Onko kahdessa vuodessa tapahtunut mitään?

Ah, onneksi on Facebook kertomassa, mitä olen tehnyt vuosi tai pari sitten, kun ei enää itse muista niinkään lähelle! Aivot ovat olleet sellaista vatkulia, että alan jo epäillä, että ne valuvat pian korvasta ulos.  Kas kun ei loiske jo käy!

Tällä viikolla on esiin ponnahtanut varsin ajatuksia herätteleviä vanhoja statuspäivityksiäni. Mikä Runeberg siellä onkaan pulissut! Tasan kaksi vuotta sitten olin näköjään jakanut blogitekstin kakasta. Ulkokentältä sisään livahvata pökäle! Voi niitä aikoja! Haluan kakkapäivitykset takaisin. Sen sijaan, että minusta irtoaisi itseäni niin kovin naurattavia pökälejuttuja, on ainoa kakkamainen asia ollut viime aikojen olotila.

 Viisi vuotta sitten päivitin leiponeeni sämpylöitä, jotka kävisivät heittoaseista ja sillä saralla ei ole mikään muuttunut. Nyt niillä tyrmää enää vain pienriistaa. Mutta pari vuotta sitten, olin ytimekkäästi kirjoittanut, että elän unelmaani! Että olen onnellien ja juuri nyt on hyvä.

Se pysäytti.

Piti oikein hieraista silmiä. Minäkö olen kirjoittanut niin? Minä alati haaveileva, uusia asioita kahmiva höntyäjä olen ollut tyytyväinen juuri silloin siinä hetkessä. Vau. Amazing.

Piti oikein pinnistellen miettiä, mitä silloin oikein tapahtui, kun niin oli kaikki ihanasti. Silloin pöhisivät oikein kunnolla muutoksen tuulet. Oli uusi koti, olin aloittanut kisavalmennuksessa. Ihana mies kantoi minulle liljoja ja olin työharjoittelussa fysiatrialla ja päiväkirurgisella, seurailemassa polvileikkauksia ja harjoittelemassa postoperatiivista kuntoutuspuolta, josta olen aina unelmoinut. Sen lähemmäs ortopedia kun ei voi tällainen, sormilaskuissakin sekoava, matemaattinen epänero päästä. Olin juuri alkanut häiritä internetissä roikkujia blogikirjoituksillani. Kaikki tuntui kertakaikkiaan niin mahtavalta. Vanhoista kuvista ja teksteistäkin huomaa, että voi pojat, kyllä olin muuten silloin onnellinen. Ja omasin huomattavasti muhkeammat reidet.

muhku

Tänä syksynä asiat eivät ole olleet aivan niin ruusuisesti. Sikäli blogikin on ollut hieman hiljainen. Oikeastaan kun miettii koko kisojen jälkeistä vuotta, on vuosi mennyt kipuillessa milloin minkäkin asian kanssa. Tämähän on melkein toisintoa vuodesta 2012.  Aika on mennyt välillä tuskallisen hitaasti ja välillä niin nopeasti, että ei edes tajua. Mutta niin vain oli yhtäkkiä yli vuosi hurahtanut kilpailuista, neljä kuukautta häistä ja yhtäkkiä opinnäytetyö pitäisi pistää  yksiin kansiin.

Suoraan sanottuna, olen voinut todella huonosti. Osaan nimetä syksyn parhaat viikot ja ne olivat syyskuun ensimmäiset, heti loman jälkeen. Silloin hommat olivat mallillaan. Akut oli ladattu, oli energiaa, mieli täynnä ideoita. Jaksoin painaa pitkiä viikkoja ja silti olla kotona läsnäoleva ja hyväntuulinen. Kroppa tuntui hyvältä ja painot salilla olivat alkaneet pikkuhiljaa kasvaa. Aloin kirjoittamaan kirjaa, koti pysyi siistinä, tarmoa riitti moneen asiaan. Elämä tuntui kaiken kaikkiaan hyvältä ja innostavalta. Tein oikeasti todella suuren työn, että sain aikatauluni toimimaan. Mikä voisikaan mennä mönkään!

Sitten tulin kipeäksi. Ja hommat levisivät ihan käsiin. Taas katkesi hyvä treeniputki, kalenteria piti viivata punakynällä. Piti korvata työharjoittelutunteja, sumplia uusia asiakatapaamisia, sumplia töitä harjoittelun vuoksi. Lykätä ohjelmapäivityksiä ja blogikirjoituksia. Tehdä opinnäytetyötä, vaikka kuume sumensi pään. Kiire, kiire, kiire. Iho kelmeänä yritti painaa eteenpäin. Matkasta tipahtivat kapulat ja oksat ja männynkävyt ja tekoripset. Ja tukka alkoi muistuttaa väriltään rapsipeltoa.

