtisi leikkimään terveydelläni, mutta hyvähän se on nyt sanoa, kun joutuu korjailemaan tuhotöidensä jälkiä. En todellakaan piitannut silloin hyvinvoinnistani, hormonitoiminnasta tai mistään muusta kuin siitä, että 14.9. nousen lavalle ja sillä se. Että kyllä sitä väsymystä ja kehoa ehtii huoltaa sitten myöhemminkin. Mitä enemmän kroppa laittoi hanttiin, sen enemmän minä pistin höyryä koneeseen. Ja kaloreita vähennettiin sellaisiin lukemiin, että lemmikkimarsukin olisi varmaan ruokaillut paremmin. En rehellisesti tiedä, mitä omille aivoilleni tapahtui. Sulivatko ne lihasten mukana vai kärsivätkö niin kovasta hiilihydraattivajeesta, että minusta tuli sellainen imbesilli.

IMG_5562[1]

Vuosi on siis mennyt tasapainoa etsiessä. Ja etsiminen jatkuu. Minulla on kammottava tapa vetää itseni piippuun. Se tapahtuu sykleittäin ja viimeksi tällainen sykli tuli keväällä. Kas kummaa, ettei kroppa pelitä, kun kuormitusta on aivan liikaa eikä esimerkiksi lepoa nimeksikään. Onkin ollut välttämätöntä tehdä matka oman hyvinvointinsa lähteille. Keho, jonka joskus tunsin niin hyvin on tuntunut monilta osin vieraalta. Se on ollut tehoton, veltto, kipuileva, jäykkä. Minun on pitänyt tunnustella, millaiset treenimäärät keho sietää. On pitänyt tunnustella, minkä verran energiaa kehoni tarvitsee. Miten paljon minun on levättävä?

IMG_5810[1]
Kisojen jälkeen <3

On ollut pakko myöntää itselleen se kivulias tosiseikka, etten ole enää samanlainen duracell kuin vuosia sitten. Uupuminen uhkaa minua kerta kerralta helpommin ja stressinsietokykyni on merkittävästi heikentynyt. Teen ja jaksan kyllä edelleen paljon asioita, mutta entiseen verrattuna, kun saatoin hyvinkin tehdä sitä 12h päivää useita kertoja viikossa, porskuttaa ilman vapaita ja lomia se nyt ei ole juuri mitään. Silloin saattoi nukkua vähän ja treenata paljon. Ja vieläpä kehittyä. Enää minusta ei ole sellaiseen. Koko keho laitttaa nopeasti kampoihin.

IMG_4929[1]

Olen taas lukenut paljon tutkimuksia ja artikkeleita ylikunnosta, joka oli erittäin ongelmallisesti riesanani joitain vuosia sitten. Silloin paranemiseni kesti puoli vuotta. Puoli vuotta toipumista, lääkärin mukaan jo krooniseksi menneestä, ylikunnosta. Aineenvaihdunta sekaisin edelleen, painoa 15kg lisää lyhyessä ajassa. Ja mitä teen minä. Aloitan dieetin ja kisavalmennuksen. Kului reilu vuosi tuosta tilanteesta ja minä olin kisalavalla. Niin onnellisena ja ylpeänä siitäkin huolimatta, että seisoin siellä huojuen ja krampaten, osan vaivalla tekemästäni lihasmassasta menettäneenä.

Ja vuosi kilpailuiden jälkeen olen tässä. En tiedä, kuinka paljon painan. En ole saanut nostettua penkkitulostani. Raskaat maastavedot ja kyykyt ovat lannerangan pulmien vuoksi no no. Mutta minulla on pitkästä aikaa erittäin mainio fiilis. On ollut flunssaa, korvatulehdusta, mutta on ollut myös mahtavia, monipuolisen liikunnallisia viikkoja. Eheitä viikkoja, jotka olen saanut elää ja hengittää urheilua. Tässä minä istun koneella kirjoittamassa. Fiilistelemässä sitä tunnetta, mikä minulla salilla oli. Toiveikkaana, josko kroppani viimein alkaisi olla toipunut. Josko se nyt olisi valmis vastaamaan tavoitteelliseen treeniin ja ruokavalioon.

IMG_4026[1]

Viikkoni ovat rankkoja, elämäntilanteeni on todella hektinen. Mutta aion edetä rauhassa ja varovasti. Lisätä pikkuhiljaa enemmän ruokaa koneeseen, koventaa treeniä kilo kilolta. Nyt ei ole mikään kiire eikä hönty eikä hoppu. Mutta unelmia ja ihanteita on. On taas syttynyt se pieni ihana polte olla paremmassa ja kovemmassa kunnossa, saada oma unelmafysiikka. Vielä joku päivä sen saavutan ja kiipeän lavalle lihaksikkaana, terveenä kilpailijana, joka voi olla ylpeä siitä, että teki koko homman hyvinvointinsa ehdoilla, lautanen täynnä ruokaa!

Täältä tullaan.

everfit

Täällä hyvinvoinnista, terveydestä, liikunnasta, omasta elämästään ja kaikkien asioiden ohi kirjoittelee henkilökohtainen valmentaja ja pian valmistuva fysioterapeutti. Olen elämäntapatunari ja huonolla huumorintajulla paiskattu savolaissyntyinen keskisuomalainen. Innokas treenaaja, turhan avoin hölösuu, vaimo ja amatöörikotipaakari. Blogi sai alkunsa, kun päätin muuttaa jahkailun tosiasiaksi ja lisätä kuntosalitreenilleen tavoitteen = pyllistelyn bikini fitness-lavoilla. Tästä blogista et kuitenkaan löydä mitään turhan glamoröösiä fitnesshuumaa, enemmänkin parsankatkuista puujalkavitseilyä ja mietteitäni kvanttimekaniikan suhteesta luumukiisseliin. Yhteistyökuvioita, palautetta, juttutoiveita ja vihapostia vastaanotan ilmomielin osoitteeseen: everfit( at) luukku.com.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 
Tykkää jutusta