Fitnessvalmentajaksi – ihan tuosta noin vaan!

Moni saattoi hieraista silmiään lukiessaan Body-lehden kisaesittelyistä uusimman, jossa minun nimeni komeili valmentaja-kohdassa. Olenko nyt fitnesspro, joka tarjoaa fitnessvalmennuksia? Yhden vaivaisen omakohtaisen kisakokemuksen perusteella?

 Milla otti minuun yhteyttä viime syksynä ja kyseli valmentajista, tiimeistä ja kisaamisesta. Olemme tuttuja ratsastusharrastuksen kautta jo vuosien takaa. Kilpailimme samaan aikaan esteratsastuksessa ja tapasimme ensimmäistä kertaa Ypäjällä juniorimeetingissä reippaat 10v sitten. Jutustelimme aiheesta niitä näitä ja Milla kysyi useampien keskustelujen jälkeen teenkö myös kisavalmennuksia ja lähtisinkö valmentamaan häntä. Kieltäydyin kerran ja kieltäydyin toisenkin. Suosittelin muita valmentajia ja kehotin miettimään asiaa vielä uudemman kerran. Meni jokunen viikko ja Milla kysyi minua uudelleen.

Löin kaikki faktat tiskiin: en ole fitnessvalmentaja, en ole tehnyt kisavalmennuksia, aikani ja osaamiseni riittää tähän ja tähän ja niin, sanoinko jo, etten tee fitnessvalmennuksia. Pyysin Millaa kirjoittamaan ajatuksia kilpailemisesta, omista haasteista, voimavaroistaan, kilpailumotiiveistaan yms ja mutusteltuani näitä asioita läpi, huomasin vastaavani hyväksyvästi. Tässä on fiksu, kilpaurheilujan mentaliteetilla varustettu treenaaja jolla on tavoite. Enkä minäkään ole pelkästään joku kerran kilpaillut, itsestään liikoja luuleva täystunari. Puolet vain totta. 😉

Niin yhteinen taipaleemme alkoi.

Dieetille lähtöä edelsi aika lyhyehkö off-kausi, jolla piti takoa mahdollisimman paljon kehitystä ja mallia. Kuten moni nuori nainen, myös Milla söi kulutukseensa nähden liian vähäisesti ja oli todella hoikka, siro. Ruokaa lisättiin maltillisesti. Paino alkoi jossain vaiheessa hitaasti nousta. Se toi kuitenkin myös olkapäitä ja uutta muotoa kroppaan. Millalla on hevonen, jonka hän antoi ylläpitoon keskittyäkseen fitness-touhuihin. Se seikka, sekä beginners-sarjan tulo vaikuttivat ensimmäisen kisa-ajankohdan valintaan.

millah

Dieettiä ennen kalorit saatiin nostettua mukaviin lukemiin ja dieetti aloitettiin niin isoilla ruokamäärillä, ettei se varmaan dieetiltä kenenkään silmiin (tai Millan vatsaan) näyttänyt tai tuntunut. Pudotuksia lähdettiin tekemään hyvin maltillisesti, kehoa kuulostellen ja toivoen, että se reagoisi hienovaraisempiin vihjailuihin. Hitaasti putoava paino sai Millan välillä stressaantumaan, jolloin käytiin aina läpi sama litanja: hidas viikkotahti säilyttää lihasmassaa. Ei ole mitään mieltä rääkätä kropasta kiloa ulos viikossa. Korkeilla hiilihydraattimäärillä jatkettiin aina heinäkuuhun saakka, jolloin tuli selväksi että niin korkeilla hiilihydraateilla kroppa ei malta tikistyä.Tämän jälkeen hiilihydraateihin tehtiin  nipistystä ja rasvan määrää puolestaan nostettiin. Kaloritasolla muutokset seivät ole olleet mitenkään dramaattisia. On ollut alusta alkaen selvää, että millekään 1200kcal kitukuureille ei olla ryhtymässä, vaikka miten joku hehkuttaisikin 800kcal dieettejä. Kroppaa ja mieltä kunnioittaen edetään ja toivottavasti päästään lisäämään kaloreita pikkuhiljaa jo ennen kisoja.

millan

Harjoittelussa ykkösasia on ollut järkevä tekeminen. Body-lehden esittelyssä lukeva 15 treeniä sai minut melkein sylkäisemään teet näytölle ja laskemaan helmitaululla omia ohjeitani. Niihin Milla oli kuitenkin laskenut myös salitreeniin kuuluvat intervallit, kehonhuollot yms. Eli aivan noin hurjalta totuus ei näytä. Treenimääriä on dieetillä vaihdeltu. Välillä on ollut kevyempää viikkoa, välillä tiukempaa. Ja painotuksia on vaihdettu. Tällä hetkellä, kisoihin ollessa 6 viikkoa aikaa, on salitreenejä 5, joiden lisäksi 40-60min aerobisia. Aerobisiin olen antanut vapaat kädet, ne voi tehdä haluamallaan tavalla sopivaan kellonaikaan, kunhan yli puolet niistä on reippaita palauttavia kävelyjä,eikä koko ajan ryskätä pää punaisena combatissa.Salitreenien jälkeiset intervallit on nyt nitistetty yhteen.

