NO vai YES to excuses?

Tänään oli juuri sellainen päivä, että kotiin tullessa olisi halunnut vain kaatua sohvalle, vetää viltin korviin saakka ja ahmia suklaata sikiöasennossa. Oikeastaan sellainen olo oli koko päivän. Tein viime viikolla melko raskaan työputken, eikä reilu 10h päivä maanantaina ainakaan väsymystä lieventänyt. Viime yönä nukuin huonosti ja puhti on nyt näin kolmannen harjoitteluviikon puolivälissä aika poissa. Mutta hei mikäs tässä, ei enää ole kuin about 18 viikkoa jäljellä!

IMG_4926[1]

Mutta niin, oli tosiaan juuri sellainen olo, että teki mieli vain narista ja valittaa kaikkea säästä vääränmallisiin kurkkuihin ja lörpöttäviin sukkiin. Kommunikoin murahtelemalla ja vedin vastentahtoisesti treenikamppeet päälle. Pakko oli lähteä, koska eilinen treeniviikon starttaus meni jo plörinäksi ja rahkapurkinkannattajan kanssa oli sovittu. Rakkaan puolisoni paljon puhuvat katseet ja pehmeät ehdotukset siitä, että treeni kannattaisi ehkä skipata houkuttelivat kyllä vetäytymään jonnekin kotihaalarin uumeniin kokkiohjelmia tuijottamaan, mutta hammasta purren minä raahasin wannabefitnessperäni salille läpi lumen ja loskan! Koska no excuses, olen kuullut kovien fitnessmimmeroiden sanovan.

Yleensä tilanne helpottaa kun treenille pääsee. Ja kyllä, kieltämättä siinä kolmannen penkkipunnerrussarjan aikana olin melko toiveikas. Hyvinhän tämä menee! Kunnes väsymys iski oikein kunnolla. Viimeinen sarja meni ihan plörinäksi ja jouduin tiputtamaan vähäisetkin kiekot pois, että sain viimeiset toistot lykittyä kunnialla loppuun. Tulitikulla punnertaminen olisi saattanut olla tänään omin laji.

Sitten oli vuorossa kyykyt. Jalat huusivat sunnuntaisen, kerrassaan erinomaisesti menneen treenin jälkeen armoa, ja apua ja mieltäkään en saanut psyykattua touhuun. Pari niiausta lämmittelypainoilla riitti todentamaan, että nyt ei todellakaan ole mikään ass to the grass-päivä tai elämäni treeni. Mielessäni remmoin kaikki painot telineistä ja hakkasin rintaani kuin apina. Tosielämän Eveliina totesi rauhallisesti, että ei tästä nyt mitään tule, minäpä taidan tehdä tähän väliin aerobista. Tuuletin aivojani hetken aikaa porraskoneessa, jonka jälkeen hieman reipastuin. Vipunostoja sivulle ja eteen sekä ohjelmamme mukainen kulmasoutu tangolla, mikä meni aivan ok ja sai mielen kummasti virkistymään. Loppuun vielä selän ojennukset ja vatsat kuntopallon kanssa. Vatsoissa olin melko ässä ja tykitin niitä hyvällä tahdilla. Aluksi voimavarojani olivat ajatus kotona odottavasta perunamuusista ja hyvinä potkijoina pieni kiukku ja stressi, mutta kun homma alkoi luistaa, tein sitä ihan hurmoksessa. Neljä sarjaa uupumukseen asti. Paitsi itsehän turhauduin, kun sain tehtyä niinkin paljon:  ”Mä en jaksa tehdä uupumukseen asti!” 😀

Lähtökohdat eivät olisi voineet olla juuri surkeammat. Huono mieli. Väsymys. Stressi. Mutta ei voi kuin todeta, että hyvä kun tuli lähdettyä, Alun pohjamudissa räpiköimisen jälkeen sain kuin sainkin hyvätehoisen treenin tehtyä, nautin, rentouduin ja virkistyin. Olo oli niin paljon parempi. Voi vain kuvitella, millainen pöhnä ja väsymys olisikaan ollut, kun olisin jäänyt sohvalle ja maannut siinä koko illan. Tästä sen sijaan tuli hyvä fiilis.

IMG_5188[1]

Toisin kuin ajattelin, herkkuhimo oikein räjähti käsiin treenin jälkeen ja nälkäisenä kaupassa mieli harhaili ihan jokaisen karkkipussin, pullan, pizzan, suklaalevyn ja croissantin luo, Mieli koitti kovasti keksiä syitä, miksi juuri tänään olisi hyvä herkutella. Hyviä perusteluja tuntui löytyvän pilvin pimein sille, miksi juuri nyt olisi hyvä hetki vetää pizzaöverit.  Kiitin mieltä kiinnostavista ajatuksista ja kävelin kotiin syömään kunnon ruokaa. Tahdonvoimaa se vaati, mutta sellaista arki toisinaan on. Joskus on osattava sanoa ei.

