Fitness vs. rentoilu – onko rentous synonyymi treenien skippaamiselle ja laiskuudelle?

Vuosi sitten tammikuussa minulta kysyttiin Trainer 4 Youn personal trainer-haastattelussa, minkä uskoisin nousevan liikunta-alan seuraavaksi trendiksi. Tuolloin arvioin, että ”…fitnessbuumi pikku hiljaa väistyy ja kohtaamme tänä vuonna pehmeämpiä trendejä” ”Uskon, että tulossa on vastareaktio fitnesstrendille, jossa on painotettu tiukkaa kuria ja tarkkaa ruokavaliota. ”

Pauliina kirjoitti blogissaan juuri liikunta-alan ns. downshifting-ilmiöstä. Siinäpä olikin erittäin ajankohtainen teksti, jollainen on itsellänikin ollut muhimassa jo jonkin aikaa. Oli ihan mahtavaa, että aiheen ajankohtaisuus on tosiasia, eikä vain oman pääni tuottamaa harhakuvitelmaa. Mutta tottakai hieman hikottelin, koska en ollut itse jorisemassa aiheesta ensin! 😉 Pisteet Pauliinalle! Julkaisen kuitenkin itsekin mietteitäni aiheesta, vaikka se hieman mautonta onkin, kun juuri bloggaajakollega on samaisesta asiasta tarinoinut. Mutta en kommenttikenttään viitsinyt naputella kilometrin mittaista monologia ja ai että kun tekee mieli turinoida tästä aiheesta!

IMG_2904[1]

Mielestäni tällainen ns. downshifting-ilmiö on ykskantaan todettuna tervetullut. Ja olihan ihan selkeästi odotettavissa, että jotain vastapainoa on pakko tulla – fitness kun sai ympärilleen suoranaisen kansanliikkeen ja joka toisesta salitreenaajasta tuli yhtäkkiä fitness athlete, tai ainakin tuleva sellainen. Mielestäni tämä ns. liikunta-alan downshiftaus, jota voisi ehkä kuvallla myös rennommaksi ja armollisemmaksi tavaksi suhtautua liikuntaan, ei kuitenkaan tullut tarpeelliseksi em. syystä.

Syy miksi tälle ilmiölle voi  liputtaa on se, ettei kilpailumielessä toteutettu fitnesselämä pysynyt omassa marginaalissaan, vaan alkoi valua sieltä tavallisten terveysliikkujien ja kuntoilijoiden arkeen. Sellaisten ihmisten arkeen, jolle fitness oli aiemmin tarkoittanut vain kokonaisvaltaista hyvinvointia, Fit-lehden lueskelua, kauneutta ja terveyttä. Kuitenkin lähes yhtäkkiä kilpaurheiluun liittyvää kurinalaisuutta alettiin pitää ainoana tienä tuloksiin ja totuuteen. Elämäntavat kerralla uusiksi, niin huonot kuin hyvätkin.

Ei kipuu, ei hyötyy. No excuses. Motivaatiomantrat mielessä ja motivaatiokuvat lihassäikeisistä kilpailijoista jääkaapin ovessa, yhä useampi suomalainen pinkoi itku kurkussa aamuaerobiselle tyhjällä vatsalla (vaikka senkin hyöty on marginaalinen…) koska juuri palkattu personal trainer sanoi niin. Sen jälkeen puuroa, raejuustoa ja marjoja plus sokeritonta mehukeittoa siihen asti, että oli aika kieltää ruokavaliosta vilja-ja maitotuotteet. Treeniä ennen personal trainerin mainostaman firman intrajuomaa, treenin aikana toista, treenin jälkeen kolmatta. Jokaisella ruoalla kourallinen nappeja. Salille monimutkaisten treeniohjelmien kanssa ja vielä kolmas treeni päivän päätteeksi, vähän plyoo katsos. Hädin tuskin on edes mietitty, mikä itseä oikeasti motivoi ja mikä se konkreettinen tavoite on, kun ollaan jo toteuttamassa jonkun toisen arvomaailman pohjalta laadittuja ohjeita.

Fitnessistä kilpaurheiluna voi poimia hyviä asioita tavallisen ihmisen arkeen. Säännöllinen, monipuolinen ruokailu, säännöllinen liikunta ja kehonhuolto. En keksi ihan heti ketään, kenelle ei voisi suositella jotain vastaavaa. Mutta että jokaisen pitäisi punnita ruokansa grammalleen ja taaplata aamuaerobisensa ja elää kuin fitnessurheilija?