IMG_3560[1]

Sitten se tuli: yksi hyvä ja täydellinen treeniviikko.  Intoa, energiaa, onnea. Jess!

Mutta yhtäkkiä olo oli taas sitä tasoa, että muumilaulut soivat nonstopilla päässä, unohdin oman kotiosoitteeni numerot. Kurkku kipeä. Lämpöä. Tärisevä ja kramppaava keho. Ääni lähti. Sykkeet katossa Jatkuvaa ahdistumista, stressiä. Huonoja yöunia. Miksi tämä tauti ei lähde? Miksi olen taas flunssassa! Miksi kroppa ei palaudu? Miksi uni ei riitä? Pakko olla joku mykoplasma nyt vähintään. Mutta ei. Uupumus se vain pitää tulehdustilaa yllä.

Ensin olin hurjan nälkäinen ja olisin voinut syödä mitä vain. Ja vain nukkua. Pitkästä aikaa teki mieli herkkuja koko ajan. Ahdisti ajatus siitä, että en voi mättää joka päivä kilokaupalla karkkia naamaan. Mutta tiesin koko ajan, että ahdistaisi sekin, jos niin tekisin. Sitten katosi ruokahalu. Mitään ei tehnyt mieli. Unohtui syödä tai jäi syömättä, koska ei vain maistunut mikään. Oikein väkisin sai pakottautua jotain popsimaan. 

Teki mieli heittää tietokone ikkunasta ja kännykkä perästä. Alkoi ahdistaa kaikki sosiaalinen media, ihmisten hehkutukset, vatsalihaskuvat, energia ja into. Itketti, kun katsoi omaa peilikuvaa. Mikä surullinen valkoinen hahmo siellä kyhjötti. Ei hymyä, sameat silmät, samea iho. Ilontunteita mahdotonta repiä mistään. Mikään ei tunnu miltään. Ei pääse treenaamaan – ahdistaa. Mutta olisi varmaan ahdistanut, vaikka olisikin treenannut. Vaikea levätä kotona, vaikea ohjata köhien ja pärskien jumppia.

Säikähdin ihan todella. Olen aina ollut sellaien täsmämurehtija ja täsmäsurija, joka saa itseään tsempattua ja piristettyä. Vaikka koko ajan tiesin, että väsymys kaiken sen aiheuttaa, tuntui niin mahdottoman pahalta, että ajatteli niin kuin ajatteli. Kuin koko elämässä ei olisi mitään muuta, kuin epäonnistumista ja ilotonta tekemistä. Aivan kuin olisin huono kaikessa.

Näitä asioita on saanut todella työstää. Eikä asiaa helpota se, että olen tässä tilanteessa TAAS. Kun tämä on jo niin monta kertaa nähty aiemminkin. Pitäisi tehdä isoja muutoksia ja karsimisia, eikä aina vain painaa eteenpäin ja ajatella, että no sitten joskus helpottaa. Pitäisi oikeasti ymmärtää, mitkä ovat omat voimavarat. Pitäisi osata hoitaa asiat yksi kerrallaan. Mutta aina tuntuu, että jään altavastaavaksi ja stressi vyöryy päälle. Ja kuinka muka opiskelijana pärjäisi ilman töitä? Mahdoton ajatus, ellei asuisi jossain siivouskomerossa.

Mutta näin! Nyt on tämän syksyn osalta työharjoittelu tehty ja tunnin päästä lähden esittelemään opinnäytetyötä, joka palautetaan ensi viikolla. Nyt on siis isoja stressinaiheita lähtemässä käsistä ihan näillä näppäimillä! Ja mukavia, inspiroivia asioita luvassa.

IMG_3654[1]

Eilen oli ihan mahtava viimeinen päivä harjoittelussa, kun sain aplodit vihellysten kera ja erinomaista palautetta. Ja kun asiakkaalta oli vielä tullut viesti ”Ihanaa, kun olet olemassa” iski kyllä liikutus. Nyt jos koskaan positiivisilla sanoilla oli todella suuri voima! Sain hurjasti hyvää fiilistä ja uutta tarmoa. Kyllä tämä taas tästä, leuka ylös ja mieli vahvana eteenpäin.

Ja niin sitä vaan ympäri mennään ja yhteen tullaan: kaksi vuotta sitten aloitin työharjoittelun, ihana mies toi minulle liljoja ja aloitin kisavalmennuksessa. Tänä vuonna presiis samaan aikaan lopetin työharjoittelun, se sama ihana mies toi minulle liljoja ja aloitan valmennuksessa!

Eiköhän ole vain ajan kysymys, että tajuan sen samaisen asian kuin kaksi vuotta sitten. Tässä voisi kliseisesti todeta, että tästä on suunta vain ylöspäin. Aurinko paistaa eikä ole mitään hätää.

Eeva Kilpi

”Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun:
Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun.”

