Syyllisyys on huono perseellepotkija

Vaikka kuntosalit tuntuvat, etenkin näin alkuvuodesta, olevan turvoksissa treenaajista ja lähisalin ryhmäliikunnat vetävät tuvan täyteen innokasta jumppaväkeä, on laajempi kuva tämän rakkaan potaattimaamme kansalaisten liikunnallisuudesta aivan toinen. Ihmiset ovat kyllä hyvin ahkeria kulkemaan tuulipuvuissa ja treenitrikoissa, mutta valitettavasti Freddyjen ja Adidaksen verkkareiden määrät eivät tunnu korreloivan liikuntamäärien kanssa.

badass
Kenties moni jo lukikin jutun siitä, että suurin osa suomalaisista on rapakunnossa. Vaikka meillä on ne liikuntasuositukset ja kaikki! Ja miten se voi olla mahdollista, vaikka ne suositellut määrät ovat niiiiiiiin vähäisiä? Innokas treenaajahan napsii pisteet kotiin jo päivässä.

Moni ajattelee, että ne vätykset jotka eivät täytä suosituksia, makoilevat vaan sängyissään puolialasti mässyttämässä lihapiirakoita viidellä nakilla. Se epäilemättä on osa totuutta, mutta ei päde kaikkiin.
Vaikka mediassa on rankutettu siitä, että suomalaiset tekevät vähän töitä, olen itse nähnyt aivan päinvastaisen puolen tästä. Monet ihmiset tekevät aivan älyttömästi töitä. Pitkiä viikkoja, stressiä, unettomia öitä… Kun viikot venyvät 70 tuntiin, on suosituksia tiukka täyttää, kun vielä ynnää yhtälöön istumatyön, työmatkat, perheen… Moni voisi sanoa, että ne ovat tekosyitä. Moni voisi kuitenkin sanoa, että ne ovat sellaisia syitä, jotka jarruttavat ihmistä tekemään elämäntapamuutosta. Mutta nyt ei mennä siihen. Sanon vain, että ensin pitää huomioida kokonaistilanne ja esimerkiksi työmäärien ollessa suuret, on liikunnan lisäämisen sijaan ehkä ensin vähennettävä työstä tulevaa kuormitusta ja stressiä.

IMG_7904[1]

Kuitenkin kun meillä nyt on nämä hienot liikuntasuositukset ja kun vielä itse tykkää liikkua, saattaa hieman kauhistuttaa, miten ne jotkut eivät saa ahteriaan ylös penkistä. Herää mielihalu motkottaa, valistaa, saarnata. ETTEKÖ TE NYT TIEDÄ HYVÄT IHMISET MITÄ TÄMÄ AIHEUTTAA!

En minä silittele päähän ketään sellaista puolialasti (tai vaatteet päälläkään) niitä lihapiirakoita mussuttavaa vetelystä, joka ei vaan saa itseään ylös siksi, että on laiska. On myös oltava joku kuri ja järjestys ja ryhti jä järki. Niin voisi sanoa vaikka Vilijonkka. Noin lähtökohtaisesti koen kuitenkin, että hmiset ovat todella syyllistyneitä ja syyllistyvät helposti. Kun ei oteta vastaan työvuoroa puolen tunnin varoitusajalla tai mennä kuntosalille 14h päivän jälkeen, podetaan huonoa omaatuntoa ja voidaan pahoin. Tai kun ei täytetä edes niitä liikuntasuosituksia! Onko se syyllistyminen kenenkään etu? Siivittääkö se lisäämään liikuntaa? Kokemukseni mukaan ei. Se saattaa pikemminkin toimia vain latistajana.

”Se tulee tuttavaksi tänään,
et toisin päättää vois.
Se päättää, milloin tulee,
eikä lähde pois.
Nurkkiin nukkumaan kipuaa,
mustaa maalipurkkia kuljettaa,
ja juuri kun kaikki oli, kuten pitikin olla
se suhersi seinään: mitäpä nolla?”

YUP-Syyllisyys

Liikuntasuositusten tarkoitus on ehdottoman hyvä: kehottaa väkeä liikkumaan. Suositukset toimivat kuitenkin paremmin niille ihmisille, jotka jo liikkuvat, koska tällöin suositukset vahvistavat sitä käyttäytymistä, mitä niillä haetaankin. Tästä hyvä artikkeli Liikunta ja tiede-lehdessä.

