Siirtymä fitnesstörpöstä joulutörpöksi ja siitä eteenpäin

(VAROITUS: Sisältää juonipaljastuksia vuodesta 2018)

Täällä jouluihminen, hei. Olen juuri niitä ihmisiä, jotka aloittavat Joulun odotuksen ensimmäisten lehtien tippuessa maahan. Ystävät linkittävät Facebook-seinäni täyteen jouluhörhöilyyn liittyviä meemejä, Last Christmas 300days-remixejä ja sketsejä aiheen tiimoilta. Kuusi on kannettu sisään jo marraskuun 31. päivä ja stressiä ei aiheuta mikään muu kuin se, että ehtiihän Joulusta varmasti nauttia tarpeeksi ja fiilistellä sitä niin maan tarmokkaasti. Tänä vuonna koen onnistuneeni erinomaisesti! Jotkut joululaulut ovat alkaneet jopa kyllästyttää, eikä tällaista todella tapahdu usein. Se on mielestäni erinomainen merkki siitä, että joulua on saanut tankattua vuoden 2017 osalta varsin ylenpalttisesti.

Nykyään joulussa eivät lahjat merkitse. On ihana ostaa jotain toivottua ja antaa muille yllätyksiä. Paketoida ne kauniisti. Mutta itse sitä ei koe kauheasti tarvitsevansa. Kaukana ovat ne ajat, kun koko vuosi odotettiin kuumeisena sitä h-hetkeä kun pukki tulee ja jännitettiin, tuleeko sieltä paketista serkun kanssa kilpaa toivottu hääponi vai snorkkeli ja uimahousut, jotka edesmennyt Mauno-setäni joka vuosi uhitteli pukin minulle tuovan. Jouluna on ihan kiva saada jokin puketti, mutta nykyään sieltä harvoin paljastuu mitään yllätyksiä. Aviomieheltä saatu hajuvesi on tosin aina yhtä toivottu ja käytännöllinen ja on mukavaa, ettei sitä tarvitse itse ostaa. Muutenhan aikuisena saa sitten ostella itselleen lahjoja vaikka ympäri vuoden. Ja suklaatakin syödä vaikka joka päivä. Niin ehkä hohto ei ole niin kummoinen, mitä tulee tällaisiin asioihin. Tilpehöörin ja krääsän suurta määrää en ymmärrä ja onhan tällainen juhla vallan oiva keino kerätä ekstrahyhnää kuluttajien taskusta. Mutta jokainen voi määritellä aivan itse, millaisen joulustaan tekee – onko se kulutusjuhla, vaiko jotain aivan muuta.

Itselläni on niin hyviä muistoja jouluista, että vielä aikuisiälläkin joulu tuntuu taianomaiselta ja ihmeelliseltä. Tosin se taianomaisuus jää kyllä viimeistään joulupöydässä ähmimisen jälkeen, kun huonosti ruokasekamelskaa kestävä aikuisvatsa alkaa protestoida ja on pakko kiskoa Rennietä ja maitohappobakteereja kaksin käsin.

Olen ehkä eniten riemuissani siitä, että maassa on lunta ja nytkin sitä alkoi jo hiljalleen sataa lisää. Jes! Viimeiset joulut ovat olleet sitä luokkaa, että jos olisi niillä keleillä mennyt pulkkaan ihmettelemään, olisivat piipaaa-auton sedät saattaneet tulla melko sukkelaan. Toinen asia, mistä olen erittäin riemuissani, on loma. Viimeksi olen ollut pidemmällä joululomalla vuonna 2006, eli kenties on jo aika. Harvoin olen päässyt sulavasti lipumaan joulun rauhaiseen satamaan, vaan työt ovat jatkuneet aaton aatton saakka ja kieltämättä, tulihan nytkin vielä paperitöitä tehtyä, mutta glögimuki kädessä ja kotona viltin alla. Nykyinen työni on sellaista, että siitä ei niin kovasti lomalle haluakaan jäädä ja tuntuu jopa vaikealta sulkea kalenterit ja olla.  Joka tapauksessa tänä vuonna rauhoitin tilannetta ja viimeiset jouluviikonloput ovat olleet vapaita. Olen saanut melko rauhassa laittaa, fiilistellä ja jokunen jouluelokuvakin on pyörinyt taustalla. Suorastaan ihmeellistä.

Joka vuosi haaveilen lököttelyjoulusta, mutta ehkä täytyy jo todeta, että ei se tule täysin koskaan onnistumaan. Aina sitä on tullut jotain huhkittua, salilla tai lenkkipolulla. Mutta ykkösprioriteetit ovat tottakai suklaan syöminen, Joulupukin kuuma linja  Lumiukko, joulurauhan julistus, riisipuuro, jouluruoka ja kiireetön aika läheisten kanssa. Nyt ei ole mikään hoppu minnekään. Paitsi että nyt pitää kyllä äkkiä lähteä vielä treenille, kauppaan, anopille, ystäväkahveille, paistaa parit laatikot, tehdä sienisalaatti, leipoa ja mitäs vielä.

