NO vai YES to excuses?

Tänään oli juuri sellainen päivä, että kotiin tullessa olisi halunnut vain kaatua sohvalle, vetää viltin korviin saakka ja ahmia suklaata sikiöasennossa. Oikeastaan sellainen olo oli koko päivän. Tein viime viikolla melko raskaan työputken, eikä reilu 10h päivä maanantaina ainakaan väsymystä lieventänyt. Viime yönä nukuin huonosti ja puhti on nyt näin kolmannen harjoitteluviikon puolivälissä aika poissa. Mutta hei mikäs tässä, ei enää ole kuin about 18 viikkoa jäljellä!

IMG_4926[1]

Mutta niin, oli tosiaan juuri sellainen olo, että teki mieli vain narista ja valittaa kaikkea säästä vääränmallisiin kurkkuihin ja lörpöttäviin sukkiin. Kommunikoin murahtelemalla ja vedin vastentahtoisesti treenikamppeet päälle. Pakko oli lähteä, koska eilinen treeniviikon starttaus meni jo plörinäksi ja rahkapurkinkannattajan kanssa oli sovittu. Rakkaan puolisoni paljon puhuvat katseet ja pehmeät ehdotukset siitä, että treeni kannattaisi ehkä skipata houkuttelivat kyllä vetäytymään jonnekin kotihaalarin uumeniin kokkiohjelmia tuijottamaan, mutta hammasta purren minä raahasin wannabefitnessperäni salille läpi lumen ja loskan! Koska no excuses, olen kuullut kovien fitnessmimmeroiden sanovan.

Yleensä tilanne helpottaa kun treenille pääsee. Ja kyllä, kieltämättä siinä kolmannen penkkipunnerrussarjan aikana olin melko toiveikas. Hyvinhän tämä menee! Kunnes väsymys iski oikein kunnolla. Viimeinen sarja meni ihan plörinäksi ja jouduin tiputtamaan vähäisetkin kiekot pois, että sain viimeiset toistot lykittyä kunnialla loppuun. Tulitikulla punnertaminen olisi saattanut olla tänään omin laji.

Sitten oli vuorossa kyykyt. Jalat huusivat sunnuntaisen, kerrassaan erinomaisesti menneen treenin jälkeen armoa, ja apua ja mieltäkään en saanut psyykattua touhuun. Pari niiausta lämmittelypainoilla riitti todentamaan, että nyt ei todellakaan ole mikään ass to the grass-päivä tai elämäni treeni. Mielessäni remmoin kaikki painot telineistä ja hakkasin rintaani kuin apina. Tosielämän Eveliina totesi rauhallisesti, että ei tästä nyt mitään tule, minäpä taidan tehdä tähän väliin aerobista. Tuuletin aivojani hetken aikaa porraskoneessa, jonka jälkeen hieman reipastuin. Vipunostoja sivulle ja eteen sekä ohjelmamme mukainen kulmasoutu tangolla, mikä meni aivan ok ja sai mielen kummasti virkistymään. Loppuun vielä selän ojennukset ja vatsat kuntopallon kanssa. Vatsoissa olin melko ässä ja tykitin niitä hyvällä tahdilla. Aluksi voimavarojani olivat ajatus kotona odottavasta perunamuusista ja hyvinä potkijoina pieni kiukku ja stressi, mutta kun homma alkoi luistaa, tein sitä ihan hurmoksessa. Neljä sarjaa uupumukseen asti. Paitsi itsehän turhauduin, kun sain tehtyä niinkin paljon:  ”Mä en jaksa tehdä uupumukseen asti!” 😀

Lähtökohdat eivät olisi voineet olla juuri surkeammat. Huono mieli. Väsymys. Stressi. Mutta ei voi kuin todeta, että hyvä kun tuli lähdettyä, Alun pohjamudissa räpiköimisen jälkeen sain kuin sainkin hyvätehoisen treenin tehtyä, nautin, rentouduin ja virkistyin. Olo oli niin paljon parempi. Voi vain kuvitella, millainen pöhnä ja väsymys olisikaan ollut, kun olisin jäänyt sohvalle ja maannut siinä koko illan. Tästä sen sijaan tuli hyvä fiilis.

IMG_5188[1]

Toisin kuin ajattelin, herkkuhimo oikein räjähti käsiin treenin jälkeen ja nälkäisenä kaupassa mieli harhaili ihan jokaisen karkkipussin, pullan, pizzan, suklaalevyn ja croissantin luo, Mieli koitti kovasti keksiä syitä, miksi juuri tänään olisi hyvä herkutella. Hyviä perusteluja tuntui löytyvän pilvin pimein sille, miksi juuri nyt olisi hyvä hetki vetää pizzaöverit.  Kiitin mieltä kiinnostavista ajatuksista ja kävelin kotiin syömään kunnon ruokaa. Tahdonvoimaa se vaati, mutta sellaista arki toisinaan on. Joskus on osattava sanoa ei.