Mieli on kyllä kumma kaveri. Siellä käy toisinaan älytön myllerrys ja tappelu. Siellä taistelevat mielihalut, arvot ja tavoitteet. Sopuratkaisuja on toisinaan todella vaikea löytää ja se, mikä tyydyttää yhden äänen, saattaa aiheuttaa riitasoituja toisaalla.

Ihmiset usein sättivät itseään saamattomiksi, itsekurittomiksi, laiskoiksi, herkkuhimoisiksi… You name it. Mutta nuo kaikki ovat asioita, joihin jokainen voi lopulta vaikuttaa. Ajatukset pitäisi ottaa vain ajatuksina. Jos mielessä on ajatus, että olen saamaton, miksi alistua siihen? Eikö silloin juuri kannattaisi nostaa itsensä liikkeelle tai tehdä niitä asioita, jotka ovat jääneet tekemättä?

Mieluummin teen eväät kuin harmittelisin, ettei taaskaan tullut niitä tehtyä.
Mieluummin teen eväät kuin harmittelisin, ettei taaskaan tullut niitä tehtyä.

Haluan ehdottomasti kannustaa kuuntelemaan omia ajatuksiaan ja kroppaa. En minä halua itseänikään rääkätä, enkä enää koe tarvetta pakkotreenille, jos kehoni huutaa lepoa. Hieman kohautan olkiani NO EXCUSES-mantroille, jos vikkoni on jo ilman treeniäkin ylibuukattu tai tulee vain sellainen olo, että nyt ei oikeasti nappaa sitten yhtään. En halua tappaa iloani liikkua. Mutta vaikka kannustan kuuntelemaan itseään, kannustan tekemään sen melko kriittisellä korvalla, ikään kuin se oma mieli olisi sellainen hieman höpsähtänyt kaveri, jonka kertomat asiat saattavat olla hieman väritettyjä tai puhdasta höpöä. Toisinaan on ehdottomasti todettava, että nyt todellakin jään sohvannurkkaan lojumaan ja töllöttämään Sopranosia jäätelökipon kanssa. Toisinaan on vedettävä jarrua ja otettava lepoa. Mutta yhtä lailla toisinaan on haastettava omaa ajatteluaan ja kyseenalaistettava oloaan. Jos on koko päivän istunut toimistossa, on hyvin epätodennäköistä, että on tarpeen istua kotikoneella tai sohvalla. Silloin on oikeasti järkevämpää lähteä tekemään jotain aivan päinvastaista ja mennä sinne lenkille tai jumpalle. Liikunta jos mikä tuo virtaa ja jaksamista arkeen.

IMG_5106[1]

Paksuna.

Niinhän siinä kävi, kun huolettomasti hutki menemään. Ja niinhän helposti viikonlopun huumassa käy. Hups.

Ai että miten kulunut juttu, mutta pakko oli silti. Anteeksi, ei enää näitä vanhoja vitsejä. Eitä tää enää mene läpi kenellekään, on tällä vehnäpötsillä jo niin monet aprillipäivän jekutukset tehty.  Tämä vatsa on puhtaasti aikaansaatu yhdessä sämpylöiden ja vohveleiden kanssa. Viljojen ja vatsani, sanoisinko melko ilmavaa yhteistyötä, jonka ansiosta minusta tulee keskivartalolihava muutamassa tunnissa.

Meillä on syöty aina paljon leipää. Ukkini on luokkaa Jarkko Kolmonen, sitä sukupolvea, joka uskoo suolattomuuteen, puuroon ja ruisleipään. Äiti leipoi tiuhaan tahtiin sämpylöitä ja pullaa ja tätini rieska oli (ja on) maailman suurinta herkkua. Ennen minulla oli vain puhdas rakkaussuhde viljoihin, mutta nykyään siitä on tullut hieman kompleksisempi viha-rakkausuhde. Mieli ja suuni rakastavat leipää ja sämpylöitä, ruista, kauraa. Ja aikuisiällä oikein kunnolla ihastuin myös kaikenlaisiin leipomuksiin, pullaan ja vehnähöttösiin. Too bad. Makaronimössöä voisin syödä vaikka päivittäin, jos mieleltäni kysyttäisiin. Mutta ikävä kyllä vatsani on eri mieltä. Ja nykyään näköjään myös ihoni. Siksi vähän inhoan viljaa. Miksi jokin niin hyvä on vatsalleni niin kurja!

Mä oon syöny hyvin...huonosti
Mä oon syöny hyvin…huonosti

Viljan kanssa on kyllä ollut pulmia enemmän ja vähemmän niin kauan kuin muistan. Enemmän silloin, kun olen hotkinut pussikaupalla leipää (yllätysyllätys) ja vähemmän silloin, kun olen syönyt maltillisesti kaurapuuroa ja nikertänyt hieman sämpylöitä. Mutta vatsa oireilee aina, söin sitten vähän tai paljon.

