Neuvojat !

Moikkailusta onkin hyvä päästä neuvojiin. Ihmisiin, jotka tietävät asioista niin paljon, etteivät kerta kaikkiaan voi pitää sitä kaikkea infoa omana tietonaan. Ei. Kun se tieto on pakko jakaa! Tai sitten ei edes tiedetä mistään mitään, mutta neuvotaan silti.

23395_10151347877863544_800119031_n

Vaikka alustus kuulostaa siltä, että puhuisin nyt itsestäni, niin lälläslää, enpäs puhukaan, vaan vieritän syyn muiden niskoille. Tai selvä, tavallaan puhun itsestäni. Koska olen joutunut neuvojan uhriksi.  (ja varmasti sortunut neuvomaan itsekin – Tuomas tietää miten ärsyttävää on, kun joku kitisee kesken treenin jostain pienestä asentovirheestä)

Kas kun tällainen värikoodia Muumipeikko oleva ruikelo menee salille hillosipulinuttura tutisten,  on hyvinkin mahdollista, että punttipenalla herää jonkinlainen suojeluvaisto. Voi, tuo kalvakka Pikku-Myy on pulassa! Hän tarvitsee apua! Minäpä menen häntä auttamaan! Hän ei tiedä mitä hän tekee. On aivan yksin täällä suurella salilla. Raukkaparka. Siellä hän nyt ähräytyy laitteen alle. Voi ei – murskaantuuko hän! Mitä hän tekee!!

Voi miten ritarillisia ovatkaan olleet ne kaikki neuvonantajat, jotka ovat tulleet kertomaan, kuinka niitä salilaitteita käytetään. Voi kiitos kovasti! Ai ihanko todella polven ojennuslaitteessa ojennetaan polvea, eikä tehdä pääsääntöisesti lantionostoja? Oho. Kaikenlaista!  Ai ihan todellako vaakaprässissä työnnetään kelkkaa rintamasuunta eteenpäin, eikä sivuttain? Hups. Silly me! Ai ihanko todella avustetussa leuanvetohärvelissä vedellään leukoja tai tehdään ojentajadippejä. Ai mitä, eikös tää oo nimenomaan porraskone? Aijaa, no hitsit, oon taas ihan sekaisin. TIRSK.

IMG_2549[1]

On ihan parasta, kun puuhastelet kaikessa rauhassa, toimiisi keskittyneenä ja joku tulee huvittuneena kertomaan, että se laite on muuten siihen ja siihen käyttötarkoitukseen. Sepä kiintoisaa. Mutta eikö tärkeintä ole saada hyvä tuntuma lihakseen? Jos se onnistuu hyödyntämällä laitetta johonkin toiseen käyttötarkoitukseen, asia lienee fine. Eipä sillä, että kovin usein tätä tekisin, koska perusliikkeet kunniaan, mutta kuitenkin. Silloin tällöin on enemmän kuin mukavaa kehitellä toisenlaista ärsykettä. Ja koska Nathalia Melo.

Minähän olen sielultani todellinen bessewisser ja rakastan sitä, että saan ohjata, auttaa tai ihan puhtaasti päteä. Mutta suinpäin kyselemättä en (yleensä) tuntemattomien puuhasteluun puutu, vaikka välillä mieli tekisi. Erityisesti silloin, kun joku kaveriaan ehkä viikon verran kokeneempi saliharrastelija opastaa sitä kaveriaan ihan päin prinkkalaa. Tai kun joku personal traineriksi itseään tituleeraava henkilö väittää kivenkovaan asiakkaalleen, että ylätaljaveto eteen on rintalihasliike ja rasvakudos on ihan samaa kudosta kuin se lihaskudoskin.

IMG_4566[1]

Neuvojat ovat niin päteviä, että heidän on välttämätöntä auttaa muita. He ovat ainakin lukenet muita enemmän Lihastohtoria ja katsoneet housunetumus kovana Nyyssölän videoita. Siihen se tietämys sitten usein jääkin. On nähty vähän liikaa meemejä, joissa mainitaan, että ei se ole kyykky eikä mikään, jos pylly ei osu maahan. Eikä se ole treeni eikä mikään, jos se ei kestä 75min. Eikä salille kannata edes mennä, ellei sieltä poistu kakat housussa ja silmämunat verisinä. Koska itse Bullikin sanoi, että pitää vähän turahtaa housuun treenin aikana. Niin että se on sitten niin.

