Vakiintunut elämä ei tarjoa minkäänlaista jännitystä – totesi muuan Pikku-Myy

Raskaus.

Ero.

Maastavetomaksimi.

Voin kertoa, että minulle ei ole tapahtunut noista mitään. Ehei. Elämäni jännittävimmät hetket ovat nyt liittyneet pitkälti luonnon ihmeisiin, kuten nilkkaan pistäviin kimalaisiin ja pihalla kilpaa aukeaviin kukkasiin. Tiedän, melko säälittävää. Moni ei varmaan enää muistakaan minua tai tiedä, että olen enää hengissä. Käyn vain töissä, salilla ja muhjaan täällä kotioloissa. Mutta minnekäs täältä malttaisi lähteä!

IMG_0654[1]

Mutta se on ihan totta, että kukkien avautuminen on jännää se! Tämä kotimme piha kun oli tavallaan sika säkissä: talvella ei yhtään tiennyt, miltä se näyttää ja mitä siellä lymyilee, koska lumi. Siksi on ollut mielenkiintoista seurata, millaisia kasveja minäkin päivänä puskee esiin. Takapihan valkoiset pionit ovat nyt kukkineet ja kimalaiset ovat höykkyyttäneet ne ihan repaleisiksi. Etupihalla näyttäisi olevan vielä läjä muhkeita, pinkkejä pioneja, jotka sitten tietenkin mokomat kukkivat juuri silloin, kun olemme matkalla!

Mutta näin! Elämä on yhtä aikaa tasaista ja himputin epätasaista. Elän nyt sellaista odottavan aikaa, taas kerran. Kuusi vuotta palvellut mainio työpaikkani saa pian jäädä ja viimeisiä vuoroja viedään. Kohta riittävät yhden käden sormet laskemaan, kuinka monta vuoroa vielä pukeudun kauluspaitaan ja kaupustelen vaapukkamehua janoisille. Hui. Sitten on aika tehdä sitä, mihin on kouluttautunutkin. Ja kääks.

Pahimmat stressit uuden elämäntilanteen myötä alkavat ehkä olla jo ohi. Vaikka tiedän, että edessä on ihan mahtavia juttuja ja oikeaan suuntaan ollaan menossa, niin hitsinpimpulat, kyllähän se vaan jännittää tällaista nynnyliä, kun täytyy jättää vakituinen, helppo ja siisti työ, jossa on kerännyt itselleen mukavat edut. Mutta! Ei mitään saa, jos ei mitään tavoittele. Nyt on vain pakko tehdä iso harppaus. Mennä niin sanotusti eteenpäin. Voisi ihan kliseisesti sanoa, että uusi sivu kääntyy elämässä! On tämä vaan hullu vuosi, kerta kaikkiaan. Pää ei ole tainnut edes tajuta, mitä kaikkea tässä oikein on tapahtunut ja meneilläänkin.

Syksy tuo muutenkin uusia kuvioita. Aloitan taas tauon jälkeen ratsastuksen ja jotain muutakin liikuntalajia olen tässä haaveillut ja sommitellut kalenteriini. Haha, kyllä vaan! Tämä on tämä jokakesäinen (ja syksyinen) liirumlaarum samasta aiheesta. Mutta hei, nyt oikeasti voin aloittaa jotain! Koska jatkossa työaikani ovat huomattavasti mieluisammat ja saan heittää hyvästit iltavuoroille ja osin myös lauantaitöille, on mahdollisuus ihan eri tavalla ottaa jokin ilta-aikaan tai viikonloppuna tapahtuva harrastus. Ihan innoissani olen tutkaillut lajitarjontaa, kuten aina ennenkin sen innostuksen iskiessä. Mutta nyt on oikeasti sellainen tilanne, että voin johonkin säännölliseen taas sitoutua! Minulle on paljon ehdoteltu aikuisten yleisurheilua – kiinnostaa. Olen itse miettinyt monesti aikuisten telinevoimistelua… Crossfit olisi pitkästä aikaa hauskaa. Dancehalliin olisi mukava palata (mutta hei, ei hätää, en aio ottaa twerkkausvideoita – tikkamaiselle nykimiselleni naurakoot vain ryhmän 16 kesäiset tylleröt) Sitten kiinnostaisi jokin kehonhuollollisempi… Ja toisaalta sitten kuitenkin joku kehonpainoharjoittelua hyödyntävä. Hmmm. Se on kuitenkin selvä, että pelkkä kuntosaliharjoittelu ei tällä hetkellä tuo sitä liikunnan iloa ja suurinta tyydystystä, mitä esimerkiksi kisavuonna. Vaihtelua, vaihtelua!

