Kuka väitti, että huomenna on parempi päivä?

Kaikilla meillä on joskus huonoja päiviä ja omat vastoinkäymisemme. Välillä murheet ovat pieniä, kuten tyhjentynyt pyöränkumi, koirankakka lenkkarinpohjassa tai vastatuuleen pyöräily tihkusateessa Bruno Marsin Lazy Songin soidessa säristessä korvanapeissa (kyllä, se on edelleen kauhuskenaario). Välillä sitten taas jotain isompaa, mihin käsityskyky ei meinaa edes riittää. Tai sitten on päiviä siitä pienen harmin ja maailmanlopun väliltä. Tyypillistä kuitenkin on, että aina kun sattuu jotain isompaa, sitä havahtuu huomaamaan, että hei kaikki on muuten aika himputin hyvin ja miksi ruikutin jostain niin pienestä. Kunnes taas elämä tasoittuu ja pienetkin harmit voivat tuntua isoilta. Näin se menee.

Tällä viikolla on ollut vähän jos jonkinlaista vastoinkäymistä,  ja elämänkriisiä, joilta en voinut välttyä, vaikka olinkin linnoittautunut kolmeksi päiväksi Tampereelle erikoistumisopintoihin. Sen tarkemmin erittelemättä : oli vähän kaikenlaista isompaa murhetta. Ja sitten sellaista pienempää harmia. Pienempänä harmina lueteltakoon se, että on muunmuassa aika tympeää huomata reissussa, että pussi, jossa on hiusharja, hammasharja tahnoineen yms on kadonnut ja olet menossa suihkuun ja iltapuulle. Majapaikkasi vastaanotto on kiinni ja kello muutenkin paljon. Pakko odottaa aamuun, että vastaanotto aukeaa. Katastrofi mennä nukkumaan märillä kampaamattomilla hiuksilla, koska kuivaajaa ei ole, joten ei hiustenpesua siis. Laitat kellon soimaan. Et saa unta vaan pyörit sängyssä. Jossain joku tamppaa jaloillaan ja huutaa kuin viimeistä päivää. Jysk jysk jysk, kälä kälä kälä. Pyörit aamuyöhön saakka sängyssäsi ja aistit miten hiukset rasvoittuvat ja menevät takkuun. Aamulla heräät – olet nukkunut pommiin. Mitä ei tapahdu juuri koskaan. Yrität sukia rasvaista takkukasaa, jota hiuksiksi sanotaan ja huljuttaa koirankakan makuista suutasi hanavedellä. Äkkiä aamupalalle ja vastaanottoon, että ehtii vielä koulutukseen. Onni onnettomuudessa, tavarat ovat löytyneet ja saan harjani takaisin, kamppeet kasaan ja itsenikin suittua siihen kuntoon, että kehtaan poistua ihmisten ilmoille. Ei siinä mitään, ihan tällaista pientä. Illalla sitten vähän isompaa ahdistusta ja mielipahaa ja maailman kriisiä, mutta hei. Huomenna on parempi päivä! Niiin se oli uskoteltava.

Ja siltä se todella tuntui. Toiveet oli ladattu keskiviikkoon. Seuraava päivähän kun on aina uusi mahdollisuus tässä elämässä.  Päivä alkoi aivan vallan mukavasti ja sujui töissä rattoisasti. Ihania asiakkaita, mukavaa tekemistä, hyvä työtahti. Kello oli 18 ennen kuin huomasinkaan. Rahkapurkinkannattelijan kanssa viestiteltiin ja sovittiin yhdessä tuumin, että skipataan sali ja ollaan vain ilta kotona. Ehdotin, että voisin hieroa ja kokeilla oppimiani tekniikoita lannerangan manipulaatiosta. Ajattelin myös, että ehtisin aloittaa piparitalopuuhat ja fiilistellä joulua. Tyytyväisenä marssin parkkipaikan ohi kauppaan ja hain tarvitsemani. Hemmottelin itseäni myös proteiinipatukalla ja sitä tyytyväisesti nikertäen marssin parkkipaikalle. Kun siinä suuntasin putkikatseeni suoraan eteenpäin, menin ihmetyksen valtaan. Enkös minä jättänyt autoni tähän…? Pieni päänkallistus oikealle ja toden totta, olinhan minä jättänyt auton siihen. Mutta ei se kyllä enää ruudussaan ollut.