IMG_8568[1]

Ei liene tarpeen muistutella, että ihmisiä on erilaisia. Mutta välillä se tuntuu monelta unohtuvan, että kaikki eivät pidä liikunnasta. Kaikki eivät halua tavoitella mitään liikkumalla. Ja se on täysin hyväksyttävää (kirjoitukseni tästä T4U)  Ei kenellekään voi syöttää pakkoajatusta siitä, että pitäisi elää tietyllä tavalla. Pitäisi liikkua ja syödä terveellisesti. Ei se kenelläkään pahaa tee, se on selvä, mutta tapoja toteuttaa on niin erilaisia. Eivät kaikki koe ylipainoa ongelmaksi tai voi huonosti, vaikka syövät hieman huonommin ja epäsäännöllisemmin. On ilmeisen  houkuttelevaa ajatella, että tie onneen koostuu yksioikoisesti niistä asioista, joista itse saa hyvää fiilistä. Vaan kun niitä intohimoja, tavoitteita ja mielenkiinnonkohteita on erilaisia.

On luovia ihmisiä, joiden intressit ovat taiteen puolella, on ihmisiä jotka nauttivat matemaattisten yhtälöiden ratkaisemisesta. On ihmisiä jotka patikoivat, käyvät kävelylenkeillä ystävien kanssa. On ratsastajia, ilmajoogaajia, venyttelijöitä ja body pumppaajia, hölkkääjiä.Ja sitten on heitä, jotka haluavat treenata salilla, koska se on hauskaa. Ja heitä, jotka kuntouttavat itseään. Ja heitä, jotka tavoittelevat tietynlaista suorituskykyä ja fysikkkaa.

arts

Ihmisillä on niin monenlaisia tavoitteita ja tavoitteettomuuttakin, että tuntuu hyvin kummalliselta, että kaikkia on missään vaiheessa edes yritetty niputtaa samaan pakettiin. Ei juuri poikkea typeryydeltään antaa samoja harjoitusohjeita juuri lonkkaleikatulle kuntoutujalle ja aivohalvauspotilaalle kuin laittaa kilpaurheilijaa ja tavan tallaajaa toteuttamaan harjoittelua ja kurinalaista ruokavaliota yhtäläisellä intensiteetillä. Se on yhtä absurdia, kuin ajatella, että fitnesskilpailijan kunto ja elämäntapa motivoisivat liikuntaa aina vältellyttä eturauhaspotilasta.

Uskon, että jyrkät näkemykset myös tässä asiassa kumpuavat usein tiedon ja kokemuksen puutteesta – tai ihan vain puhtaasti yksioikoisesta ajattelusta. Oli kyseessä sitten liikkuja tai liikuttaja.  Jos näkemykset perustuvat vain omaan yksioikoiseen kokemukseen ja mututuntumaan tutkitun tiedon ja laajemman kokemuksen sijaan, ja asiat toteutetaan aina samalla tavalla, saattaa jäädä paljon huomaamatta. Ehkäpä se oma tapa toimia ei olekaan se paras tapa kaikille.

Se, että asiat tehdään joustavammin ja rennommin kuin kilpaurheilussa, ei ole synonyymi sohvalla makaamiselle ja laiskuudelle. Pitäisi olla itsestäänselvää, että jos jotain tavoitteita on, tulee niiden eteen nähdä vaivaa ja tehdä töitä – tavalla tai toisella. Pianonsoittoa ei opi harjoittelematta, paino ei putoa itsekseen ruokailutottumuksia muuttamatta. Eikä kukaan varmasti taluta lenkkipolulle (ellei uhkaile miestä NHL-pelien tuhoamisella) En halua itse uskoa, että kukaan olisi niin typerä, ettei näitä seikkoja ymmärrä. Mutta ei tule unohtaa sitä, että olennaista tavoitteeseen pääsyssä on ladata hommaan sellaiset panokset, kuin haluaa tulostenkin olevan. Ja sanomattakin selvää, että jos mitään merkittäviä tavoitteita ei ole tai tavoitteena on vain nauttia ja rentoutua vapaa-ajallaan, ei sille kuuluisalle epämukavuusalueelle meneminen ole tarpeen.