IMG_4937[1]

Dieetillä ja sen jälkeen viljojen sietokykyni on ollut entistäkin surkeampi. Ensin ajattelin, että keho on vain tottunut dieetillä siihen, että alas lapataan riisiä, munia ja vihreää, ja kyllä se vatsa alkaa taas pian niitä sietää. Mutta ei se alkanut. Viljat sopivat minulle kertakaikkisen huonosti. Olen moneen otteeseen yrittänyt palauttaa aamuihini kaurapuuroa, mutta olo puuron jälkeen on kertakaikkiaan kökkö. Tunnissa vatsaani tuntuu ympäröivän kuuma, kiristävä panta. Ei kiva. Gluteeniton kaurapuuro on sentään pelastanut aamujani joskus. Mutta siihenkään ei ole aina luottamista. Mutta ah, riisihiutaleet. Paras keksintö. On kuitenkin vain todettava vuosien äpylöintien jälkeen, että kyllä vaan paras vointi on ehdottomasti silloin, kun olen kauan ilman viljoja. Vatsa voi hyvin, ei turvota, ei kivistä. Eikä iho ole täynnä näppylöitä. Se onkin uusi hupi nimittäin, mikä viljaorgioista seuraa. Minusta tulee finnisempi kuin olin koskaan teini-ikäisenä.

Riisihiutaleet <3
Riisihiutaleet <3

Se, mikä on kummastuttavaa, on se että viljan välttäminen tulkitaan helposti laihduttamiseksi. Vaikka on niin monia, joille vilja ei sovi. ”Mikset sä syö, ethän sä ole taas jollain dieetillä?” ”Se on hei vaan leipää!” Siitä tehdään usein myös tulkinta, että hiilihydraatteja karsitaan muutenkin. Ihan kuin ei olisi muuta kuin puuro, leipä ja makaronit. Tuntuu, että perunan välttely olisi ihan ok, mutta jos ei käytä viljaa ja syö leipää on automaattisesti laihduttaja.

Gluteenitonta pizzaa
Gluteenitonta pizzaa

Ilman viljoja pärjää ihan vallan mainiosti. Teini-iässä gluteeniton elämä kuulosti maailmanlopulta, mutta nykyään ei ole ongelma eikä mikään olla ilman. No okei, huijasin. Jos ei ole pakottavaa tarvetta olla bikineissä, vaan voi jäädä kotiin kärsimään, voin kyllä mielelläni rääkätä itseäni syntisen hyvällä leivällä… Mutta takaisin asiaan: Gluteenittomia tuotteita löytyy vaikka millä mitalla, jos niitä haluaa syödä. Minusta ne ovat usein pahanmakuisia, suolattomia ja ylihintaisia. On siis ihan helppo olla ilman (paskaa) pastaa. Gluteenittomien tuotteiden hiilihydraattipitoisuus on usein melko korkea, joten mihinkään energiavajeeseen ei tarvitse jäädä kitumaan. Ja saahan niitä hiilihydraatteja tosiaan riisistä, perunasta, bataatista yms. Alla muutamia hiilihydraattiesimerkkejä aika tyypillisistä annoksista:

Jasmiiniriisi 60g = 47g

Riisinuudeli 55g = 45g

Peruna 250g = 33g

Bataatti 250g = 42g

Iso omena 300g = 35g

Keskikokoinen banaani: 120g = 22g

Maitorahka 2 x 250g= 25g

Marjat 250g = 16g

Hedelmäsose 125g = 18g

Kasviksissa on hiilihydraatteja vähänlaisesti. Mutta tulee niistäkin muutamia grammoja.

Nuppuvihannekset (parsakaali jne) 200g = 7g

Wok-vihannekset 100g = 5g

Kurkku 200g = 2,8g

Jäävuorisalaatti 300g = 2,9g

Mutta kuten sanoin, rakastan viljatuotteita ja olen ilmeisesti niin masokistinen tapaus, etten voi pysytellä niistä täysin erossa. Välillä on vaan pakko saada sämpylää! Eikä asiaa ainakaan helpota se, että saimme joululahjaksi padan, jossa valmistuu maailman parhainta leipää. Tässä sen taas huomaa, että vaikka hyvä olo on arvomaailmassani todella korkealla, ei se ole niin korkealla, että jaksaisin aina 110% miettiä, mikä minulle on parasta. Mieleni kun on hyvin vakuuttunut, että parasta on pulla. No can do. Veikkaan, että toimintani muuttuisi vasta kun paperilla lukisi, että SÄ ET VOI SYÖDÄ VILJAA – USKO JO. T. LÄÄKÄRI

IMG_2677[1]

IMG_0543[1]