IMG_3638[1]

everfit

Täällä hyvinvoinnista, terveydestä, liikunnasta, omasta elämästään ja kaikkien asioiden ohi kirjoittelee henkilökohtainen valmentaja ja pian valmistuva fysioterapeutti. Olen elämäntapatunari ja huonolla huumorintajulla paiskattu savolaissyntyinen keskisuomalainen. Innokas treenaaja, turhan avoin hölösuu, vaimo ja amatöörikotipaakari. Blogi sai alkunsa, kun päätin muuttaa jahkailun tosiasiaksi ja lisätä kuntosalitreenilleen tavoitteen = pyllistelyn bikini fitness-lavoilla. Tästä blogista et kuitenkaan löydä mitään turhan glamoröösiä fitnesshuumaa, enemmänkin parsankatkuista puujalkavitseilyä ja mietteitäni kvanttimekaniikan suhteesta luumukiisseliin. Yhteistyökuvioita, palautetta, juttutoiveita ja vihapostia vastaanotan ilmomielin osoitteeseen: everfit( at) luukku.com.

2 vastausta artikkeliin “Onko kahdessa vuodessa tapahtunut mitään?”

  1. Mahtavaa että olet saanut opparin purkkiin!! Onneksi olkoon. Se on aina iso rutistus. Tapaan sanoa, että paras oppari on valmis oppari 🙂

    Muuten tämä postaus oli jotenkin vähän.. mikähän oli oikea sana.. surullinen? Ensimmäisenä tuli ajatus, että toivottavasti sun valmennus on nyt todella(!!) ammattitaitoinen myös siitä näkökulmasta, että valmentaja ymmärtää ihmisen psyykettä ja esim. kokonaisrasituksen merkitystä tuloksiin ja yleensä hyvinvointiin. Eli ihmistä kokonaisuutena. Oot ollut tosi pitkään tiukilla. Työt, tiukka ruokavalio, treenit, pitkä painonpudotusprojekti, kisailut, hormoonitasapainon järkkyminen, kiire, fysiologiset krempat mistä kerroit taannoin (jotka se fyssari huomasi), vähän semmonen ”stressaava elämänasenne”, sairastelu jne jne. Olisiko nyt hyvä aika alkaa normalisoimaan ihan kaikkea mitä teet? Ehkä hakemaan jotain ihan toista näkökulmaa liikuntaan mistä olet kirjoitellutkin? Tai pienen askelin muuttamaan edes jotain. Minkä neuvon antaisit nyt omalle valmennettavallesi tässä tilanteessa? Kaikkea ei toki pysty muuttamaan kerralla. Oon itse pohtinut sellaista, että kehittyminen urheilijana on aika mahdotonta, jos se perusta ei ole sille valmis, pohjat niin sanotusti kunnossa. Itselläni tämä tarkoitti rasituksen vähentämistä ja mm. kehonhuollon ja liikkuvuuden priorisointia rohkeiasti, jotta pystyn alkaa kehittämään nopeusominaisuuksiani pikajuoksua varten. Hienoa, että sulla on aika mahtityyppi siellä kotona tukemassa ja muutenkin oot oivaltanut niin paljon joten suunta on oikea 🙂 Tsemppiä pimenevään syksyyn!

    • Kiitos Jaana taas kerran hyvästä kommentista! Ja ei ihme, jos tuli surullisuus tuli tästä kirjoituksesta mieleen. Olin kyllä niin poikki ja todellakin surullinen tuon kirjoituksen alla, että ei juuri valoisia ajatuksia riittänyt! Ihmeitä kuitenkin tehnyt, kun saanut hieman höllennettyä kiireisteä tahtia ja oikeasti jo sekin, että kirjoitti ne negatiiviset tunteet ylös. Kummasti sitä blogin kirjoittamisen lomassa taas oivalsi, että kas kas, ei ole ihmekään, jos vähän synkissä vesissä sukeltelee välillä.
      Pieniä askelia, niitä nyt nimenomaan. Selkä vaatii kehonhuoltoa ja syvien lihasten vahvistamista, eikä salilla ole nyt realistista vetää 6 treeniä viikossa ja aerobisia päälle. Maltillisesti lisätään kuormitusta ja jaksaminen pidetään ihan ykkösjuttuna. Pohjatyötä, lisää ruokaa, lisää lepoa. Ja viikko kerrallaan eteenpäin!
      Katsotaan milloin tulee se seinä vastaan, että haluaa tehdä täyskäännöksen ja oikeasti suhtautua/ajatlla liikuntaa eri tavalla. Kenties se tulee tämän projektin jälkeen. Tai sen keskellä tai… Katsotaan! Monipuolisuutta kuitenkin liikunnassa arvostan!

      Kiitos paljon tsempeistä! Vielä pakerretaan se oppari loppuun (viikon päästä palautus) ja sitten voi taputtaa itseään selkään. !!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 
Tykkää jutusta