Moikkailijat

Me jäyhät suomalaiset! Jos jotain inhoamme, niin moikkailua. (Ah, miten ihanaa aloittaa teksti räikeällä yleistyksellä!)Oli kyseessä sitten tuttu tai tuntematon, moikkailu on hankalaa. Se on tahmaista, kuin kylmettynyt kaurapuuro ja yhtä luontevaa/mieluisaa kuin hymyileminen koulun luokkakuvissa hammasraudat suussa.

IMG_9351[1]
Siis miksi mua ei moikkailla???

Jokainen tietää varmasti sen tunteen, mikä syntyy kun kaksi ihmistä tietävät toisensa, mutta eivät tervehdi kohdatessaan. Kun ei kehtaa! Ei osata! Ei kuulu tapoihin! Olen suomalainen! Olen misantrooppi! Tervehdin vain muita haltioita enkä halpahintaisia puolituisia! Soppaa valtakunnan köyhille! Niin. Siis. Kun nähdään sattumoisin kaupassa, hymyillään kiusaantuneesti ja kadotaan omille tahoilleen punnitsemaan turnipseja. Tai hipelöidään erityisen keskittyneinä myskikurpitsoja. Eikä missään nimessä nosteta katsetta, ennen kuin alaviistosta voidaan todeta, että tämä mahdollinen moikkausuhka on jo häipynyt matkoihinsa. Mikä tahansa toimenpide kelpaa, kunhan välttyy tuolta kiusalliselta moikkailun välttelemiseltä. Mielikuvituskaverille soittaminen on hätätapauksessa paikallaan. Se ei ole hätävarjelun liioittelua, jos uhkana on moikkaus! Mielikuvituskaverille soittaminen on erityisesti paikallaan silloin, jos joku tuttu näkee sinut kaupassa sen jälkeen, kun olet julistanut olevasi dieetillä ja  lapannut ostoskoriisi kolme pakettia jäätelöä, pussillisen pakastecroissantteja ja Salatut Elämät-DVD:n, joista aiot nauttia yksin, sormet juustonaksuista tahmaisina ja haisevina.

Minä olen itse todellinen puusilmä. Kun pyöräilen kaupungilla rämisevällä ja ei niin sporttisella Jopollani ja mankeloin otsa kurtussa, liki raivoisan näköisenä eteenpäin – en juuri tajua mistään juuri mitään. Saatan katsoa omaa setääni silmiin, mutta en tajua, kuka vastaan tulee. Ennen kuin noin 15 metriä ohitustilanteen jälkeen.  Usein saan toruvia kommentteja, että hei sä et moikannut! Anteeksi. Mutta kun hitaat aivosoluni eivät tajunneet tilannetta, kuin vasta  sen mentyä ohi.

Väitän olevani melkoisen pätevä moikkailija ja haluaisin moikata jok’ikistä, kenet tiedän ja olen joskus nähnyt kuvasta. Moikkaisin mielelläni myös kaupan kassalla olevia kanssaihmisiä. Mutta se on myyjän työstä pinttynyt ominaisuus. Mutta hei, aina en minäkään kehtaa! Joskus olen hoitanut vaivaannuttavat ”mä  tiedän sut ja sä tiedät kyllä mut”-tilanteet  perinteisesti sinunkaupoilla ja kättelyllä. Että voi jatkossa tervehtiä ilman varpaiden vilkuilua ja niiden kurpitsojen hiplailuja. Että moi minä olen muuten tämän niminen ja kukas sinä olitkaan, ahaa joo, nyt varmaan jatkossa voidaan moikata, ehehehe. Mutta joskus se tarinan toinen osapuoli heittäytyy niin maan mainioksi katseen välttelijäksi, että pitäisi varmaan järjestää yhden naisen kovaääninen flashmob-tempaus (alasti) että saisi huomion. Pitäkööt siis tunkkinsa, arvostan ihmisten omaa rauhaa. Silloin ei moikkailulla varmasti ole mitään väliäkään.

tunne

Ja oma rauha on tärkeää minullekin. On ihanaa mennä nykyään salille, jonka vastaanottohenkilökuntaan en juuri koskaan törmää. Ei kysymyksiä siitä, minkä treenin teen, joko minä vasta lopetin vai vasta nytkö minä lopetin. Ei turhanpäiväistä pulinaa, ellen sitä kaipaa. Ihanaa! Ei moikkailua! Eli sittenkin ymmärrän niitä, jotka eivät halua moikata? No eikä kun tämä on eri asia.

Eikö salilla kuulu moikkailla muita? Juu, salilla ollaan omassa rauhassa ja keskittyneesti pumppaillaan luurit korvilla. Ja jos on hirveästi väkeä, ei ole edes aikaa kaikkia moikkamoikkamoikkismoikata. Mutta jos aina se sama porukka on siellä katselemassa hauistaan peilistä ja pakarapotkimassa, eikö olisi ihan luontevaa sanoa, että morjensta pöytään? Ilmeisesti ei.

