Motivaatio löytyy peilistä

Asetin toiveikkaana herätyskellon herättämään klo 6, vaikka tiesin, että olisi ihme, jos nukkuisin niinkin myöhään. Silmät avautuivat viiden maissa ja parahdin. Vielä olisi ollut tunti aikaa tuutia! Mutta edellisyön muutamiin nukuttuihin tunteihin verrattuna yön unisaldo oli suorastaan ruhtinaallinen. Ja vieläpä nukuin sikeästi koko yön. Keskiviikkona asiat eivät olleet ihan niin iloisesti – heräsin klo 1.45 ja nousin lopulta sängystä ennen klo 4. Sen tyyppistä!

IMG_3385[1]

Mutta ai että tänään väsytti. Oli niin tahmainen olo! Olisin voinut jäädä  lojumaan toukkana   paksun peittoni alle! Nenänpää tuntui kylmältä ja ajatuskin siitä, että pitäisi tuonne pimeään tallustella ja riuhtoa itsensä salille tuntui epämiellyttävältä. Äää-ää. Entä jos siellä sataa! Tai on tosi kylmä. Yhyy. Makasin hetken ja kuuntelin kanssanukkujien kuorsausta. Viiden minuutin hengittelytuokion jälkeen nousin, sekoitin aminohappojuoman ja pakkasin treenikamppeet laukkuun. Viisi minuuttia lisää ja olin jo ulkona porhaltamassa kohti salia. Viisi minuuttia ja olin jo repimässä päällysvaatekerrosta pois.

Kyllä. Viisi minuuttia ja olin treeneissä. Minulla ei siis ole minkäänlaisia tekosyitä olla lähtemättä salille, kun asun käytännössä aivan kuntosalin naapurissa. Kunhan jotain pukee ylleen, voi marssia sängystä suoraan kyykkypaikalle. Lähellä oleva sali onkin ihan ehdoton juttu. Kiireinen arki ei sallisi sitä, että jumpalle täytyisi oikein asiakseen matkustaa. Ja vieläpä jonnekin kymmenien kilometrien päähän. Salille pitää päästä nopeasti ja vaivattomasti. Silloin sinne tulee lähdettyä, vaikka olisi miten väsy ja tylsyys ja kurjuus ja kaikki muu. Aina ei kiinnosta lähteä, mutta harvoin joutuu harmittelemaan, että tulipa mentyä. Kun ei  kiinnosta olo-jyllää, on helppo tsempata itseään, että treenituokiosta palkinnoksi saatu hyvä olo ja palauttava ateria ovat vain reilun tunnin päästä!

IMG_1614[1]

Ja kyllä sai tänäänkin olla tyytyväinen, että kannusti itsensä nousemaan ja lähti treenille. Vaikka  vähän kolotti ja väsytti ja mukavuudenhalu kutitteli mieltä. Palasin kotiin ryhdikkäänä, täynnä virtaa ja hyvä fiilis päällä! Tähän vähän linnunviserrystä ja auringonpaistetta ja höyryävää puuroa ja aamukaffet ja leikkokukat niin tämähän on oikein perinteinen elämä on ihanaa-fitnesspäivitys! #BEYOUROWNMOTIVATION  <3

Ei mutta motivaatio – se on oikeasti kova juttu. Voihan treenejä hoitaa vaikka asuintalonsa rappusissa, jos haluaa. Mutta jos motivaatiota ei ole, on aivan sama vaikka asuisi kuntosalilla. Ilman sitä paloa ja halua tehdä, on vaikea tehdä hyviä treenejä. Tai edes aloittaa päivän kuntoilurupeamaa.

IMG_3157[1]

Mutta motivaatiotakin on erilaista. Monet etsivät sitä hieman kehnommilla menetelmillä. On motivaatiokuvia ja motivaatiolauseita. Psyykataan itseään treeniin, koska ajatellaan, että muut treenaa nyt kun minä laiskottelen! Lähdetään treenaamaan, koska kroppa on päässyt löystymään. On virheitä, heikkouksia. On se ajatus jostain ideaalikunnosta.

Onko se kunto realistinen? Millainen oma olo on? Mikä on oikeasti tärkeää? Auttavatko nuo ajatukset todella tsemppaamaan, kun on huono hetki? Epäilen.