Fyysisesti inaktiiviselle ihmiselle suositukset voivat kuitenkin olla lähtökohtaisesti melko lannistava asia. Vaikka meistä hikipannat päässä hölköttävistä liikuntaintoilijoista 13h liikuntaa viikossa olisi ihan ok, voi jollekin jo vähimmäismäärä tuntua isolta suoritukselta. Jo sen vähimmäismäärän täyttäminen voi olla jollekin iso saavutus ja elämänmuutos. Eikä sitä tulisi vähätellä. 

Kyllä, liikkumattomuus on oikeasti paha juttu. Eikä tule ollenkaan vähätellä sen haittavaikutuksia. Olen päivittäin tekemisissä sen tuomien ongelmien kanssa.  Kannustan viikottain ihmisiä lisäämään liikuntaa.  Minulle liikunta on tärkeää ja koen, että sen lisääminen edistäisi hyvinvointia hyvin monen kohdalla. Mutta se on fakta, etteivät kaikki koe liikuntaa tärkeäksi. Kaikille se liikunta ei ole samanlainen henkireikä kuin itselleni.

Mutta jättääkö asia sikseen? Hyväksyä oikeasti se, että ok, tuo nyt ei vaan tykkää liikunnasta, ei se mitään. Älä liiku. Vai syyllistääkö, että kuules nyt pyllerö, nyt loppuu se juustonaksujen nikertäminen ja liikkumattomuus, etkö sinä tiedä, että liikkumattomuus tappaa! Vai todetako tiukasti, että nyt alkaa elämäntapamuutos ja huomisesta alkaen liikut 5 kertaa viikossa kaksi viikkoa ja sitten lisätään yksi treeni joka päivälle.

Ravitsemuspuolella on paremmin ymmärretty se, etteivät syyllistäminen, itsensä inhoaminen ja pikadieetit ole kovin toimivia juttuja. Samaa ajattelua toivoisi kuitenkin liputettavan liikunnan saralla yhtä lailla. Vaikka itseinho veisi pari kuukautta aamuaerobisille ja salille 2 x päivässä, ei se ole pidemmän päälle kovin tehokas renki. Liikunnalle olisi hyvä löytää jokin isompi merkitys. Jokin, mikä tekee siitä itselle tärkeän asian asian. Minusta on ihana lähteä liikkumaan, koska pidän liikunnasta. Mutta ihminen, joka ei ole liikkunut, ei lähtökohtaisesti pidä liikunnasta tulevasta olosta, ei varmasti motivoidu pelkästä ”liikunnan tuomasta ilosta”. Silloin tulisikin miettiä, millaiset asiat motivoivat ja mikä on tärkeää.

Liikkuminen on ihanaa, enkä voi kuin kannustaa kaikkia laittamaan eviään liikkeelle. Ei kuitenkaan tule masentua siitä, jos ei heti täytä suosituksia tai treenaa kuin huippu-urheilija. Aluksi liikunnan lisääminen voi olla pieniä toteutettavia arjen muutoksia ja hiljakseen lisättäviä liikuntakertoja. 1-2 kalenteriin merkittyä salia/jumppaa/lenkkiä. Arkiliikuntaa, istumatyön tauotusta 30min välein, 50 kyykkyä päivässä 10 kyykyn erissä, portaiden käyttö hissin sijaan, lenkki ystävän kanssa rupatellen, kaupassa käynti jalan. Sellaisia muutoksia, jotka tuovat liki huomaamatta liikunnan osaksi elämää. Kun liikunnan ujuttaa osaksi elämäänsä, ei siitä osaa enää luopua ja liikuntamäärät alkavat kasvaa huomaamatta ihan itsekseen.

IMG_9335[1]

Ihan tavallinen perjantaipäivä (ilman ihan tavallisia naisten puuvillaisia alushousuja)

Olisin halunnut jostain syystä käyttää otsikossa sanaa normipäivä, mutta mieleeni tulee vain Asteen ruudulliset shortsit ja Kummelin sketsi. Haudataan siis se. Tämähän on huomattavasti raflaavampi! Joskin täyttä lööperiä. Totta maarhan minulla oli housut jalassani, vaikka kerrankos sitä on salille kommandona eksynytkin. Ja ps. viittaus ihan tavallisista puuvillaisista alushousuista liittyy tähän