Milla on todella innokas treenaaja ja minun tehtäväni on olla enemmänkin jarruna ja toppuuttelijana. Fysioterapeuttina olen toki myös ollut nalkuttamassa palautumisesta, kehonhuollosta ja ohjeistanut kipuilevan polven kanssa. Valmennuksen startaessa treenimääriä vähennettiin puoleen siitä, mitä Milla oli aiemmin tehnyt. Silloin treenikalenteri pursusi ohjelmaa aivan kuin elettäisiin kisoja edeltävää pariviikkoista!

Millan kanssa on ollut helppo tehdä yhteistyötä. Pieniä haasteita on aiheuttanut lähinnä välimatka, mikä ei ole mahdollistanut jokaviikkoista tekniikkanalkuttamista treeneissä, mikä on itselleni se oikein sydäntä lähellä oleva homma. Välimatkan aiheuttamaa ”stressiä” on kuitenkin lievittänyt luottamus toisen tekemiseen ja järkevyyteen. Milla on ollut aktiivinen ja olemme olleet yhteyksissä liki päivittäin. Poseerausoppeja on ammennettu Alona Kuusiston ja Jenni Levävaaran valmennuksessa ja Milla on ollut valmis vierailemaan Jyväskylässä asti.

Palatakseni aiheeseen olenko nyt fitnessvalmentaja, niin ei, en ole. Minulle tämä on ollut yhtä lailla uutta ja erilainen projekti kuin Millallekin. Projektin aikana olen myös huomannut entistä selkeämmin, että oma alueeni on ehdottomasti fysiotrainingin ja painonpudottajien elämäntapamuutoksen parissa, ei niinkään fitnessvalmennuksen. Olen kuitenkin pyrkinyt tuomaan tähän kisaprojektiinkin rentoutta, sallivuutta ja niitä elementtejä, jotka kuuluvat valmennustyöhöni muutenkin – kisattiin sitten itseä tai lavallista ruskeita öljyttyjä pakaroita, vastaan.

Kuuden viikon päästä nähdään, mihin panostuksemme riittää! Kävi miten kävi, tässä on hyvä startti ja jatkot seuraavalle kehityskaudelle, jolloin tahkotaan urakalla muskelia. Koen, että se kisojen jälkeinen aika on varmasti sitä aikaa, kun minulta tarvitaan enemmän henkistä valmennusta, aivan kuin talvellakin kun kaloreita nostettiin. Zombivaiheilta on vältytty ja jaksaminen/kehon toimiminen on parin viikon polvipulmista ja hetkellisistä kunnon jumitusvaiheita lukuunottamatta ollut hyvällä tasolla. Ja kyseessä on fyysistä kolmivuorotyötä tekevä ekaluokkalaisen äiti. Ei voi kuin hattua nostaa ja todeta, että kaikenlaisista touhuista sitä itsensä löytää!

millaaa
Helmikuun ensimmäisiä poseeraustunteja

Marjastajat – nuo supisuomalaiset sankarimme

Syksy (pahoittelen, että sanon elokuuta syksyksi, jos olet vielä kesäesana…) on sitä aikaa kun metsät ja pihat ovat pullollaan syötävää. Erityisesti marjoja kiloittain popsivia fitnessirmeleitä ja bodyperttejä luulisi kiinnostavan, että metsissä muhii tällä hetkellä uskomaton määrä herkkuja, joita voi poimia ihan ilmaiseksi! Mikä säästö ja helpotus, kun ei tarvitse ostaa marjoja turuilta ja toreilta – saati poimia niitä pakkasesta. Niin kerta!

image4 (2)

Niin. Luulisi kiinnostavan. Mutta moniakaan ei kiinnosta. Ja se jos mikä on kamalaa ja pöyristyttävää, eikä mahdu mitenkään suomalaisen marjahuuruiseen mieleen. Marjasieni-ilmainenämpäri-jokumuuviejosetitse-ainaonmarjatpoimittupakkaseen-mentaliteetti on jotain mitä (monilla) suomalaisilla on. Ja on se oikeasti hieno homma, vaikka vähän sille pitääkin irvailla. Tottakai metsien antimet kannattaa hyödyntää. Mutta hei, ei ketään tarvitse syyllistää siitä, jos haluaa päästä hieman helpommalla eikä marjojen poiminta  niin kovasti innosta.

”Joko olet käynyt mustikassa?”

”No nyt kannattaa viimeistään kerätä talven vatut!”

”Me Kullen kanssa kerättiin tänä kesänä 140kg mustikkaa, 30l vattuja ja 10l hilloja. Paljon te?”

Onko joku, joka ei ole kohdannut näitä kuumottavia marjauteluita ja sankaritarinoita?