Minä olen kova tyttö katselemaan kuvia upeista fitnesskilpailijoista. Instagramissa fanitan mm. Piia Pajusta niin kovasti, että liki sydän hakkaa aina kun uusi kuva tulee. On siinä vaan niin upea fysiikka! Mutta se, että epätoivoisena katsoisin Piian kuvaa ja menisin salille piiskaamaan itseäni, koska haluan tavoitella samaa, on mielestäni todella latistava. En voi koskaan näyttää samalta. Olemme aivan eri mittaisia, erilaisella urheilutaustalla, erilaisella genetiikalla  varusteltuja ihmisiä. Vaikka omassa fysiikassa on paljon asioita, mitä haluan parantaa, en voi treenata sen ajatuksen siivellä, että olen jotenkin huonompi kuin joku toinen. Juu, minulla ei ole Piia Pajusen abseja eikä Sofia Ruusilan siroa olemusta. Ei ole näyttävää rintavarustusta ja lihastakin liian vähän siellä ja täällä ja tuolla. Mutta se on fakta, ett ä muuksi en voi tässä voi muuttua.

11174281_363166637208631_6063263506070014237_o

Mikään ei kuitenkaan estä minua kehittämästä itseäni!

Kyllä se välillä unohtuu itseltäkin. Pieni kateus pistää rinnassa, kun joku voittaa SM-pyttyjä ja on vain sanalla sanoen upea ilmestys. Ja itse yritän saada olkapäähän edes pienen pientä pyöreyttä huonolla menestyksellä. Sellaista se on!

Joku tekee aina kovemmin hommia, joku on aina kauniimpi. Jollain on aina jotain sellaista, mitä sinulla ei ole. Miksi siis yrittää repiä motivaatiota jostain niin tyhjänpäiväisestä?

Usein päivitellään,  miten jaksan syödä ”aina tuota samaa” ja miten jaksan mennä treenaamaan ja ylipäätään liikkua paljon. Motivaationi ei tule fitnesskuvista. Eikä se tule siitä, että haluan kilpailla. Motivaationi syödä terveellisesti ja liikkua tulee hyvästä olosta. Siitä, että nautin liikunnasta! Nämä ovat asioita, joista pidän. Ei mitään sellaista, mitä tekisin hampaat irvessä, koska ”täytyy”.


       Olen vitsillä joskus sanonut, että treenimotivaation herättämiseen  riittää, kun menee peilin eteen alasti syömään kermamunkkia, mutta todellisuudessa en kannusta ketään lypsämään motivaatiota vyötärömakkaroiden puristelusta tai allien heiluttelusta. Motivoidu siitä, että voit paremmin ja elät itsellesi merkityksellistä elämää! Sieltä se motivaatio tulee. Sieltä tulee se taistelutahto, minkä voimin jaksaa heilutella puntteja jo ennen klo 06!  Koska haluan voida hyvin, muovata parasta versiota itsestäni. En halua kurittaa tseäni tai olla joku muu.

IMG_5916[1]

 

everfit

Täällä hyvinvoinnista, terveydestä, liikunnasta, omasta elämästään ja kaikkien asioiden ohi kirjoittelee henkilökohtainen valmentaja ja pian valmistuva fysioterapeutti. Olen elämäntapatunari ja huonolla huumorintajulla paiskattu savolaissyntyinen keskisuomalainen. Innokas treenaaja, turhan avoin hölösuu, vaimo ja amatöörikotipaakari. Blogi sai alkunsa, kun päätin muuttaa jahkailun tosiasiaksi ja lisätä kuntosalitreenilleen tavoitteen = pyllistelyn bikini fitness-lavoilla. Tästä blogista et kuitenkaan löydä mitään turhan glamoröösiä fitnesshuumaa, enemmänkin parsankatkuista puujalkavitseilyä ja mietteitäni kvanttimekaniikan suhteesta luumukiisseliin. Yhteistyökuvioita, palautetta, juttutoiveita ja vihapostia vastaanotan ilmomielin osoitteeseen: everfit( at) luukku.com.

6 vastausta artikkeliin “Motivaatio löytyy peilistä”

  1. No sen näyttävän rintavarustuksen nyt ainakin saa Tallinnasta jos siltä tuntuu :D.

    • True dat! 😀 Kyllähän itseään harmittaville asioille voi aina jotain tehdä!