Viime viikolla kuvailin siis ihan_tavallista päivääni, jotta saisin pitkästä aikaa tehtyä sellaisen ”päivä kanssani” kirjoituksen. Viime kerrasta onkin vierähtänyt tovi, sillä jos muistan oikein, olen tehnyt tällaisen tasan kerran… Ja kun nyt tarkastin, niin kyllä vain. Tämä  tapahtui herran vuonna 2013. Voit lukea sen täällä, jos olet mahdottoman tylsistynyt elämääsi. Tai suus tuolla –> Kuvaile päivääsi !/ Ehkä siis lienee hyvä hetki sukeltaa, tai ainakin kurkistaa, vuoden 2016 perjantaipäivään. Koska onhan se nyt perinjuurin tärkeää teidänkin tietää, mitä minä teen silloin, kun en marise täällä. Uhkailin, että perjantaipostaukseni sisältäisi vain kuvia ja tarinoita siitä, kun keittelen kananmunia, mutta onneksi sain päivääni muutakin sisältöä kuin munaa! Ja mitä – ihan viaton juttu, kuten Lidlin paistopisteen mainoskin.

Kuvaaja: Maria Ahokas
Kuvaaja: Maria Ahokas

Mutta tässä siis teille jo viime viikkoinen perjantaini! Tämä meneillään oleva perjantaikaan ei juuri poikkea sisällöltään edellisestä. Ainakin veikkaisin näin. Lienen paraikaakin työntouhussa. Kiitos ajastettujen postausten! Saatan olla vaikka Bahamalla siemailemassa drinkkiä kookospähkinästä.

Vaikka homma menikin vähän lätyksi kuvaamisen osalta, minä kyllä aloitin tämän viime viikkoisen päiväprojektini huikealla tarmolla. Olin kamera ojossa ikuistamassa perusperjantaitani jo heti klo 06.00 korvilla. Aina kun rahkapurkinkannattelijan silmä vältti, näpsin itsestäni turhanpäiväisiä selfieitä ja naamanvääntelykuvia. Aamuisena murahtelevana mörrimöykkynä en välttämättä kykene kommunikoimaan, kuten normaalit kaksiraajaiset homo sapiensit, joten en olisi välttämättä voinut kertoa mitä teen. Tulen kyllä aamuisinkin hyvin toimeen mm. etanoiden ja kastematojen kanssa, sillä  jaamme hyvin samankaltaisia intressejä ja ajatuksia maailmanmenosta.

Siinä kastematomaisessa mielentilassani minä kuitenkin saan sotkettua itselleni proteiinilätyn. Yksi kokonainen muna, läjä valkuaisia, roima lusikallinen Sportlifen proteiinivanukasta, suolaa, luomukanelia, kardemummaa… No vettä toki tilkkanen. C-vitamiiniporetabletti lasiin suhisemaan ja juoma kitusiin, ennen kuin tabletti on kunnolla liuennut. Hyi. Pahaa. Kookosöljyä pannulle, pakkasesta huolettomasti jäisiä marjoja lautaselle, vähän banaania ja pähkinää kylkeen ja pöperöt naamariin.

IMG_1466[1]

Juoksujalkaa koiran kanssa ulos. Ruho on maailman nihkein aamuherääjä, mutta ulkona salamannopea pikakilpuri, kun puhutaan aikaisesta aamu-ulkoilusta. Se tekee tarpeensa ennen kuin olen ehtinyt orientoitua siihen tosiasiaan, että olemme ulkona, ja vetää sisälle pienen puskutraktorin lailla. Pikainen tassujen kuivaus, rapsuttelut ja mummon peittely takaisin sänkyyn. Ilman asianmukaisia lässytyksiä ja rapsutuksia ei voi poistua. Ja mummolla tarkoitan siis edelleen Ruhoa. Meillä ei ainakaan vielä asu yhtään ihmismummoa, joka pitäisi työpäivän ajaksi teljetä kotiin.

IMG_5382[1]

Tulipalokiireellä autolle, penkinlämmitin kutoselle, radio soimaan ja reilu 20min kurvailu vesisateessa kohti määränpäätä A.  20 min aikana poden tieraivoa mainosten takia ja vaihtelen kanavia harva se hetki. ”MESTARILEIPURI OOOOOONNNNNNN!!!” ARGH! ”Helppo katsastus! No helppo katastus!!” ”Pullat pystyynh… Ei enää naurata. Kun olen päässyt paraatipaikalle, eli työharjoittelupaikalleni, tungen eväät jääkaappin ja napsautan koneen auki. Mielentilani on jo melkoisen ZEN. Suunnittelen tulevan viikon aikataulut, teen edellispäivän asiakkaiden kirjaamiset ja nuhjaan rakenteisen kirjaamisen parissa melko pitkään. Perjantaisin minulla ei ole omia neurologisia asiakkaita, joten ängen seuraamaan muita asiakastilanteita. Suurin osa on tänään tuki- ja liikuntaelinvaivaisia. Passaa minulle!