Ratsastuksesta olen kuitenkin superinnoissani. Kerran hevostyttö, aina hevostyttö, Onneksi vanhat Pikeurit mahtuvat edelleen jalkaan!  Niin ja hei, tuleehan minusta tätikin. Sekin vielä! Sitten harrastuksiini kuuluu varmaan kaikki täteily.

Kaksi työvuoroa ja jään viikon lomalle. Sitten viisi päivää töitä ja kaksi viikkoa lomalla ennen uuden työn alkua. Jee! Lomautuminen käynnistyy varmasti sujuvasti, sillä minut haetaan lauantaina suoraan työvuorosta, minkä jälkeen suuntima on Helsinki ja matka Riikaan. Siellä menimme kaksi vuotta sitten kihloihin ja sinne menemme viettämään ensimmäistä hääpäivää, vuosipäivää ja kihlajaispäivää. Hyvä paketti! Hotellikin on sama, missä minua kosittiin, joten päästään kunnolla fiilistelemään niitä aikoja hääpäivän kunniaksi. Matka oli valmistujaislahja Rahkapurkinkannattelijalta. Kelpo mies on hän!

Onnea oli esimerkiksi tämä reissu, painosta viis!!

Innoissani Riikan matkasta ja kesälomasta ylipäätään. Innoissani aina rustailen itselleni sellaisia kesän to do-listoja. Tänä kesänä aion ainakin lukea (luin pitkästä aikaa romaanin, enkä vain tietokirjoja, kippis sille!) Tekisi mieli heittäytyä lapselliseksi ja hakea kirjastosta Nummelan Ponitalli-kirjat ja Mystery Clubit ja Neiti Etsivät ja muut nuoruuden suosikit, mutta ehkä vain poimin sieltä aikuismaisen asiallisesti Tove Janssonin elämänkerran ja muutamia tietoista läsnäoloa käsitteleviä teoksia. Haha. Ihan varmasti tulen jonkun ponitallikirjan kanssa ja ahmin sellaisen iltapalaksi jossain riippukeinossa, lapsuusaikojen kunniaksi.

Aion syödä kirsikoita, marjoja ja jäätelöä.

Aion uitella varpaitani järvessä.

Aion käydä veneilemässä.

Aion kierrellä luontopolkuja ja kansallispuistoja.

Aion paistaa muurikkalettuja.

Aion juoda kuohuviiniä aurinkolasit päässä ja kuunnella saksofonimusiikkia.

Aion sännätä aamulenkille ennen kuin kukaan muu on herännyt.

Aion mennä paikkoihin, missä en ole käynyt.

Aion kuunnella ja nauraa.

Aion yllättää ja ilahduttaa.

Aion leipoa.

Aion värittää värityskirjaa.

Aion maalata vesiväreillä.

Aion puhaltaa saippuakuplia.

Aion kerätä kukkakimppuja.

Aion painaa pääni hevosen harjaa vasten.

Aion maata tekemättä mitään.

Aion kuunnella käen kukkumista.

Aion nuuskia kesää.

IMG_3232[1]

Mitä sinä aiot tehdä lomallasi?

”Nyt minusta tuntuu, että on aika tehdä kunnollinen hauska huviretki jonnekin. Eväskori mukana.” – Muumipappa

 

Personal trainerkin voi tarvita personal traineria

 

Jokaisella meillä on omat haasteensa, mitä tulee hyvinvointiin. Toisilla se on ylensyönti, toisilla syöminen alta kulutuksen. Toiset treenaavat liikaa, toiset eivät liiku sohvalta mihinkään. Yksi ei saa unta, yksi polttaa tupakkaa. Yksi tekee liian pitkää työviikkoa ja stressaa jokaisesta asiasta… Onhan näitä. Meitä on moneen junaan. Mutta on myös omissa käsissämme, pyrimmekö aktiivisesti muuttamaan omaa toimintaamme, vai ulisemmeko vain surkeana kohtaloamme.