Elämässä on suorittamista ja kilpailua ihan riiittämiin ilman, että sitä tarvitsisi ujuttaa myös vapaa-aikaan, ellei siitä erityisesti nauti. Paine tehdä isommin, kovemmin, paremmin ja enemmän on tähän maailmanaikaan kova. Vaikka tottakai laiskottelijoita ja sohvalla makailijoitakin on aina riittämiin, on myös ihan liikaa sellaisia ihmisiä, jotka kokevat sytyttä suotta huonoa omaatuntoa siitä, että pitäisi suorittaa enemmän ja olla parempi. Jostain osoitellaan aina, että pitäisi tehdä enemmän ja jonkun mielestä mikään ei koskaan riitä ja epämukavuusalueelle on pakko mennä. Kyllä. Kaikkien. Helposti unohdetaan, että on kyse aina yksilötasolla tapahtuvista asioista. Toiselle epämukavuusalueelle meneminen tarkoittaa sitä, että vedetään kova maksimitreeni. Toiselle se tarkoittaa sitä, että ylipäätään laitetaan ne lenkkarit jalkaan, käytetään hissin sijaan portaita tai valitaan suklaapatukan sijaan hedelmä.

IMG_7061[1]

Mielestäni on hienoa ja erittäin tärkeää, että liikunta-alan trendit muovautuvat koko ajan. Niin alan itsessään, kuin ylipäätään alalla työskentelevienkin henkilöiden tulee päivittyä aika ajoin. Alalle valmistuu hurjasti uusia ammattilaisia sekä personal trainereita, joiden valmennusfilosofia vielä hakee muotoaan. Koulutuksen loppuunsuorittaminen tai saatu lisenssi ovat monelle kuin ajokortti, jonka saatuaan voi lähteä harjoittelemaan ilman valvontaa. Se ei tarkoita vielä sitä, että olisi valmis. Koulutus tai lisenssi ei automaattisesti ole tae kokemuksesta ja laajemmasta osaamisesta.  Omaa näkemystään pitää rakentaa jatkuvasti. Välillä oma näkemys saattaa romahtaa perustusten tasolle, jolloin se kasataan hitaasti uudelleen, vankemmaksi. Välillä tehdään hieman pintaremonttia ja välillä hajotetaan moukarilla koko homma taas tuusannuuskaksi. Kokemuksen kautta oppii lopulta mikä työssä  toimii ja mikä ei ja millaisia palveluita on itse paras tuottamaan. Ja se kokemus tulee nimenomaan kantapään, ja kaikkien erheiden kautta. Onnistumiset opettavat lopulta melko vähän.

Minulla on asiakkaina ihmsiä, jotka noudattavat tiukkaa ruokavaliota ja treenijakoa. He nauttivat siitä, että yhteistreenin jälkeen jalat tutisevat ja oksennus maistuu suussa. On myös asiakkaita, jotka kuntouttavat selkää tai olkapäätä, on heitä jotka hakevat lisää liikkuvuutta. Ja sitten on heitä, jotka eivät kävisi edes sitä yhtä kertaa viikossa salilla ilman minua. Heitä, joille liikunta on epäluonnolista pakkopullaa. Heitä joiden kanssa ei juuri koskaan treenata, vaan keskustellaan ja piirrellään miellekarttoja. Ja heitä, joilta uupuu treenikaveri ja jotka vain nauttivat yhdessä treenaamisesta. Kaikilla on oma motiivinsa liikkua.

Asiakkaani ovat monella tapaa uudistaneet minun ajatteluani ja toimineet vuosien varrella koekaniineina, kun olen testaillut mikä toimii ja mikä ei. Siitä olen kertonut esimerkiksi TÄÄLLÄ. Olen joutunut tulemaan pois omalta mukavuusalueeltani, jossa tiukka ruokavalio ja tiukka treeniohjelman noudattavinen ovat ykkösjuttuja ja laittamaan pillin kirjaimellisesti pussiin. Olen opiskellut arvo- ja hyväksymispohjaista tapaa olla ja ohjata, jotta voisin paremmin auttaa asiakkaitani. Mutta en olisi ikinä voinut muuttua, ellen olisi ollut avoin uudelle, ajatellut asioita erilaisesta näkövinkkelistä ja myös epäonnistunut aika ajoin.