Ajattelin, että olisin itse parempi ihminen. Sellainen keräilijä, joka ostaa itselleen kolme arkkupakastinta marjoja varten. Silläpä olenkin aika tohkeissani intoillut metsän marjasadosta, olenhan vieläpä marjojen suursyömäri.  Minä todentotta näin (huom imperfekti) itseni poimimassa sankokaupalla mustikkaa, Ajattelin pakastavani meheviä ja makoisia vattuja koko talven tarpeiksi ja mehustavani mustaviinimarjoista liian makeaa tai vaihtoehtoisesti liian kirpeää mehua, jota kukaan ei juo, mutta jota on silti pakko tehdä. Koska MehuMaija on ainakin kerran vuodessa rymisteltävä pois varaston uumenista.

Siispä intoa puhkuen minäkin lähdin vaapukkametsälle, kun rakas sisareni minua pyysi matkaan. Jee! Siskosten välistä laatuaikaa, metsä ja marjat. Siinä on sitä jotain! Pakkasin matkaan oikein isot kipot ja sain vielä lainaksi pientä ämpäriä. Sijoitin jalkani kumisaappaisiin ja lähdin tomerana vattuapajille, jotka olin edellispäivänä bongannut. Kerskuin, miten olimme eilen löytäneet sieltä hurjasti vadelmia. Ja olihan siellä niitä edelleen. Vaan ei niitä vattuja loputtomiin ole luontopolun varrella, sai naiivi marjastaja todeta. Oli siis laitettava koipea toisen eteen ja rämmittävä ryteikköön ts. keskelle parhaita vadelma-apajia.

Seuraakin siis erittäin nolo paljastus marjastusreissumme kohtalosta. Eläimiä ja luontoa kohtaan tuntemani suuri rakkaus ja fanitus saattaa hieman johtaa ihmisiä harhaan. Vaikka miten olenkin aina ajatellut itseäni varsinaiseksi maaseudun tytöksi ja minua luullaan herkästi luonnossa selviytyväksi eräjormaksi, olen aika lailla kaikkea muuta. En mm. pidä soisista alueista, ötököistä, kaloista tai sammakoista. Ja nähdessäni jonkun minua etovan luontokappaleen (tai kuullessani harmittoman rasahduksen…) täysin yllättäen, muutun kolmiloikkaa ja balettia nykytanssiperformanssiinsa yhdisteleväksi oopperalaulajaksi. En tiedä, mikä kuvaisi sen hetkisen liikkeen ja äänen yhdistelmää paremmin.

Varmaan olin suihkinut itseeni jotain sellaista odööriä, joka sai ampiaiset vimmoihinsa, mutta olin jatkuvasti ampiaisten piirittämä. Niitä surahteli ja pörähteli vähän väliä vasten kasvoja ja sinkosin kolmiloikalla kerran jos toisenkin pois pöpeliköstä käsiä (ja ämpäriä) viuhutellen. Pienen saaliini kanssa päätin vaihtaa paikkaa ja könysin vähän avarampaan paikkaan. Viereisellä kannolla oli jotain. Katsoin sivusilmällä, että siinä oli vain sieni, kunnes sieni alkoi liikkua ja paljastui sammakoksi. Ja jos minua yhtään tuntee, tietää, että pelkään sammakoita naurettavan paljon. Ja niin pomppi pinkkihousuinen marjastaja Tarzan-huudon kera pois apajilta. Hetki piti vetää happea kunnes uskaltauduin puskaan uudelleen. Kaksi uutta kohtaamista sammakon kanssa ja otsaan napsahtelevat ampiaiset saivat minut kuitenkin niin pois tolaltani, että päätin jättää marjastuksen sikseen. Istua kökötin siis luontopolulla tuhoten poimimaani vadelmasatsia ja tutkaillen erilaisia mobilisoivia harjoitteita. Edes mieheltä saatu kannustava: ”Nyt kippoon niitä vattuja!”-viesti ei saanut minua keräämään rohkeuteni rippeitä.

image1 (3)
Koirani ei ollut yhtään parempi erämies.

Onneksi siskoni sai poimittua 3 litraa. Säälivattuja ei tosin hysteeriselle sukulaiselle herunut. Perusteena se, että kyse oli pelosta, eikä esim sairaskohtauksesta. Lohduttavaa tietää, että olisin saanut osasen eräjormasiskoni saaliista, jos olisin saanut esim anafylaktisen shokin. Onneksi reissulta ei tarvinnut kotiutua tyhjällä vatsalla, vaikkakin tyhjin käsin.

Onneksi voin aina väittää, että tuo möhömaha söi kaikki vatut!
Onneksi voin aina väittää, että tuo möhömaha söi kaikki vatut!

En  tajua Pokemon Go:ta, enkä voi väittää, ettenkö olisi myhäillyt melko tyytyväisenä, kun mies sen puhelimestaan poisti. Mutta hei älkää nyt hyvät ihmiset yrittäkö verrata jonkun kivan, siistin pelin pelaamista marjojen poimimiseen tai sienestämiseen! On ihan eri asia pelätä henkensä edestä, kuin napsia palloon jotain ankanpoikasia.

Tai ehkä sammakot eivät olleetkaan sammakoita, vaan Pokemoneja? Pitänee ensi kerralla ottaa joku Pokemon-kouluttaja matkaan. Turvaksi.

PS. Jatkossa poimin vadelmia vain valvotuissa puutarhaolosuhteissa.