Kun on täällä muitakin tapoja toimia, kuin vuonna -75 joltain salimarkulta, kreatiiniivaihtokaupalla saadussa ohjelmassa lukee. Ihmiset käyvät salilla erilaisten motiivien vuoksi. Koskaan ei voi tietää, vaikka henkilö olisi tekemässä kevyttä pumppailua koska on jo treenannut viisi kertaa sinä päivänä.  Turha siihen on silloin mennä lyömään tamburiinilla vauhtia, että nyt loppuu se lälläröinti. Koskaan ei voi tietää, vaikka henkilöllä olisi keinonivel, joka estää tietyt liikelaajuudet. Turha siihen on sitten mennä  kertomaan, että nyt kuule Hilkka – se on aaaaasss to the grass! Or go home!

IMG_2290[1]

Minua saa tulla kyllä neuvomaan  jos rämistelen 40min alas vinopenkkiä, kun en ymmärrä sen mekaniikkaa. (Kiitos mukavalle fyssariopiskelijapojalle, joka pelasti kasvoni asiakkaan silmissä!) Jatkossakin siis tervetuloa pelastamaan neitoa hädästä! Mutta jos teen ihan syystä seisten kulmasoutua taljassa. Tai ihan tarkoituksella työntelen prässiä kylkiasennossa. Tai teen mitä tahansa akrobaattisia liikkeitä tai twerkkauksia kesken treenin.  Niin ei samperi tarvitse tulla sanomaan, että eikös tuo nyt aika paljon hapota jalkoja ihan turhaan kun selkää on tarkoitus treenata. Netistä luin että…

Öööörröör.

Moikkaillaan ja keskitytään omiin treeneihin! Ja banaanit on aivan hyviä treenin jälkeen.

Moikkailijat

Me jäyhät suomalaiset! Jos jotain inhoamme, niin moikkailua. (Ah, miten ihanaa aloittaa teksti räikeällä yleistyksellä!)Oli kyseessä sitten tuttu tai tuntematon, moikkailu on hankalaa. Se on tahmaista, kuin kylmettynyt kaurapuuro ja yhtä luontevaa/mieluisaa kuin hymyileminen koulun luokkakuvissa hammasraudat suussa.

IMG_9351[1]
Siis miksi mua ei moikkailla???

Jokainen tietää varmasti sen tunteen, mikä syntyy kun kaksi ihmistä tietävät toisensa, mutta eivät tervehdi kohdatessaan. Kun ei kehtaa! Ei osata! Ei kuulu tapoihin! Olen suomalainen! Olen misantrooppi! Tervehdin vain muita haltioita enkä halpahintaisia puolituisia! Soppaa valtakunnan köyhille! Niin. Siis. Kun nähdään sattumoisin kaupassa, hymyillään kiusaantuneesti ja kadotaan omille tahoilleen punnitsemaan turnipseja. Tai hipelöidään erityisen keskittyneinä myskikurpitsoja. Eikä missään nimessä nosteta katsetta, ennen kuin alaviistosta voidaan todeta, että tämä mahdollinen moikkausuhka on jo häipynyt matkoihinsa. Mikä tahansa toimenpide kelpaa, kunhan välttyy tuolta kiusalliselta moikkailun välttelemiseltä. Mielikuvituskaverille soittaminen on hätätapauksessa paikallaan. Se ei ole hätävarjelun liioittelua, jos uhkana on moikkaus! Mielikuvituskaverille soittaminen on erityisesti paikallaan silloin, jos joku tuttu näkee sinut kaupassa sen jälkeen, kun olet julistanut olevasi dieetillä ja  lapannut ostoskoriisi kolme pakettia jäätelöä, pussillisen pakastecroissantteja ja Salatut Elämät-DVD:n, joista aiot nauttia yksin, sormet juustonaksuista tahmaisina ja haisevina.