Mutta mihin tahansa soppaan en lusikkaani silti työnnä. Vaikka ymmärrän kisavalmennuksen konseptina ja minulla on kyllä ollut valmennuksessani ihmisiä, jotka haluavat joskus kilpailla, en ottaisi ketään kisavalmennukseen, koska se el ole heiniäni. Mielestäni olisi aivan yhtä typerää, että minä valmentaisin yhden kilpailun kokemuksella fitnesskisaajia, kuin että joku treenauttaisi leikkauspotilasta oman polvitähystyksensä kokemuksella. Kenenkään ei siis ole pakko, eikä suotavaakaan tehdä työtä, joka sotii omaa osaamista tai valmennusfilosofiaa vastaan. Jokaiselle jotakin! Uskon, että kaikille löytyy oma asiakasryhmänsä.

En siis suinkaan pidä päätään nostavaa liikunta-alan ”ilmiötä” (vai pitäisikö röyhkeästi  todeta: paluuta vanhaan rennompaan linjaan) uhkana, vaan mahdollisuutena. Maailmassa ei ole liikaa ymmärrystä ja joustavuutta, mutta rajoittamista, ehdottomuutta ja yksioikoista ajattelua senkin edestä. Tärkeintä on, että jokainen elää itselleen merkityksellistä elämää, tavoittelee itselleen tärkeitä asioita ja on ONNELLINEN. Kuului siihen sitten liikuntasuositusten mukainen määrä liikuntaa ja puoli kiloa kasviksia tai postimerkkien keräilyä. Tai sitä raivopäistä treenaamista ja ruokien punnitsemista.

IMG_0646[1]

 

everfit

Täällä hyvinvoinnista, terveydestä, liikunnasta, omasta elämästään ja kaikkien asioiden ohi kirjoittelee henkilökohtainen valmentaja ja pian valmistuva fysioterapeutti. Olen elämäntapatunari ja huonolla huumorintajulla paiskattu savolaissyntyinen keskisuomalainen. Innokas treenaaja, turhan avoin hölösuu, vaimo ja amatöörikotipaakari. Blogi sai alkunsa, kun päätin muuttaa jahkailun tosiasiaksi ja lisätä kuntosalitreenilleen tavoitteen = pyllistelyn bikini fitness-lavoilla. Tästä blogista et kuitenkaan löydä mitään turhan glamoröösiä fitnesshuumaa, enemmänkin parsankatkuista puujalkavitseilyä ja mietteitäni kvanttimekaniikan suhteesta luumukiisseliin. Yhteistyökuvioita, palautetta, juttutoiveita ja vihapostia vastaanotan ilmomielin osoitteeseen: everfit( at) luukku.com.

10 vastausta artikkeliin “Fitness vs. rentoilu – onko rentous synonyymi treenien skippaamiselle ja laiskuudelle?”

  1. Tosi hyvä postaus. Herätti paljon ajatuksia. Itselläni on tässä pari vuotta mennyt ajatellessa tästä asiasta tosi mustavalkoisesti. Jotenkin on tuntunut, että on PAKKO treenata kisat takaraivossa tai muuten ei voi harrastaa tätä juttua täysillä. Ryhdyin myös absolutistiksi jossain vaiheessa, koska kuvittelin yhden viinilasillisen olevan treeniurani kuolonisku. Opettelen pikkuhiljaa juuri rentoutta tämän harrastuksen suhteen. Silti noudatan valmentajan tekemää ruokavaliota ja teen ohjelmaan kuuluvat treenit. Ja treenatessa ei ole aikaa rentoudelle, kuten Pauliinan blogiin kommentoin. Silloin on aika mennä epämukavuusalueelle (jos siitä siis tykkää ja haluaa kehittyä), mutta siellä ei tarvitse olla 24/7 365 päivää vuodessa. Tän kommentin punainen lanka on ehkä vähän kadoksissa mutta jotain piti saada sanoa koska tää postaus kosketti! 😀

    • Kiitos Viivi hyvästä kommentista, kiva että upposi! Ja ihan täysin totta, että jos on kovia tavoitteita, pitää olla myös kovia tekoja. Jos haluaa kehittyä, on toki mentävä epämukavuusalueelle. Mutta juurikin se pointti, että ei siellä pidä aina olla! Kyllä tekemisen pitäisi olla mielekästä ja miellyttävääkin sen 99% ajasta, että sitä viitsii tehdä!
      Mielestäni on hyvä olla kuria ja rentoilua sopivassa tasapainossa. Ei se pelkkä löperö itselleen armolisuuskaan ole hyvä juttu 24/7. Muuten varmaan jokainen olisi armollisesti sohvalla syömässä suklaata, jos ei vaatisi itseltään mitään 🙂