Eräänä aamuna moikkasin erästä kanssatreenaajaa ja hän katsoi minua silmät teevadin kokoisina. Katsoin itseäni peilistä, koska olin varma, että nenästäni roikkuu räkää tai rahka on takertunut suupieleen. Mutta ei edes. Hän taisi vain järkyttyä vulgäärista toimintatavastani. Moikata nyt tuntematonta ihmistä herravarjele. Myöhemmin hän tuli kysymään, että tunnetaanko me jostain, kun on nähnyt minut kyllä, mutta ei muista esim mun nimeä. Pahoittelen näistä traumoista, jotka höveli moikkailuni aiheutti! Minä vain ajattelin, että kanssatreenaajia voisi moikata.

tunne

Ah, olisivatpa asiat meillä täällä kylmässä Pohjolassa kuin ulkomailla, missä kaikki tervehtivät toisiaan ja puhelisivat diipadaapaa ja antaisivat poskisuukkoja ja halaisivat ensimmäisellä tapaamiskerralla!

No, ehkei kuitenkaan. Minä pitäisin siitä varmaan joka toinen päivä ja joka toinen päivä en. Mutta hei moikkailu! Ei se nyt niin vaikeaa ole? Tai pahasta? Ei se tarkoita automaattisesti sitä, että täytyy jurnuttaa keskustelemaan ja kuuntelemaan sen moikkailtavan koiran anaalirauhasongelmista. Voi vain nyökätä, hymyillä ja jatkaa matkaa!

Moikkaillaanko teidän salilla? Onko se ärsyttävää vai mukavaa? Miksi moikkailu on vaikeaa?Uskallanko enää moikata ketään?? Ikinä??? Oumaigaad.

everfit

Täällä hyvinvoinnista, terveydestä, liikunnasta, omasta elämästään ja kaikkien asioiden ohi kirjoittelee henkilökohtainen valmentaja ja pian valmistuva fysioterapeutti. Olen elämäntapatunari ja huonolla huumorintajulla paiskattu savolaissyntyinen keskisuomalainen. Innokas treenaaja, turhan avoin hölösuu, vaimo ja amatöörikotipaakari. Blogi sai alkunsa, kun päätin muuttaa jahkailun tosiasiaksi ja lisätä kuntosalitreenilleen tavoitteen = pyllistelyn bikini fitness-lavoilla. Tästä blogista et kuitenkaan löydä mitään turhan glamoröösiä fitnesshuumaa, enemmänkin parsankatkuista puujalkavitseilyä ja mietteitäni kvanttimekaniikan suhteesta luumukiisseliin. Yhteistyökuvioita, palautetta, juttutoiveita ja vihapostia vastaanotan ilmomielin osoitteeseen: everfit( at) luukku.com.

14 vastausta artikkeliin “Moikkailijat”

  1. Diibadaaban puhuminen ei onnistu koska lähes kaikki ihmisten ongelmat suomessa johtuvat politiikasta ja siten riitely on valmista moikkailijoiden välillä kun aletaan juttelemaan.

    • Ah, sehän voi hyvinkin olla! Kiistakapuloita voivat olla myös homoavioliitot, uskonto, ruoka ja lapset.

  2. Ihmebantun mielensäpahoittaja on PARAS! 😀
    Omalla salilla ei kyllä moikkailla, vaikka oon jo pari vuotta nähny ne samat tyypit päivästä toiseen. Onhan se ihan kummaa! Mitä jos näkisin niitä tyyppejä jossain muualla? Ehkä pidän niitä tyyppejä itsestäänselvyytenä siellä salilla – kuuluu kalustoon.
    Edellisellä salillani kävi huomattavasti enemmän miehiä kuin naisia, joten kaikki me naiset siellä moikkalitiin toisiamme. Tai vähintäänkin nyökättiin.

    • Se on! 😀
      Niin, kenties niitä ihmisiä tosiaan pitää itsestäänselvyytenä. Tuntuu vain jotenkin oudolta, että kuitenkin kysellään, että vieläkö sä teet siinä ja onko monta sarjaa yms, mutta ei tervehdystäkään vaihdeta!