Automme rötkötti keskellä marketin parkkipaikkaa poliisinauhat ympärillään, kiinni toisessa autossa. Söin patukkaani ja tuijotin. Toisessa kädessä Audin avaimet, valmiina avaamaan oven. Ensin aivoissa kävi vain tyhjä humina. Sitten ajatukset alkoivat laukata, mitä hemmettiä tässä on tapahtunut, olenko minä unohtanut käsijarrun, mitä olen tehnyt. Nopealla vilkaisulla kuitenkin huomasin, että ei ole nyt omia kämmejä tämä, kiitos siitä jollekin spagettimonsterille. Huh. Soitto hätäkeskukseen ja siitä poliisille, josko joku valottaisi minullekin, mitä on tapahtunut. Mitään tietoa haverista ei ollut tullut ja siinä se auto köllötti poliisinauhoin koristeltuna. Hyvää Joulua vain. Miehelle pikaista viestiä, että Audi on sitten paskana, kiitos hei en voi nyt soittaa ja sitten jutustelemaan poliisimestarin kanssa. Lupsakka oli poliisisetä, melkein alkoi naurattamaan. Eivät olleet saaneet meitä kiinni, koska auto on miehen nimissä ja hänellä salainen puhelinnumero. Ja itse olin siinä 10m päässä töissä autuaan tietämättömänä asiasta. Mutta niin, poliisi siinä sitten kertoi puhelimessa, että mikä on homman nimi. Joku oli siis parkkipaikalla ”hieman kaahannut”. Epäselväksi jäi, oliko ko. kuljettaja selvinpäin vai ei, mutta rikostutkinnasta poliisi ainakin puhui. Olihan siinä auto aika muikeasti mällätty. Onneksi tekijä oli poliisilla tiedossa. Ei siinä, rakas aviomieheni sitten kurvasi paikalle anopilta saadulla laina-autolla (kiitos <3) ja alkoi asian selvittely. Soittoa vakuutusyhtiöön, soittoa hinauspalveluun… Hinausukkeli siinä vielä tuumi puhelimessa, että kai se nyt on ajokuntoinen, jos on vain parkkipaikalla kolahtanut. Alkoi jo vähän hymyilyttämään. Audista osat pitkin parkkipaikkaa, merkkikin jossain metrien päässä keulasta. Tervetuloa katsomaan, näet sitten. Siinä yhdessä killiteltiin rakasta autoamme. Ja hinuri totesi tullessaan, että kannattaa ottaa kaikki irtain pois, tuskinpa tämä auto kotiin tulee. Jotta lunastukseen män! Sanotaanko näin, että kyllä siinä hieman alkoi tatti kasvaa otsaan ja mieli mennä paniikkiin, että miten hemmetissä liikun töihin, hoidan kotikäynnit ja tehdään yhtään mitään. Viikonlopuksikin reissu tulossa. Ja miten korvaukset ja ääääääh. Saadanko enää näin ihanaa autoa, joka oli aivan huippulöytö. Ja sitä vielä laitettukin vasta ja juuri toissapäivänä katsastettu. Perhana. Otti myös niin paljon kupoliin, että illan suunnitelmat menivät aivan plörinäksi. Työni loppuivat kuudelta ja kotona olin sitten yhdeksän jälkeen. Nyt on sitten hirmuinen soitteluselvittelylausuntorumba käynnissä. Onneksi on laina-auto ja ilmeisesti saadaan vara-autokin käyttöön. Eli kyllä se siitä.

audi

Mutta kyllä vähän jo naurattaa. Ilmeisesti kaikenlainen harmi tulee aina ryppäissä. Tämä oli jotenkin piste i:n päälle. Ainakin loppui turhasta rutina taas kuin seinään. 😀 Onni onnettomuudessa, että ei ollut oma moka ja toisen auton kuljettajaa nyppii ehkä kevyesti enemmän.

Hieman jännityksellä aloitin tämän päivän. Toivotaan, ettei esim taivas tipahda niskaan. Toivottakaa minulle lykkyä!

everfit

Täällä hyvinvoinnista, terveydestä, liikunnasta, omasta elämästään ja kaikkien asioiden ohi kirjoittelee henkilökohtainen valmentaja ja pian valmistuva fysioterapeutti. Olen elämäntapatunari ja huonolla huumorintajulla paiskattu savolaissyntyinen keskisuomalainen. Innokas treenaaja, turhan avoin hölösuu, vaimo ja amatöörikotipaakari. Blogi sai alkunsa, kun päätin muuttaa jahkailun tosiasiaksi ja lisätä kuntosalitreenilleen tavoitteen = pyllistelyn bikini fitness-lavoilla. Tästä blogista et kuitenkaan löydä mitään turhan glamoröösiä fitnesshuumaa, enemmänkin parsankatkuista puujalkavitseilyä ja mietteitäni kvanttimekaniikan suhteesta luumukiisseliin. Yhteistyökuvioita, palautetta, juttutoiveita ja vihapostia vastaanotan ilmomielin osoitteeseen: everfit( at) luukku.com.

2 vastausta artikkeliin “Kuka väitti, että huomenna on parempi päivä?”

  1. Harmillinen juttu, en tiiä oisinko ite osannu suhtautua siihen noin rauhallisesti.. Hyvä että osaat jo lähestulkoon nauraa asialle, toivotaan että autoasiat järjestyy pian 🙂 Tsemppiä, älä anna sen taivaan tipahtaa niskaan! 😀

    • Yritän kannatella taivasta molemmilla käsillä, jos pysyisi paikallaan. Kiitos tsempeistä. 😀

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 
Tykkää jutusta