  2. Luin Pauliinan tekstin ekat rivit ja tadaa, verenpaine alkoi nousemaan. 😀 Okei, ei se sitten ollutkaan ihan niin paha teksti, mitä luulin, mutta silti se heijasti omasta mielestä hyvin yksitoikkoista ajattelutapaa. Kun nimenomaan ei ole vain joko tai – on miljoonia erilaisia välimuotoja sohvaperunasta sinne fitnessiin. On työmatkapyöräilijää, uimareita, juoksijoita, bodareita, crossfittaajia, joogaajia, lumilautailijoita, pallopelejä pelaavia jne. Monta erilaista tapaa olla liikkuva ja hyvässä kunnossa, eikä se todellakaan kaikilla vaadi sitä, että punnitaan jokainen suupala ja muokataan makroja pientenkin kehonkoostumusmuutosten jälkeen. Ja se on ihan ookoo! 🙂

    Aamen tälle sun tekstille – susta oikeasti paistaa niin hyvin se fiilis, että tämä on juuri sun ala. Osaat (nyt) ottaa erilaiset ihmiset eriaisine tarpeineen huomioon. Et paasaa vain siitä omasta kisakokemuksesta ja miten se olisi jokaiselle ihan paras asia, mitä voi tapahtua – lähtekää kaikki tavoittelemaan sitä! Kertoo hyvin paljon sun omasta kehittymisestä. Hienoa!

    Itse opettelin syksyn aikana olemaan potematta syyllisyyttä. Otin treeneistä ja ruokavaliosta hurjan paljon stressiä vähän tajuamattani. Tauko PT:n kanssa oli suurimmalta osin muun stressin vuoksi, kun piti keskittää energiat perheen asioihin, mutta toki se teki hyvää myös treenisaralla. Taukoa pääsi syntymään salista, mutta tein muuten mitä nautin. Nyt ei ole juoksukieltoa, ei tarvitse punnita ruokia jos ei huvita, en tunne huonoa omaatuntoa jos salikäyntejä on viikossa kaksi neljän sijaan. Mutta saan punnita, saan olla juoksematta ja sitä kautta noudattaa annettua ohjetta (”kulutat pois tehdyn työn”) ja saan hinkata salia vaikka kuutena päivänä viikossa. Se on nyt vaan enemmänkin oma valinta. Mulla ei tavallaan ole nyt selkeää tavoitetta, mutta siinä mielessä on, että haluan pysyä aktiivisena jatkossakin. Se tavoite on vaan vähän rennompi, sellaisessa muodossa, että en sairastuta itseäni sillä. Tällä hetkellä puntaroin, jatkanko plussakaloreilla ja yritän saada sitä lihasta lisää, vai vähennänkö kaloreita. En oikein vieläkään tiedä, missä viihdyn parhaiten, mutta kuulostelen ja katselen.

    Mukavaa viikkoa sulle! Pus ja nam!

    • Kiitos Suvi hyvästä kommentista! Ja ihana tuo keskimmäinen kappale, suorastaan herkisti. Kissa kiitoksella elää! 😉 Jatkuvaa opetteluahan tämä työ on. Olen itse huomannut sen, että kyllä sitä on oltava nöyrä, eikä pidä pitää liian tiukasti kiinni omista eltaantuneista näkemyksistä. Eteen kun voi pompsahtaa paljon raikkaampia ajatuksia! 🙂

      Minulla ollut aivan samanlainen opettelu meneillään kuin sinulla ja se jatkuu edelleen. Olen kova syyllistymään siitä, jos skippaan treenin (vaikka olisi hullu kiire ja unia 1,5h takana) tai jos tulee syötyä eri tavalla kuin olen suunnitellut ja milloin mistäkin. Se on todella kalvava ja täysin tarpeeton tunne! Siitä poisopettelu jatkuu, mutta huomaan jo nyt, että tämä rentoilun harjoittelu alkaa tuottaa tulosta, mitä omaan hyvinvointiin tulee. Joustavuus tekee asioista kummasti mielekkäämpiä!

      Sinne ihanaa joulunaikaa. <3

  3. Fitness ei ole ikinä ollut myyntivaltti omassa duunissa, päinvastoin. Typerintä mitä voi tehdä on alkaa paasaamaan omasta perseestänsä asiakkaalle. Mutta sen verran olen kyllä nipo tästä asiasta, että jokaisen soisi löytävän itselleen sen parhaimman tavan liikkua, vaikka ei millään huitsittaisi mikään!