  3. Haha mäkin oon moikannut pari kertaa salilla tuntemattomia ja pari kertaa oon saanut vaan pahan katseen 😀 Mun mielestä se tosiaan olis kohteliasta moikata, jos ollaan pitkään käyty samalla salilla. Esim. Espanjassa salilla käydessäni muut tervehtivät aina vaikkei Todellakaan tunnettu 😀

    • Siis niinpä! Ulkomailla treenatessa on ihan mahtavaa, että tervehditään muita treenaajia. Tais siis matkakohteissa, joissa olen ollut. Tykkään siitä tavasta! 🙂

  4. Hahaa mahtava teksti! Pisti hymyilyttää 🙂 Mutta niin totta! Varsinkin salilla tai lenkillä oisi niin paljon mukavampaa jos edes näitä ”tuntemattomia salituttuja” voisi moikata. Mutta niin… Eipä se täällä Suomessa vaanole niin yksinkertaista :/

    • Tai onhan se moikkailu varsin yksinkertaista. Mutta sen tuntemattomien moikkailun jälkeen myös moikkailijaa pidetään melko yksinkertaisena! 😀

  5. Juoksen työmatkat aina samaa reittiä ja samaan aikaan aamulla. Nyt kesästä asti yksi mies juoksee aina samalla suoralla vastaan. Yksi aamu hän kajautti komeasti ”huomenta” ja olin tästä hirmu iloinen! Miten kivaa onkin toivottaa aina hyvät huomenet, kun kerran molemmat aamuisin pimeässä yksin taivallamme 🙂

    • Oi että, ihanaa! Vähänkö piristävää saada aamulenkkimoikkauksia! Itsekin olin ihan ikihyvilläni, kun Kroatiassa aamulenkillä ”Good morning”-toivotuksia kajahteli vähän väliä!!

  6. Ai kauhee kun mä tunnistan itseni tuosta tekstistä, siis mä oon just semmonen ”Oho, joku melkeen tuttu tulee kaupassa vastaan, no onpas nää artisokat tässä kyllä just NIIN mielenkiintoisia, katsotaanpas tarkemmin, joo, hirveen jänniä juu ja avokadot täs vieres kans, olikos nää tarjouksessakin.. Menikö se jo ohi? Huh!” xD Siis, toki mä moikkaan mieluusti selkeemmin tuttuja, siis niitä ihmisiä joiden kanssa nyt on vaikkapa turissut jossain harrastusten puitteissa, mut sit on nää joita teoriassa tiedät jostain mutta et oo silleen tuttu että edes nimee tietäisit – ja et siis myöskään yhtään varma moikkaaks ne takas, oletko niille tuttu. Mikään ei oo niin ärsyttävää kuin et moikkaat ja sua ei moikata takas – vaikka toisaalta, onko väliä? 😀
    Suomalaiset on kyllä umpimielisiä ja kummallisia, olis paljon helpompaa kun vaan reippaasti moikkailtaisi kaikkia. Ei tarttis yhtään arpoa sit et ketä moikkaa ja ketä ei, senku vaan morjenstelis menemään kaikessa rauhassa. Sit toisaalta on se niinkin päin et kun kävin aikana yhdellä salilla niin siellä alkoi sitten osa miehistä moikkailemaan ketä treenaili samaan aikaan ja nyt sit vastaan tulee välillä tyyppejä jotka moikkaa eikä sulla oo hajua mistä sä ne tunnet.. Olettamus on että joskus on samalle salille osuttu treenaamaan yhtäaikaa kun ei muuta linkkiä oikein ole 😀 Kyllä mä moikkaan takas jos mua moikataan mutta hämmentää kun tekis just mieli sit kysyä et nii sorry, mutta MISTÄ sä tunnet mut? Ja sitten on vielä osansa sellaiset ”olen tuntenut sinut joskus”-tapaukset. Että kun joku esimerkiksi on asunut samassa talossa ja muuttaa pois, niin aikansa sitä moikkaa ja sitten jollakin aikavälillä se yhteys niinkun hiipuu ja sit tunnet, mutta et moikkaa. Suomalaisilla on siis kaiken lisäksi myös aikarajoja sille miten tuttuja ollaan, moikkausyhteys ei kestä koko elämää jos yhteys josta tunnetaan hiljalleen loittonee..
    Mut joo, hyvä teksti, näitä asioita tässä pohtinut kanssa, sekä omaakin suhtautumista – että miksi se onkin niin vaikeaa 🙂

  7. Itse käyn todella pienellä salilla. Neliöitä palttiarallaa 60. Moikataan aina kun joku tulee tai kun itse tulen. En tunne ketään kun olen ihan eri paikkakunnalta lähtöisin. Tänään jopa keskustelinkin yhden kanssa.

    P.s. mistä päin savoa olet kotoisin? Ex-savolainen keski-suomessa myös.

    • Hei mutta tuohan on ihanaa! Minäkin haluan salimoikkailukavereita!
      Olen syntynyt Kuopiossa ja asunut sellaisissa suurissa paikoissa, kuin Tuusniemi ja Kaavi! 😀

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 
Tykkää jutusta