Välillä pitää muistaa taputtaa itseään selkään.

Jos joku on ollut niin hyväonninen, että on välttynyt Facebookissa ja instagramissa jaetuilta ilouutisiltani, kerrottakoon täälläkin, että opinnäytetyö on laitettu arvioitavaksi. Se on siis valmis, tehty, puserrettu, finito! DONE.

Maanantaina myös oma olo (ja varmasti myös rakkaan opparitoverini) oli melko puserrettu, finito ja valmis ja DONE ja sanalla sanoen tyhjä. Ei ollut enää mitään annettavaa. Jos vielä olisi pitänyt kirjoittaa sananenkin, olisi se varmaan ollut vain siansaksaa. Skupediskuu! Halusin vain työntää koko ”roskan” käsistäni ja mennä nukkumaan. Univelkaa on kertynyt nimittäin viime aikoina melkoisesti. Pe-la yönä nukuin sikeästi about 40min. La-su yönä jopa hurjat 4h. Su-ma yönä unta taisi tulla joku 2h. Että tuota. Oikein palauttavaa ja levollista! Vaan minkäs teet, kun uni stoppaa kesken yön. Tai ei yksinkertaisesti ehdi nukkua. 😀 Onneksi minulle ei juuri tule silmäpusseja. Kyllä olisi niillä lohkoperunoilla kokoa.

IMG_5077[1]

Maanantaina tosiaan kömmittiin zombeina viimeistelemään työtä, nykertämään itsearviointeja. Minun piti kiirehtiä töihin, joten ystäväni jäi sitten tulostelemaan töitä paperille, kun minä sinkosin tieheni. Kun sain kuvan valmiista työstä, ei vielä tuntunut miltään. Ei todellakaan mikään riemullinen ja levollinen olo. Töiden jälkeen nukuin ja torkuin koko illan. Tiistaikin meni vielä melko koomaisena, pizzasta ja unista haaveillen. Keskiviikkona alkoi jo hieman tuntua siltä, että hei, ehkä elämä voittaa sittenkin ja tänään olo alkaa olla melko normaali. Uupumusta havaittavissa, mutta ei mitään ylitsepääsemätöntä.

Joku tarkka varmasti muistaa, että työmme puuhaaminen alkoi  jo viime keväänä. Onhan tässä siis ollut kuukausia käytettäväksi. Mutta homma alkoi sillä, että kouluttauduimme erään pilottihankkeiden puitteissa, tutustuimme laajaan teoriaosuuteen, järjestimme 2kk kestävän painonhallintajakson, johon kuului lajikokeiluja, teoriaa, ryhmä- ja yksilötapaamisia. Ja sitten piti vielä kirjoittaa itse työ. Olemme tehneet  kymmeniä ja kymmeniä tunteja töitä, josta varmasti iso osa on hukkatyötä. Jo suunnitelmamme taisi alun alkujaan olla sen 52-55 sivua, mitä työmmekin. Tutustuimme  meille täysin uuteen teoriaan, jonka pohjalta suunnittelimme tuon painonhallintajakson. Siinä oli auki kirjoitettavaa ja sisäistettävää. Projekti on siis elänyt villisti kuin viisikymppinen ja muotoaan ovat muuttaneet sekä työn sisältö että itse tutkimuskysymykset ja analyysitapa. Jos olisimme laittaneet rahaa säästöön joka kerralla, kun toinen meistä tuskailee, että olisi pitänyt tehdä systemaattinen kirjaliisuuskatsaus jonkun nivelen toiminnasta, olisimme nyt rikkaita.

Mutta se siitä. Työtä arvioidaan ja siitä ei tarvitse enää (toivottavasti) kantaa murhetta. Huomenna kypsyysnäytteeseen todistelemaan, että ymmärrän hyvin mistä olen kirjoittanut. Voi kysykää mitä vain sisällönanalyysistä ja laadullisesta tutkimuksesta! Minä vastaan kyllä! Pliis. Älkää.

IMG_8606[1]

Ja kun se on tehty, jään reilun viikon palkalliselle lomalle. Miten hyvältä ja ansaitulta se tuntuukaan!  Treeniä, lepoa, teatteria, ratsastusta, rentoilua, jouluhörhöämistä, ystäviä… Mutta ihan ensin juhlitaan syntymäpäiviä ja kippistellään kuohuviiniä fonduepadan äärellä.

Ehkä nyt voi hieman taputtaa itseään selkään, että hyvin tehty. Nyt on aika ladata akkuja, että jaksaa rutistaa kevään, josta ei ainakaan ole tulossa järin paljoa kevyempi. Eipä tietenkään. Ei kuitenkaan jaksa vielä murehtia sitä!

PS. Kiitos vielä lukijalleni ihanasta Muumi-kortista ja kirjanmerkistä! Kyllä piristivät päivää ja saivat jaksamaan homman loppuun! Ihania ihmisiä on. <3

kort

”Jos maailma menee muhennokseksi, on Hemulista ehkä hauskempaa, ettei hän tiedä sitä etukäteen”

”Hei mitäs sä nyt oikein suklaata syöt? Eikö sun pitänyt nyt laihduttaa tai olla karkkilakossa??” Siis joo, mutta noi Ranskan tapahtumat saivat mut ajattelemaan, että en haluu rääkätä itseäni. Täytyy elää joka päivä niin kuin se olisi viimeinen.

Tällaisen keskustelun kuulin sivukorvalla ollessani ruoka-ostoksilla. Mauttomuudessaan tuo suklaan syönnin perustelu oli jo huvittavaa. Se herätti ristiriitaisia tunteita huvituksesta ärtymykseen. Toisaalta koin sen todella ärsyttäväksi selittelyksi, toisaalta ymmärsin häntä.