Mieli on kyllä kumma kaveri. Siellä käy toisinaan älytön myllerrys ja tappelu. Siellä taistelevat mielihalut, arvot ja tavoitteet. Sopuratkaisuja on toisinaan todella vaikea löytää ja se, mikä tyydyttää yhden äänen, saattaa aiheuttaa riitasoituja toisaalla.

Ihmiset usein sättivät itseään saamattomiksi, itsekurittomiksi, laiskoiksi, herkkuhimoisiksi… You name it. Mutta nuo kaikki ovat asioita, joihin jokainen voi lopulta vaikuttaa. Ajatukset pitäisi ottaa vain ajatuksina. Jos mielessä on ajatus, että olen saamaton, miksi alistua siihen? Eikö silloin juuri kannattaisi nostaa itsensä liikkeelle tai tehdä niitä asioita, jotka ovat jääneet tekemättä?

Mieluummin teen eväät kuin harmittelisin, ettei taaskaan tullut niitä tehtyä.
Mieluummin teen eväät kuin harmittelisin, ettei taaskaan tullut niitä tehtyä.

Haluan ehdottomasti kannustaa kuuntelemaan omia ajatuksiaan ja kroppaa. En minä halua itseänikään rääkätä, enkä enää koe tarvetta pakkotreenille, jos kehoni huutaa lepoa. Hieman kohautan olkiani NO EXCUSES-mantroille, jos vikkoni on jo ilman treeniäkin ylibuukattu tai tulee vain sellainen olo, että nyt ei oikeasti nappaa sitten yhtään. En halua tappaa iloani liikkua. Mutta vaikka kannustan kuuntelemaan itseään, kannustan tekemään sen melko kriittisellä korvalla, ikään kuin se oma mieli olisi sellainen hieman höpsähtänyt kaveri, jonka kertomat asiat saattavat olla hieman väritettyjä tai puhdasta höpöä. Toisinaan on ehdottomasti todettava, että nyt todellakin jään sohvannurkkaan lojumaan ja töllöttämään Sopranosia jäätelökipon kanssa. Toisinaan on vedettävä jarrua ja otettava lepoa. Mutta yhtä lailla toisinaan on haastettava omaa ajatteluaan ja kyseenalaistettava oloaan. Jos on koko päivän istunut toimistossa, on hyvin epätodennäköistä, että on tarpeen istua kotikoneella tai sohvalla. Silloin on oikeasti järkevämpää lähteä tekemään jotain aivan päinvastaista ja mennä sinne lenkille tai jumpalle. Liikunta jos mikä tuo virtaa ja jaksamista arkeen.

IMG_5106[1]

everfit

Täällä hyvinvoinnista, terveydestä, liikunnasta, omasta elämästään ja kaikkien asioiden ohi kirjoittelee henkilökohtainen valmentaja ja pian valmistuva fysioterapeutti. Olen elämäntapatunari ja huonolla huumorintajulla paiskattu savolaissyntyinen keskisuomalainen. Innokas treenaaja, turhan avoin hölösuu, vaimo ja amatöörikotipaakari. Blogi sai alkunsa, kun päätin muuttaa jahkailun tosiasiaksi ja lisätä kuntosalitreenilleen tavoitteen = pyllistelyn bikini fitness-lavoilla. Tästä blogista et kuitenkaan löydä mitään turhan glamoröösiä fitnesshuumaa, enemmänkin parsankatkuista puujalkavitseilyä ja mietteitäni kvanttimekaniikan suhteesta luumukiisseliin. Yhteistyökuvioita, palautetta, juttutoiveita ja vihapostia vastaanotan ilmomielin osoitteeseen: everfit( at) luukku.com.

3 vastausta artikkeliin “NO vai YES to excuses?”

  1. Unen puute on kyllä kumma juttu. Kaikki herkut tuntuu ihan vastustamattomilta ja väsymys painaa niin, että tekisi mieli vaan itkeä. Mulla on tapana, etten tee rankkoja treenejä huonosti nukutun yön jälkeen, koska silloin loukkaantumisriski on suurempi ja palautumisen sekä hermoston kanssa tulee helposti ongelmia. Just toi syyllistäminen, että ne on vaan tekosyitä, on suorittajalle paha juttu vaikka oikeasti pitäisi levätä hyvällä oma tunnolla, jos pysyy hädin tuskin silmät auki. Yksi hyväksi todettu vaihtoehto on vaihtaa treeni kevyempään. Käydä vaikka tekemässä tunnin reipas kävelylenkki raittiissa ilmassa ja johan tulee uni hyvin silmään yöllä eikä kroppa kuormitu turhaan.

  2. Tosi kivan ja raikkaan näköinen tuo kuvasi tässä postauksessa, ilmeisesti ei ole ripsienpidennyksiä tuossa kuvassa? Kaunis kuva 🙂

    • Haha, voi kiitos! Olen tuossa ihan meikitön. Ripsetön olen ollut syksystä. Kiva kuulla, etten näytä kaikkien mielestä syöpäpotilaalta! 😂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 
Tykkää jutusta