  2. Huh, jos yöunet jää noin vähiin niin en kyllä suosittelisi menemään treenaamaan. Riippuen toki monelta olet mennyt nukkumaan, mutta muutoin ruokit vain unettomuutta urheilemalla lyhyiden yöunien jälkeen kun kortisoliarvot ovat muutenkin piipussaan. Hyvä kirjoitus oli tähän liittyen tänään Aino Rouhiaisen (a-rou) blogissa. Kroppaa ei kannattaisi piiskata loputtomiin ja joskus lepääminen ei ole laiskottelua vaan päinvastoin, parasta mitä voi itselleen tehdä.

    • Ihan olet Anne oikeassa! Ja jos yöunet jäävät muutamaan tuntiin, tyydyn yleensä vain tekemään kevyttä kehonhuoltoa/käppäilemään. Ei puhettakaan mistään rankasta treenistä. Keskiviikkona en esimerkiksi salille itseäni väkisin vängännyt, kyllä kroppa kertoo sen hyvin kun palautuminen on jäänyt puolitiehen. Mutta nämä yöunet olivat oikein ruhtinaalliset ja olin lopulta todella virkeä, lihakset tuntuivat hyviltä ja vastaanottavaisilta. Nukun todella harvoin yli 6h unia, oli stressiä tahi ei.
      Kiitos hyvästä juttuvinkistä!

    • Hyvä juttu! Tuntuu että nykyisin joka toinen on ”sankariurheilija” eli väkisin vedetään fyysistä rääkkiä, koska ”no pain,no gain” ja ”se on vaan korvienvälistä kiinni”. Itsekin olin joskus sellainen ja kärsin seurauksista vielä viidenkin vuoden päästä.

      Tuttavani treenaa bikini fitnekseen ja varmuuden vuoksi vetää valmentajalta salaa parhaimmillaan 5 kertaa päivässä aerobisia ja naureskelee miten jotkut luuserit jättävät dieetin kesken terveyteen vedoten, koska niillä ei hänen mielestään vaan pää kestänyt. Olen yrittänyt varoitella, mutta ei tunnu auttavan vaan kantapään kautta pitää oppia.

  3. Aiheellinen kirjoitus! Hyvä! 🙂

    Anne, kuulostaa siltä että kaverillasi saattaa tyssätä kisahaaveet ylikuntoon, jos se ei pian tajua rauhoittua. 😐

    Ne hampaat irvessä treenaajat, jotka on salilla vaan koska ”täytyy”, on varmaan niitä ihmisiä, jotka puhuu treenistä sanoilla: ”kunnon rääkki”, ”Kehon rankaiseminen”, ”Itsensä kiduttamista” ja mitä näitä nyt on.
    Onko se treenaaminen oikeasti niin vastenmielistä, että se on kuin rangaistus?
    Jos salitreeni ei maistu, sinne mennään pakosta ja motivaatio on aina vaan hukassa, niin kannattaa ihan oikeasti kokeilla muita urheilulajeja. Vaikka kaikki on nyt niin ”Fitness”, naistenlehtiä, muroja ja muotia myöten, niin ei kaikkien tarvi silti sitä harrastaa. Sauvakävely ja tennis on aivan hyviä lajeja nekin. Pääasia että liikkuu.
    Tietty jos haluaa näyttää fitness-pirkolta, niin sitten on mentävä salille, mutta ei ulkonäkö saa olla ainoa motivaattori.

    Mua motivoi tulokset. Jokainen milli minkä lihakset kasvaa. Jokainen kilo mitä saa lastata lisää rautaa tankoon. Jokainen milli mitä rasvaa palaa.
    Lisäksi motivoi se, että se on vaan niin kivaa! Rakastan haasteita ja itseni voittamista. Tykkään treenata hampaat irvessä ja kannustaa itseäni uuteen ennätykseen. Parhaita liikkeitä salilla on ne, missä saa rutistaa ihan täysillä ja oikein tuntee miten se menee perille.

    Alasti peilin eteen meneminen ja läskien puristeleminen auttaa siihen, että ei syö sitä kermamunkkia, mutta ei siitä treenimotivaatiota saa. (Kun tekee mieli karkkia, nostan peilin edessä paidan helmaa. Kas kun mieliteko häviää äkkiä!)

    Seuraavaksi käyn lukemassa tuon Annen mainitseman blogitekstin. 🙂

    Niin ja ne jotka ihmettelee ”miten jaksaa aina syödä sitä samaa”, syövät itse aina kaikkea epäterveellistä, mikropitsaa ja makkaraa. Sehän se vasta tylsää on! Vaikka mun ruoka on makroiltaan joka päivä samaa, niin kyllä se aika paljon vaihtelevampaa ja värikkäämpää on.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 
Tykkää jutusta