    Ihanaa viikonloppua Eve <3

    • Ihanaa viikonloppua ja valkuaismunakkaita myös sulle Betti! <3

      Ja kyllä – toivottavaa on, että jokainen liikkuisi jotenkin! Minä en kannusta IRL enkä tässä tekstissäkään ketään jäämään sohvanpohjalle, se olisi aika lailla pissimistä omille sekä asiakkaiden nilkoille. 😀 Ihmisten pitäisi vain rohkeammin kokeilla ja etsiä omaa juttuaan. Ei kaikkien ole pakko pukertaa salilla tai hölkätä.

  4. Heipparallaa! 🙂

    Ihan tervetullut suuntaus tämä rentoilu urheilussa. Samoin kaikki downshiftaus, kotoilu ja muu rauhan ja henkisen tasapainon suuntaukset.
    Elämä on mennyt liian hektiseksi ja suorittamiseksi. Liikuntakin näyttää olevan suorittamista ja näyttämistä muille, mihin kaikkeen pystyy ja miten mahtava yli-ihminen onkaan, kun pystyy elämään Fitness-urheilun vaatimalla tarkkuudella ja itsekurilla.
    Tavan tallaajan ei tarvitse urheilla ja syödä kilpaurheilijan tapaan kellon ja gramman tarkkuudella. Ammattiurheilijoilla urheilu on Ammatti, siksi ne uhraa siihen niin paljon aikaa ja vaivaa. Tavan tallaajan ammatti on joku muu.
    Pitänee miettiä niitä omia tavoitteita. Mitä siitä saa että urheilee 8 kertaa viikossa? Jos on sairaanhoitaja, niin onko gramman tarkasta syömisestä merkittävää hyötyä arkielämän kannalta?
    Lähteekö vähän lapasesta tämä fitness-intoilu?

    Mä hankkiuduin eroon stressaavasta työstä. Ei ehkä näinä taloudellisina aikoina kuulosta järkevältä ratkaisulta, mutta se oli aivan liian stressaavaa.
    Mielenkiintoista nähdä mitä se tekee hyvinvoinnille, treenille ja tuloksille.
    Otin lokakuun alussa pt:n.
    Ruokavalio pysyi muuten samana, mutta rasvan määrää lisättiin ja sanaa Säännöllisyys painotettiin. (meinasi aina unohtua yksi ateria viidestä, ja sehän vaikuttaa aika paljon saatavaan energiamäärään..) Ruokavalio ei ole gramman tarkka, ei itseasiassa edes kymmenen gramman tarkka.
    Treeniohjelma meni uusiksi. 3x kuussa treenataan pt:n kanssa. (4. viikko on kevyt viikko)
    Treeneissä on otettu huomioon stressin vähentäminen. Teen 6 treeniä viikossa, mutta niistä 2 on päätreenejä ja loput 4 on hyvin kevyitä.

    Paino on pysynyt samana, mutta senttejä on lähtenyt vyötäröltä 4 ja treenissä tulokset on kans noussut kovasti.
    Eli tuloksia voi saada myös rennommalla otteella, ilman keittiövaakaa ja kevyellä treenillä.
    (tosin ne kaksi päätreeniä viikossa onkin sitten sellaisia että niissä puristetaan irti kaikki mitä lähtee ja vähän enemmänkin)

    Mullakin vähän hävisi punainen lanka tästä tekstistä, mutta häliäkö vällä! 😀

    • Kiitos Tytti taas hyvästä kommentoinnista. Olen niin samaa mieltä siitä, että hyvä vaan, että on sitä vastapainoakin. Ei kaiken tarvitse olla suoriutumista ja kilpailemista muita tai itseään vastaan. Ja juurikin tuo pointti, että ei tavallinen tallustelija hyödy överitreeneistä ja ruokavaliosta. Tai siis tottakai – voi saada huippukunnon ja jos sellainen on tavoitteena niin go for it. Mutta ei kaikilla ole sellainen tähtäimessä. Ei silloin ole syytä porskuttaa itku silmässä aamuaerobisia tyhjällä mahalla ja kärsiä. Ja kiva kuulla, että sitä rentoutta löytynyt tekemiseen sielläkin. Sitä täälläkin yritetty lisätä kaiken suorituskeskeisen puhkumisen keskelle. Kuulostaa myös siltä, että se mitä teet toimii hyvin! Treeni-intoa. <3

  5. Todella hyvä kirjoitus! Hyvin kirjoitettu ja samoja ajatuksia kuin täälläkin 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 
Tykkää jutusta