Minä olen itse todellinen puusilmä. Kun pyöräilen kaupungilla rämisevällä ja ei niin sporttisella Jopollani ja mankeloin otsa kurtussa, liki raivoisan näköisenä eteenpäin – en juuri tajua mistään juuri mitään. Saatan katsoa omaa setääni silmiin, mutta en tajua, kuka vastaan tulee. Ennen kuin noin 15 metriä ohitustilanteen jälkeen.  Usein saan toruvia kommentteja, että hei sä et moikannut! Anteeksi. Mutta kun hitaat aivosoluni eivät tajunneet tilannetta, kuin vasta  sen mentyä ohi.

Väitän olevani melkoisen pätevä moikkailija ja haluaisin moikata jok’ikistä, kenet tiedän ja olen joskus nähnyt kuvasta. Moikkaisin mielelläni myös kaupan kassalla olevia kanssaihmisiä. Mutta se on myyjän työstä pinttynyt ominaisuus. Mutta hei, aina en minäkään kehtaa! Joskus olen hoitanut vaivaannuttavat ”mä  tiedän sut ja sä tiedät kyllä mut”-tilanteet  perinteisesti sinunkaupoilla ja kättelyllä. Että voi jatkossa tervehtiä ilman varpaiden vilkuilua ja niiden kurpitsojen hiplailuja. Että moi minä olen muuten tämän niminen ja kukas sinä olitkaan, ahaa joo, nyt varmaan jatkossa voidaan moikata, ehehehe. Mutta joskus se tarinan toinen osapuoli heittäytyy niin maan mainioksi katseen välttelijäksi, että pitäisi varmaan järjestää yhden naisen kovaääninen flashmob-tempaus (alasti) että saisi huomion. Pitäkööt siis tunkkinsa, arvostan ihmisten omaa rauhaa. Silloin ei moikkailulla varmasti ole mitään väliäkään.

tunne

Ja oma rauha on tärkeää minullekin. On ihanaa mennä nykyään salille, jonka vastaanottohenkilökuntaan en juuri koskaan törmää. Ei kysymyksiä siitä, minkä treenin teen, joko minä vasta lopetin vai vasta nytkö minä lopetin. Ei turhanpäiväistä pulinaa, ellen sitä kaipaa. Ihanaa! Ei moikkailua! Eli sittenkin ymmärrän niitä, jotka eivät halua moikata? No eikä kun tämä on eri asia.

Eikö salilla kuulu moikkailla muita? Juu, salilla ollaan omassa rauhassa ja keskittyneesti pumppaillaan luurit korvilla. Ja jos on hirveästi väkeä, ei ole edes aikaa kaikkia moikkamoikkamoikkismoikata. Mutta jos aina se sama porukka on siellä katselemassa hauistaan peilistä ja pakarapotkimassa, eikö olisi ihan luontevaa sanoa, että morjensta pöytään? Ilmeisesti ei.

Eräänä aamuna moikkasin erästä kanssatreenaajaa ja hän katsoi minua silmät teevadin kokoisina. Katsoin itseäni peilistä, koska olin varma, että nenästäni roikkuu räkää tai rahka on takertunut suupieleen. Mutta ei edes. Hän taisi vain järkyttyä vulgäärista toimintatavastani. Moikata nyt tuntematonta ihmistä herravarjele. Myöhemmin hän tuli kysymään, että tunnetaanko me jostain, kun on nähnyt minut kyllä, mutta ei muista esim mun nimeä. Pahoittelen näistä traumoista, jotka höveli moikkailuni aiheutti! Minä vain ajattelin, että kanssatreenaajia voisi moikata.

tunne

Ah, olisivatpa asiat meillä täällä kylmässä Pohjolassa kuin ulkomailla, missä kaikki tervehtivät toisiaan ja puhelisivat diipadaapaa ja antaisivat poskisuukkoja ja halaisivat ensimmäisellä tapaamiskerralla!

No, ehkei kuitenkaan. Minä pitäisin siitä varmaan joka toinen päivä ja joka toinen päivä en. Mutta hei moikkailu! Ei se nyt niin vaikeaa ole? Tai pahasta? Ei se tarkoita automaattisesti sitä, että täytyy jurnuttaa keskustelemaan ja kuuntelemaan sen moikkailtavan koiran anaalirauhasongelmista. Voi vain nyökätä, hymyillä ja jatkaa matkaa!

Moikkaillaanko teidän salilla? Onko se ärsyttävää vai mukavaa? Miksi moikkailu on vaikeaa?Uskallanko enää moikata ketään?? Ikinä??? Oumaigaad.