marraskuu 2015

”Hei mitäs sä nyt oikein suklaata syöt? Eikö sun pitänyt nyt laihduttaa tai olla karkkilakossa??” Siis joo, mutta noi Ranskan tapahtumat saivat mut ajattelemaan, että en haluu rääkätä itseäni. Täytyy elää joka päivä niin kuin se olisi viimeinen.

Tällaisen keskustelun kuulin sivukorvalla ollessani ruoka-ostoksilla. Mauttomuudessaan tuo suklaan syönnin perustelu oli jo huvittavaa. Se herätti ristiriitaisia tunteita huvituksesta ärtymykseen. Toisaalta koin sen todella ärsyttäväksi selittelyksi, toisaalta ymmärsin häntä.

Kun elämässä tapahtuu  kauheuksia, jotka koskettavat syvästi, on luontevaa pysähtyä miettimään omaa elämää. Omat murheet ja valitukset asettuvat aika erilaiseen mittakaavaan, kun miettii, millaisia hirveyksiä ympärillä tapahtuu.  Näin käy ainakin hetkeksi. Vannotaan, että nyt loppui turhasta ruikuttaminen, mutta parin viikon päästä oman elämän suurin murhe on, että kumppani on ostanut vääränmerkkistä oliiviöljyä.

Moni julistaa, että ajan rajallisuuden vuoksi täytyy elää joka päivä, kuin se päivä olisi viimeinen. Siinä on kyllä pontta!  Itselleni tulee tästä ajattelutavasta mieleen ne lukuisat Thaimaan matkalla kohdatut reissaajat, jotka vain kiertelevät ympäri maailmaa ja nauttivat  kaikista mahdollisuuksista, joita tällä planeetalla on tarjota. Ei arkista aherrusta, vaan rentoa elämää, juhlaa ja kokemuksia toisensa perään. Vau! Ideana on nauttia elämästä niin paljon kuin suinkin. Olla kiitollinen, rakastaa, tehdä hyvää. Ei kiukuttelua turhista asioista, ei valitusta pienestä. Kuulostaa aika himputin hyvältä!

Mutta ehkä tuota elämän rajallisuus-ajatusta ei kannattaisi toteuttaa elämässä ihan täysin kirjaimellisesti.

Jos minä eläisin kuin tietäisin, että kyseessä on viimeinen päiväni, en varmasti söisi kaurapuuroa ja talsisi salille pakarapotkuttelemaan. En kiukuttelisi turhista asioista tai harmittelisi kodin sotkuisuutta. Varmasti en. Sen sijaan söisin hyvin, joisin viiniä rakkaiden ihmisteni kanssa. (Ja varmasti pärskisin aika paljon itkua ja hokisin, miten paljon kaikkia rakastaisin ja kävisin läpi kaikki lapsuusmuistot ja niin edelleen. ) En todellakaan miettisi huonosti kehittyneitä etureisiäni tai rästissä olevia tehtäviä. En ripustaisi pyykkejä kuivumaan, enkä valmistelisi seuraavan päivän eväitä. En ehkä uskaltaisi käydä ollenkaan nukkumaan, pelkäisin sitä, ettei huomista koskaan tulisi.

Mutta jos en tietäisi, että kyseessä on viimeinen päivä, eläisin toisin. Silloin kömpisin sinne salille, kiukuttelisin kun kiukuttaisin, söisin parsakaalia vaikka mieli tekisi viiniä ja juustoja. Ripustaisin ne tyhmät pyykit. Ottaisin vähän hepulia etureisistäni ja tekisin seuraavan päivän eväät. Voisin sanoa, että olipa nyt vähän huono päivä, ruoka oli pahaa ja naama ruma. Mutta voisin käydä nukkumaan levollisin mielin, tietäen, että huomenna on taas uusi päivä. Ihan ikioma, alusta loppuun. Mahdollisesti paljon parempi päivä. Yksi seuraavan vuoden 365 päivästä.

Jos elää koko ajan odotellen, että jotain hirveyksiä tapahtuu ja on varpaillaan, varmana siitä, että kohta sattuu ja käy kalpaten, ei voi olla onnellinen. Vaikka tapahtuu kurjuuksia, on ihan pakko nostaa pää ylös, reipastua. On tärkeää nähdä, että elämä on tässä ja nyt. On hyvä elää hetkessä. Olla tietoisesti läsnä, kokea, maistella, haistella, tuntea. Mutta – mielestäni elämältä katoaa pohja, jos ei pysty näkemään tulevaisuutta, tekemään pitkän tähtäimen suunnitelmia ja haaveilemaan. Eihän silloin missään ole mitään järkeä.

Jokainen päivä ei voi olla täynnä huumaa, onnea, himoa, suuria tunteita. Voi miten mahtavaa se olisikaan, kun jokaisen päivän voisi kokea yhtä vahvasti kuin vaikka omat häänsä tai jonkin muun merkityksellisen päivän. Mutta olisi naiivia ajatella, että se olisi mahdollista aina ja koko ajan. Toisaalta, juuri sehän tekee niistä uskomattoman mahtavista fiiliksistä niin mahtavia, että ne ovat vastakohta niille toisen ääripään ikäville tuntemuksille. Ja välillä ollaan ihan tasaisesti siinä keskellä, harmaalla ja arkisella alueella, kun kaikki on ihan ”ok” ja ”jees”.

80-20 sääntö pätee mielestäni hyvin koko elämään. Selkeästi enemmän kaikkea hyvää ja positiivista ja ihanaa, mutta myös tilaa niille kurjille fiiliksille ja kehnoille valinnoille. Ei elämää voi suorittaa 110% täydellisesti. On turha potea huonoa omatuntoa, jos aina ei jaksa fiilistellä miten mahtavaa kaikki on ja olla jokaisesta asiasta kiitollinen. On välillä ihan inhimillistä marista, että ei jaksaisi tehdä jotain asiaa. On ihan ok joskus tarjoilla parsakaalit oraville ja tilata itselleen oikein rasvainen pizza kolmella juustolla. Elämme vain kerran!