Marjastajat – nuo supisuomalaiset sankarimme

Syksy (pahoittelen, että sanon elokuuta syksyksi, jos olet vielä kesäesana…) on sitä aikaa kun metsät ja pihat ovat pullollaan syötävää. Erityisesti marjoja kiloittain popsivia fitnessirmeleitä ja bodyperttejä luulisi kiinnostavan, että metsissä muhii tällä hetkellä uskomaton määrä herkkuja, joita voi poimia ihan ilmaiseksi! Mikä säästö ja helpotus, kun ei tarvitse ostaa marjoja turuilta ja toreilta – saati poimia niitä pakkasesta. Niin kerta!

image4 (2)

Niin. Luulisi kiinnostavan. Mutta moniakaan ei kiinnosta. Ja se jos mikä on kamalaa ja pöyristyttävää, eikä mahdu mitenkään suomalaisen marjahuuruiseen mieleen. Marjasieni-ilmainenämpäri-jokumuuviejosetitse-ainaonmarjatpoimittupakkaseen-mentaliteetti on jotain mitä (monilla) suomalaisilla on. Ja on se oikeasti hieno homma, vaikka vähän sille pitääkin irvailla. Tottakai metsien antimet kannattaa hyödyntää. Mutta hei, ei ketään tarvitse syyllistää siitä, jos haluaa päästä hieman helpommalla eikä marjojen poiminta  niin kovasti innosta.

”Joko olet käynyt mustikassa?”

”No nyt kannattaa viimeistään kerätä talven vatut!”

”Me Kullen kanssa kerättiin tänä kesänä 140kg mustikkaa, 30l vattuja ja 10l hilloja. Paljon te?”

Onko joku, joka ei ole kohdannut näitä kuumottavia marjauteluita ja sankaritarinoita?

Ajattelin, että olisin itse parempi ihminen. Sellainen keräilijä, joka ostaa itselleen kolme arkkupakastinta marjoja varten. Silläpä olenkin aika tohkeissani intoillut metsän marjasadosta, olenhan vieläpä marjojen suursyömäri.  Minä todentotta näin (huom imperfekti) itseni poimimassa sankokaupalla mustikkaa, Ajattelin pakastavani meheviä ja makoisia vattuja koko talven tarpeiksi ja mehustavani mustaviinimarjoista liian makeaa tai vaihtoehtoisesti liian kirpeää mehua, jota kukaan ei juo, mutta jota on silti pakko tehdä. Koska MehuMaija on ainakin kerran vuodessa rymisteltävä pois varaston uumenista.

Siispä intoa puhkuen minäkin lähdin vaapukkametsälle, kun rakas sisareni minua pyysi matkaan. Jee! Siskosten välistä laatuaikaa, metsä ja marjat. Siinä on sitä jotain! Pakkasin matkaan oikein isot kipot ja sain vielä lainaksi pientä ämpäriä. Sijoitin jalkani kumisaappaisiin ja lähdin tomerana vattuapajille, jotka olin edellispäivänä bongannut. Kerskuin, miten olimme eilen löytäneet sieltä hurjasti vadelmia. Ja olihan siellä niitä edelleen. Vaan ei niitä vattuja loputtomiin ole luontopolun varrella, sai naiivi marjastaja todeta. Oli siis laitettava koipea toisen eteen ja rämmittävä ryteikköön ts. keskelle parhaita vadelma-apajia.

Seuraakin siis erittäin nolo paljastus marjastusreissumme kohtalosta. Eläimiä ja luontoa kohtaan tuntemani suuri rakkaus ja fanitus saattaa hieman johtaa ihmisiä harhaan. Vaikka miten olenkin aina ajatellut itseäni varsinaiseksi maaseudun tytöksi ja minua luullaan herkästi luonnossa selviytyväksi eräjormaksi, olen aika lailla kaikkea muuta. En mm. pidä soisista alueista, ötököistä, kaloista tai sammakoista. Ja nähdessäni jonkun minua etovan luontokappaleen (tai kuullessani harmittoman rasahduksen…) täysin yllättäen, muutun kolmiloikkaa ja balettia nykytanssiperformanssiinsa yhdisteleväksi oopperalaulajaksi. En tiedä, mikä kuvaisi sen hetkisen liikkeen ja äänen yhdistelmää paremmin.