Ai niin mutta enhän minä tullut tänne vain jouluasioita jorisemaan. Itseasiassa en alkuunkaan, mutta kunhan kirjoittelin lämpimikseni ja vähän tunnustelin, vieläkö sormet liikkuvat näppäimistöllä entiseen malliin. Jos nyt ei kymmensormijärjestelmällä, niin ainakin neljällä sormella.

Lupasin tuossa joskus taannoin, tämän vuoden toisessa blogikirjoituksessa (niitä taitaa olla yhteensä siis vuodelta 2017 kokonaiset 3kpl) että reipastun blogini kanssa ja uutta juttua on tuloillaan ja vaikka ja mitä. Rehellisyyden nimissä on kerrottava, että poistin nuo vanhat luonnokset ja EverFit-blogi loppuu. En enää koe, että elämäni vastaisi enää sitä maailmaa, mistä kirjoitin. Törppö olen kyllä, mutta fitnesstörpöksi en itseäni tituleeraa, en vaikka fitnesskilpailija voi olla ilmeisesti ikuisesti sen jälkeen, kun on kerran lavalla kääntynyt.

Vanhat blogitekstit pysyvät täällä jemmassa ja niille voi käydä pudistelemassa päätään edelleenkin. Vuodenvaihteen jälkeen olisi kuitenkin tarkoitus, ähäkuttien ähäkutti, että todella aktivoidun nyt kirjoitusten kanssa uudelleen ja alan säntillisesti päivittää tänne! Mutta blogin nimi vaihtuu omalle nimelleni. Sisältö tulee varmasti osin olemaan samankaltaista kuin aiemminkin se on ollut, mutta intressini ovat erittäin vahvasti omassa työssäni ja se tulee varmasti näkymään blogissani. Lifestyle-blogi tämä tulee kuitenkin edelleen olemaan, eli pelkässä asiassa (koulutukset, työ, hyvinvointi, liikunta, ravinto, mentaalipuoli) en varmaankaan tule pysymään.

Joten otahan siis vuoden alusta seurantaan blogini, jos sinua kiinnostavat terveys-ja liikunta-alan koulutukset, fysioterapia, treeni-ja ruoka-asiat ynnä sun muut. Vinkkejä parhaista ripsiväreistä tai meikkitutorialeja ei varmasti ole tarjolla edelleenkään, joten jos ne kiinnostavat, en voi suositella.

Mitä ihaninta Joulua! Odotan ensi vuotta innolla.

 – Eveliina

Kaikilla mittareilla mitattuna kesy, lapsellinen ja alimpaan yhteiseen nimittäjään vetoava blogi

Kaikki olivat äitejä, äidiksi tulevia tai äidiksi haluavia. Pinkeitä mahoja, vatsojen hierontaa, resorillisia äitiyshousuja, imetysliivejä ja Tummeli-tuubeja tuntui olevan kaikkialla. Jokaisella oli lapsia, paitsi minulla ja esimiehelläni. Hän oli hintelä vanhapoika, eikä omistanut kuin akvaarion, jossa uiskenteli kolme tetraa ja Monni nimeltä Antero. Ehkä juuri siksi tulimme hänen kanssaan toimeen niin mainiosti.”
Fitness.blogissa pitää olla fitnesskuvia
Kas hei, mitä sinulle kuuluu?

Pyörähdin pitkästä aikaa nuuskimassa vanhan internet-kotini (Fitfashion) nurkkia. Viimeksi tirkistelin niitä vuodenvaihteen jälkeen, enkä sitten vaivautunut pyyhkimään pölyjä sen koomin. Vaikka kenties pieni kevätsiivous ja päivitys olisivatkin olleet paikallaan. Viime yönä unettomana sängyssä kieriskellessäni päädyin tutkimaan pintapuolisesti, miltä täällä näyttää. Oma huone oli samassa kunnossa, kuin mihin sen jätinkin. Hieman sikin sokin, kaapit täynnä sotkua ja muutamia yllätyksiä, kuten muumioitunut appelsiini ja hopealusikka (tällaiset ovat todistetusti löytyneet joskus vaatehuoneestani yhdessä A-tikkaiden kanssa). Vanhempia pöydälle jääneitä, kyllästymiseen asti kaluttuja päiväkirjoja ja muutama keskeneräinen pöytälaatikkojorina, jotka ovat jotain tekotaiteellisen ja pätemisenhaluisen 15-vuotiaan ja nykyisen (pätemisenhaluisen) liki kolmekymppisen minun, tuotannon sekoitelmia. Ah! Blogi on paikoitellen yhtä kiusallinen, kuin 20v sitten Koillis-Savoon kirjoittamani lehtijuttu. Se käsitteli ratsastusleirejä, roskaamista ja alaikäisten tupakointia. Yhtä selkeä teema, kuin blogissanikin.