Muutokset eivät tapahdu nopeasti ja ne vaativat työtä. Voi pojat, miten olenkaan saanut omien pulmieni kanssa kamppailla ja painia! Minun stressaamiseni ja ylikuormittumiseni eivät tosiaan ole mikään uusi juttu. Ei ole mikään kepeä aihe kirjoitella, että hei tässä on oltu burn outin reunalla monet monituiset kerrat, eikä ole hauska mennä lääkäriin ja kuulla, että kroonisessa ylikunnossa ja siitä aiheutuvat nämä sinun rytmihäiriösi ja paniikkioireesi. Ei ole hauska istua rentoutusharjoitteessa, kun silmissä pomppivat Muumi-uimarenkaat. Eikä ole hauska kärsiä vieroitusoireista ja ahdistuksesta, koska on höntyämisellään niin huonossa kunnossa, että on liikuntakiellossa, eikä saa muuta tehdä kuin kävellä ja venytellä. Mutta mielestäni on ollut aina tärkeää puhua niistä. Kertoa, että kyllä täällä hyvinvoinnin parissa ammatikseen työskentelevällä kansanosallakin voi olla näitä hyvinvointihaasteita siinä missä kellä tahansa muulla.

min Maria Ahokas

Oma muutostarve voi olla hankala myöntää. Oma toiminta saattaa aiheuttaa häpeää. Mutta on aina syytä miettiä, mitä seuraa jos jää tilanteeseen tai mitä voisi seurata, jos pyrkisi kohti muutosta. Olen hyvin vakuuttunut, että en halua itseäni saada enää tuollaiseen kuntoon, missä olen pariin otteeseen ollut. Oma luontoni on kuitenkin siinä mielessä hieman tuhoisa, että saan suurimmat kiksit tavoitteista, suorittamisesta ja uusista kunnianhimoisista projekteista, joita työstää. Olen juuri sitä tyypillistä kohderyhmää, jonka pään fitnessurheilu sai hetkeksi pyörälle. Sain aikuisiällä uuden lajin, jossa edetä kilpailuihin. Sain noudattaa fitness-elämäntapaa, joka sopi niin maan mainiosti oman mielenmaisemaani, jossa tyydytys haetaan suoriutumisesta. Se sai minut hykertelemään tyytyväisenä. Miten ihanaa olikaan toteuttaa tiukkaa treenikalenteria, ruokavaliota ja punnitsemispäiviä. Tehdä ohjeiden mukaan ja suunnata kohti tavoitetta.

Kisojen jälkeen olen kamppaillut vähän väliä treenimotivaationi kanssa. Koitin luoda itselleni erinäisiä treenillisiä tavoitteita, mutta ne eivät pohjimmiltaan kummunneet aidosta, sisäisestä motivaatiostani. Niinpä tilanteeseen turhautuneena, tapojeni orjana ja itsenpintaisena ihmisenä ajattelin, että sen suuren motivaation ja palon löytäminen onnistuu vain – minkäs muunkaan kuin suorittamisen kautta. Siispä itsepintaisesti hakeuduin uudelleen kisavalmennukseen viime syksynä, tavoitteenani kilpailla syksyllä 2016 tai keväällä 2017.

Valmennuskuviot lyötiin kättä päälle. Kävin kuntotsekissä. Sain ohjeet käteen. Ja aloin toteuttaa. Mutta huomasin, että ahdistuin vain enemmän ja motivaatio lähti kokonaan karkuteille. Silloin tajusin, että hei hetkinen,  nyt ollaan väärillä raiteilla. Huomasin  jälleen, että yritin vain paikata sitä ison tavoitteen puuttumisen aiheuttamaa tyhjyyttä ja motivaatiopulaa lähtemällä uudelleen kohti kisoja. Joku, jolla olisi malttia hieman miettiä asioita, olisi varmasti tajunnut jo ennen koko valmennusrumbaa sen, minkä minä huomasin vasta jälkijunassa. Mutta onneksi huomasin ja onneksi myös uskalsin myöntää sen, etteivät sydän ja mieli olleet aidosti mukana touhussa. Että en minä oikeasti edes halua treenata ja syödä niin ja mennä lavalle. Että se on vain omaa suorittamisintoani yhdistettynä johonkin tiettyyn ulkonäköpakkomielteeseen, mikä mielessäni on.