Varmaan olin suihkinut itseeni jotain sellaista odööriä, joka sai ampiaiset vimmoihinsa, mutta olin jatkuvasti ampiaisten piirittämä. Niitä surahteli ja pörähteli vähän väliä vasten kasvoja ja sinkosin kolmiloikalla kerran jos toisenkin pois pöpeliköstä käsiä (ja ämpäriä) viuhutellen. Pienen saaliini kanssa päätin vaihtaa paikkaa ja könysin vähän avarampaan paikkaan. Viereisellä kannolla oli jotain. Katsoin sivusilmällä, että siinä oli vain sieni, kunnes sieni alkoi liikkua ja paljastui sammakoksi. Ja jos minua yhtään tuntee, tietää, että pelkään sammakoita naurettavan paljon. Ja niin pomppi pinkkihousuinen marjastaja Tarzan-huudon kera pois apajilta. Hetki piti vetää happea kunnes uskaltauduin puskaan uudelleen. Kaksi uutta kohtaamista sammakon kanssa ja otsaan napsahtelevat ampiaiset saivat minut kuitenkin niin pois tolaltani, että päätin jättää marjastuksen sikseen. Istua kökötin siis luontopolulla tuhoten poimimaani vadelmasatsia ja tutkaillen erilaisia mobilisoivia harjoitteita. Edes mieheltä saatu kannustava: ”Nyt kippoon niitä vattuja!”-viesti ei saanut minua keräämään rohkeuteni rippeitä.

image1 (3)
Koirani ei ollut yhtään parempi erämies.

Onneksi siskoni sai poimittua 3 litraa. Säälivattuja ei tosin hysteeriselle sukulaiselle herunut. Perusteena se, että kyse oli pelosta, eikä esim sairaskohtauksesta. Lohduttavaa tietää, että olisin saanut osasen eräjormasiskoni saaliista, jos olisin saanut esim anafylaktisen shokin. Onneksi reissulta ei tarvinnut kotiutua tyhjällä vatsalla, vaikkakin tyhjin käsin.

Onneksi voin aina väittää, että tuo möhömaha söi kaikki vatut!
Onneksi voin aina väittää, että tuo möhömaha söi kaikki vatut!

En  tajua Pokemon Go:ta, enkä voi väittää, ettenkö olisi myhäillyt melko tyytyväisenä, kun mies sen puhelimestaan poisti. Mutta hei älkää nyt hyvät ihmiset yrittäkö verrata jonkun kivan, siistin pelin pelaamista marjojen poimimiseen tai sienestämiseen! On ihan eri asia pelätä henkensä edestä, kuin napsia palloon jotain ankanpoikasia.

Tai ehkä sammakot eivät olleetkaan sammakoita, vaan Pokemoneja? Pitänee ensi kerralla ottaa joku Pokemon-kouluttaja matkaan. Turvaksi.

PS. Jatkossa poimin vadelmia vain valvotuissa puutarhaolosuhteissa.

 

everfit

Täällä hyvinvoinnista, terveydestä, liikunnasta, omasta elämästään ja kaikkien asioiden ohi kirjoittelee henkilökohtainen valmentaja ja pian valmistuva fysioterapeutti. Olen elämäntapatunari ja huonolla huumorintajulla paiskattu savolaissyntyinen keskisuomalainen. Innokas treenaaja, turhan avoin hölösuu, vaimo ja amatöörikotipaakari. Blogi sai alkunsa, kun päätin muuttaa jahkailun tosiasiaksi ja lisätä kuntosalitreenilleen tavoitteen = pyllistelyn bikini fitness-lavoilla. Tästä blogista et kuitenkaan löydä mitään turhan glamoröösiä fitnesshuumaa, enemmänkin parsankatkuista puujalkavitseilyä ja mietteitäni kvanttimekaniikan suhteesta luumukiisseliin. Yhteistyökuvioita, palautetta, juttutoiveita ja vihapostia vastaanotan ilmomielin osoitteeseen: everfit( at) luukku.com.

2 vastausta artikkeliin “Marjastajat – nuo supisuomalaiset sankarimme”

  1. Hyttystakki on aika jees 😉

    T. Se, jolla on jo pari pakkasta täynnä marjoja, eikä ilman hyttystakkia olisi varmaan litraa enempää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 
Tykkää jutusta