IMG_5395[1]
Mojovat silmäpussit!

Klo 12 on viimein lounasaika ja vatsani onkin huudellut jo hyvän tovin, että murkinaa pitäisi saada. Toisinaan aamupäivisin hävettää ohjata tai käsitellä asiakkaita, kun vatsani mörisee niin vaativana. Kerran ohjatessani näkövammaiselle asiakkaalleni ääniharjoitteita, hän paikansi minut mahani murinan takia. Siinä ei triangelia tarvittu! Ruokana kasviksia, cashew-pähkinöitä, kanaa ja omenaa.

IMG_5394[1]

Lounastauolla mieleeni tulee, että niin tosiaan. Olisin voinut kirjoittaa tästä perjantaista jo etukäteen, sillä kaikki vuoden 2016 perjantait ovat olleet enemmän tai vähemmän samanlaisia. Poikkeuksen taitaa tehdä vain vuoden kaksi ensimmäistä perjantaita, sillä en ollut iltavuorossa. Niin ja tokihan eroja on varmasti myös päivieni ruokavaliossa (not so much) päivän lookissa (tuskin) ja päivän asussa (juueiole). Eli nyt kun minä tämän yhden päiväpostauksen teen, voitte joka perjantai ajatella, että minä täällä teen ihan juuri presiis samoja asioita samanlaisella tukalla ja samoissa vaatteissa ja samalla naamalla, kuin aina muinakin perjantaina. Tuokoot se teille voimaa jaksaa viikon viimeistä aherruspäivää (joka se hyvin harvoin on…)

Iltapäivä kuluu koneella kökkien. Hörppään pikaisen välipalan, jatkan kirjaamisia ja ennen kuin huomaankaan, on klo 15.20 ja minun on taas aika lähteä tulipalokiireellä matkaan ja kurvata paikkaan B, eli vakituiseen työpaikkaani, jossa olen kaupustellut viiniä jo reilut 5 vuotta. Olen työpaikan pihassa nipinnapin 15.50 ja säntään vaihtamaan jumppatamineet ja Niken lenkkarit kauluspaitaan, sukkahousuihin, mekkoon ja villatakkiin. Vähän kuulikiiltoa ja letti ojennukseen ja ei kun jatkamaan hommia.

IMG_5396[1]

Pari tuntia työvuoron aloittamisesta nälkä huutaa taas hullun lailla. Huomaan, että olen jättänyt päivälliseni töihin. Tyypillistä. Aina jotain unohtuu. Joku päivä se on varmaan oma pää. Onneksi työpaikan jääkaapissa on rahkaa, pilttiä, omenaa ja kaapissani hieman pähkinöitä. Niillä saan pahimman nälän kuriin.

IMG_5401[1]

Työvuoro menee yllättävän nopeasti, koska alkava viikonloppu kutittaa mieltä. Asiakkaita riittää mukavasti ja ihmiset ovat hyväntuulisia. Ja niin olen itsekin. Ihme ja kyllä energiaa riittää mukavasti! Pian vuoro onkin ohi ja saan pukea jumppavaatteet takaisin. Muistan, että pitää vielä käydä kaupassa ja lähden ilman ostoslistaa hortoilemaan marketin puolelle.

IMG_5400[1]

Olen kotona JO 20.45 – vau! Ja kotoa olen lähtenyt jo ennen klo 07. Mieli hurisee levottomana ja on vaikeuksia rentoutua. Tekisi mieli lähteä salille! Tai lenkille! Karistan kuitenkin levottomat treeniajatukset mielestäni ja ryhdyn leipomaan. Kasvispizzaa lauantaisille vieraille, juustokakkua, nutellabrownieseja… Ja tokihan kaikkea piti tekovaiheessa maistella niin, että mahaan sattuu. Melkein menen jo nukkumaan, mutta pää on sitä mieltä, että blogiin on pakko päästä tilittämään! Nappaan iltapalan ja kupillisen teetä mukaani, pukeudun liian isoon OnePiece-haalariin ja kirjoitan. Nukkumaanmennessä tutkin kakkureseptejä ja haaveilen erilaisista kakunkoristeista. 
IMG_5414[1]

Ja siinäpä se perjantai sitten hurahtikin! Treenata en ehtinyt, mutta askeleita tuli päivän aikana liki 20 000 ja olin paljon pystyasennossakin, vaikka myös näyttöpäätteellä kökkimistä oli tavallista enemmän.