Kun elämässä tapahtuu  kauheuksia, jotka koskettavat syvästi, on luontevaa pysähtyä miettimään omaa elämää. Omat murheet ja valitukset asettuvat aika erilaiseen mittakaavaan, kun miettii, millaisia hirveyksiä ympärillä tapahtuu.  Näin käy ainakin hetkeksi. Vannotaan, että nyt loppui turhasta ruikuttaminen, mutta parin viikon päästä oman elämän suurin murhe on, että kumppani on ostanut vääränmerkkistä oliiviöljyä.

Moni julistaa, että ajan rajallisuuden vuoksi täytyy elää joka päivä, kuin se päivä olisi viimeinen. Siinä on kyllä pontta!  Itselleni tulee tästä ajattelutavasta mieleen ne lukuisat Thaimaan matkalla kohdatut reissaajat, jotka vain kiertelevät ympäri maailmaa ja nauttivat  kaikista mahdollisuuksista, joita tällä planeetalla on tarjota. Ei arkista aherrusta, vaan rentoa elämää, juhlaa ja kokemuksia toisensa perään. Vau! Ideana on nauttia elämästä niin paljon kuin suinkin. Olla kiitollinen, rakastaa, tehdä hyvää. Ei kiukuttelua turhista asioista, ei valitusta pienestä. Kuulostaa aika himputin hyvältä!

IMG_3627[1]

Mutta ehkä tuota elämän rajallisuus-ajatusta ei kannattaisi toteuttaa elämässä ihan täysin kirjaimellisesti.

Jos minä eläisin kuin tietäisin, että kyseessä on viimeinen päiväni, en varmasti söisi kaurapuuroa ja talsisi salille pakarapotkuttelemaan. En kiukuttelisi turhista asioista tai harmittelisi kodin sotkuisuutta. Varmasti en. Sen sijaan söisin hyvin, joisin viiniä rakkaiden ihmisteni kanssa. (Ja varmasti pärskisin aika paljon itkua ja hokisin, miten paljon kaikkia rakastaisin ja kävisin läpi kaikki lapsuusmuistot ja niin edelleen. ) En todellakaan miettisi huonosti kehittyneitä etureisiäni tai rästissä olevia tehtäviä. En ripustaisi pyykkejä kuivumaan, enkä valmistelisi seuraavan päivän eväitä. En ehkä uskaltaisi käydä ollenkaan nukkumaan, pelkäisin sitä, ettei huomista koskaan tulisi.

IMG_0808[1]

Mutta jos en tietäisi, että kyseessä on viimeinen päivä, eläisin toisin. Silloin kömpisin sinne salille, kiukuttelisin kun kiukuttaisin, söisin parsakaalia vaikka mieli tekisi viiniä ja juustoja. Ripustaisin ne tyhmät pyykit. Ottaisin vähän hepulia etureisistäni ja tekisin seuraavan päivän eväät. Voisin sanoa, että olipa nyt vähän huono päivä, ruoka oli pahaa ja naama ruma. Mutta voisin käydä nukkumaan levollisin mielin, tietäen, että huomenna on taas uusi päivä. Ihan ikioma, alusta loppuun. Mahdollisesti paljon parempi päivä. Yksi seuraavan vuoden 365 päivästä.

#breakfast#fitness#food#cleanfood#healthyfood#fitnessfoodproteingoodforhealthbecauseitsprotein #whatthefuckxtulipdoing
#breakfast#fitness#food#cleanfood#healthyfood#fitnessfoodproteingoodforhealthbecauseitsprotein
#whatthefuckxtulipdoing

Jos elää koko ajan odotellen, että jotain hirveyksiä tapahtuu ja on varpaillaan, varmana siitä, että kohta sattuu ja käy kalpaten, ei voi olla onnellinen. Vaikka tapahtuu kurjuuksia, on ihan pakko nostaa pää ylös, reipastua. On tärkeää nähdä, että elämä on tässä ja nyt. On hyvä elää hetkessä. Olla tietoisesti läsnä, kokea, maistella, haistella, tuntea. Mutta – mielestäni elämältä katoaa pohja, jos ei pysty näkemään tulevaisuutta, tekemään pitkän tähtäimen suunnitelmia ja haaveilemaan. Eihän silloin missään ole mitään järkeä.

Jokainen päivä ei voi olla täynnä huumaa, onnea, himoa, suuria tunteita. Voi miten mahtavaa se olisikaan, kun jokaisen päivän voisi kokea yhtä vahvasti kuin vaikka omat häänsä tai jonkin muun merkityksellisen päivän. Mutta olisi naiivia ajatella, että se olisi mahdollista aina ja koko ajan. Toisaalta, juuri sehän tekee niistä uskomattoman mahtavista fiiliksistä niin mahtavia, että ne ovat vastakohta niille toisen ääripään ikäville tuntemuksille. Ja välillä ollaan ihan tasaisesti siinä keskellä, harmaalla ja arkisella alueella, kun kaikki on ihan ”ok” ja ”jees”.

80-20 sääntö pätee mielestäni hyvin koko elämään. Selkeästi enemmän kaikkea hyvää ja positiivista ja ihanaa, mutta myös tilaa niille kurjille fiiliksille ja kehnoille valinnoille. Ei elämää voi suorittaa 110% täydellisesti. On turha potea huonoa omatuntoa, jos aina ei jaksa fiilistellä miten mahtavaa kaikki on ja olla jokaisesta asiasta kiitollinen. On välillä ihan inhimillistä marista, että ei jaksaisi tehdä jotain asiaa. On ihan ok joskus tarjoilla parsakaalit oraville ja tilata itselleen oikein rasvainen pizza kolmella juustolla. Elämme vain kerran!