Ajattelematta asiaa syvemmin, minä vain toimin niin, kuin ajattelin, että minun pitäisi toimia. En siksi, että oikeasti halusin tai palavasti janosin. En vain osannut olla ilman tavoitetta. En saanut treenistä niitä kiksejä, joita palavasti janosin. Ja kuvittelin, että fitnesslavat olisivat se THE THING.

IMG_4476[1]

Tämä kevät on ollut hyvin erilainen siinä suhteessa, että olen rentoutunut älyttömästi, mitä tulee treenaamiseen. En ole pakonomaisesti suorittanut, vaan olen mennyt fiiliksellä. Kuunnellut kehoa ja vaihtanut lennosta jalkatreenit venyttelyyn tai koko salitreenin kävelylenkkiin ja pehmikseen. Tuntematta huonoa omaatuntoa. Olen ihan tarkoituksella pyrkinyt olemaan jossain määrin tavoitteeton, pyrkinyt liikkumaan hyvällä fiiliksellä ja draivilla. Tekemään juttuja mieleni, enkä kalenterini mukaan. Se on toki näkynyt ei niin erityisinä tuloksina, mutta mielelle se on ollut ykkösjuttu. Ja ensimmäistä kertaa vuosiin minä selvisin tästä keväästä ilman totaalista uupumista ja silmissä vipeltäviä Muumi-renkaita!

Mutta edelleenkin olen saanut todeta, että olen itselleni melko huono personal trainer.  Sätin, marmatan, olen liian ankara ja säälimätön. Puhun toisinaan rumasti ja alentavasti. Tai sitten olen liiankin rento ja tsuppadappaduipailen liikaa. Tuli fiilis, että jotain vaihtelua, toisen näkökulmaa ja rotia hommiin on saatava. Mutta ei mitään fitnesstouhuja, kyttäilymeininkiä. Ei sellaista.

Mielestäni toisen ammattilaisen kanssa treenailu on aina hedelmällistä, niin ammatillisessa mielessä kuin muutenkin. Onkin hyvä, että pääsen säännöllisesti fysioterapeutin syynättäväksi. Sen lisäksi on mielestäni kuitenkin hyvä, että joku muukin kuin minä syynää treeni- ja ruokatouhujani ja ennen kaikkea, ottaa vastuun siitä mitä en jaksa itselleni tehdä: ohjelmien suunnittelusta, periodisoinnista ja tulosten seurannasta. Niinäpä päätin jälleen haalia ympärilleni minua fiksumpia ihmisiä (niin hyvät johtajat neuvovat tekemään) Näin ollen päätin eräänä iltana ottaa yhteyttä Antti Rossiin. Antin kanssa olemme kirjoitelleen Trainer4You-blogia ja Antin valmennustyötä olen seuraillut paljon. Siinä korostuvat hyvä fiilis, terveys ja kokonaisvaltaisuus. Eivät vain maksimaaliset fitnesstulokset ja rasvapoltto. Monien valmentajien kanssa treenaaminen on opettanut itselleni hyvin paljon ja ollut ammatillisessa mielessä kiinnostavaa. Se on myös ollut ainoa keino havainnoida, millaista valmennusta minä itse eniten tarvitsen ja millaisesta hyödyn. Oma ajatukseni on ollut se, että haluan valmentajan, jolla on kova kuri ja tiukat raamit. Vähän niinkuin omat esteratsastusvalmentajani, jotka sanoivat todella pahasti ja suoraan ja kehuivät vain harvoin, Sellainen vanhan liiton meininki. Olen kuitenkin huomannut, että en todellakaan tarvitse valmentajaa, joka yllyttää minua suorittamiseen ja pilkuntarkkaan tekemiseen, vaan juuri sellaisen henkilön, joka tuo touhuamiseeni järkeä ja tasapainoa. Henkilön, joka vetää jarrusta.

IMG_3560[1]

Nyt valmennuksessa päätavoitteena ei ole mikään tietty kehonpaino tai rasvaprosentti, vaan hyvin pelaava aineenvaihdunta ja rento, mutta tehokas tekemisen meininki. Tuntuu ihanan rentouttavalta ja innostavalta, että homma on ulkoistettu jollekin, joka hoitaa suunnittelut ja pähkäilyt ja näkee ne tarpeet, joita itse ei näe… Tai halua nähdä. Itse voi vain keskittyä tekemiseen ja nauttia harrastamisesta, kun siihen ei tarvitse yhdistää sitä, mitä työkseenkin tekee.

Kivaa!