Syy, miksi avasin sanaisen arkkuni, oli Katrin kirjoitus blogien muutoksesta. Miten ilahduttavaa! Luulin, että olen itse ainoa vastarannankiiski, joka kädet puuskassa on ollut tätä mieltä. Olen nimittäin itsekin huomannut blogien muuttuneen hurjasti ja. Muuallakin kuin täällä. Mutta niinhän kävi omallekin blogilleni, tai ehkä pikemminkin elämälle! Ajatus lähti blogin suhteen seilaamaan hakoteille kuin Muumipeikko saippuakuplassa. Ja sitä ajatusta oli aika hankala koittaa skraapata kasaan. Tuntui helpommalta vain laittaa pillit pussiin, kuin jatkaa epämääräisen söherön söhertämistä. Puhumattakaan siitä, että aloittaisi kaiken alusta!  ”Olla nuori, kokea jälleen kaikki mielenailahdukset, tyttöystävät ja myöhään venyneet illat? Ei kiitos. Olen onnellinen nykyiseen olotilaani. Minusta on nautinnollista velttoilla.” Sinäpä sen sanoit, Hemuli.

Jos nyt vaikka mietin blogini alkuperäistä aihealuetta, joka oli fitness, on se aiheena sellainen, että siitä riitti huumoria ja juttua revittäväksi juuri sen kisaprojektin verran. Vaikka vielä kilpailisin, mitä ei ainakaan lähitulevaisuudessa tai ehkäpä ikinä, tule tapahtumaan, tokkopa jaksaisin kirjoitella aiheesta enää mitään erityisiä. Ja ehkä blogini hieman ratsastikin ilmiön kiihkeimmällä aallonharjalla. Oli hieman poikkeava perus treeniblogista. Syynä kenties se, etten ollut kovin vakavasti otettava (tai myöskään vakavasti ottava…) urheilija. En bikini fitness atleetti, vaan enemmänkin kotletti. Enemmän Xtran eineslihapulla kuin naudan entrecote. Tai no, sanotaan Atrian lihapulla. You got to keep your standards high, woman! No te tiedätte. Vanha vitsi, heh!

Oli miten oli, on omakin kiinnostukseni blogeja kohtaan huimasti laskenut. Tähän vaikuttanut toki ajanpuutekin. Nämä seikat ovat luonnollisesti vaikuttaneet myös omaan motivaatiooni kirjoittaa. Tuntui siltä, että enemmän tekstien tekeminen otti kuin antoi, eikä se tehnyt iloiseksi juuri ketään. Ei ollut sisältöä. Ei oivalluksia tai mitään erityistä mistä kirjoittaa.   ”Tänään menin töihin. Tein töitä, söin lounaan ja välipalan töissä. Menin salille ja sen jälkeen kävin kaupassa, tein ruokaa ja sitten menin nukkumaan.” Jännittävää? Ei.

 Kaupallisuutta, ”pakko kirjoittaa jostain”-tekstejä, vauvajuttuja ja iänikuisia pakaratreenivinkkejä. Niitä riittää! Todella vähän tulee vastaan enää oikeasti hyviä ja mielenkiintoisia blogeja! Mutta on niitäkin. Pisteet näille elämänmakuisille, hauskasti kirjoitetuille ja ilahduttaville jutuniskijöille, jotka jaksavat viikosta toiseen vääntää laadukasta sisältöä. Itse en esimerkiksi kaipaa blogilta mitään selkeää teemaa. Kaipaan laadukkaasti kirjoitettua, viihdyttävää luettavaa. Ihan vaikka siitä perusarjestakin. Jos sitä vain on miellyttävää lukea. On hassua, että blogimaailmassa tuohta voi kääriä, vaikka ei osaisi edes kirjoittaa.

Blogit ovat saaneet myös kritiikkiä siitä, että ne ovat liian turvallisia. Kirjoitellaan varman päälle, ettei kukaan loukkaannu. Yhteistyökumppanitkin etsivät jatkuvasti käsikynkkäänsä blogeja, jotka ovat tarpeeksi ennalta-arvattavia. ”Kaikilla mittareilla mitattuna kesy, lapsellinen ja alimpaan yhteiseen nimittäjään vetoava:” kuten Naamat-festivaalien stand up-kilpailuakin vitsikkäästi kuvailtiin. Juuri sitä monet blogit ovat.

Syy latteisiin blogeihin löytynee varmaankin siitä, että osa tekee blogihommaa  työkseen ja tarvitaan niitä klikkejä ja kaupallisia yhteistöitä. Ymmärtäähän sen. Tai tehdään työtä, johon blogilla voi olla vaikutusta. Halusi tai ei. Jos kirjoittaa blogia, on suorastaan hulluutta jättää korostamatta omaa ammattitaitoaan tai mainostamatta palvelujaan. Firmalle voi saada melko mojovaa nostetta, jos lukijakuntaa riittää. Selvää mainosta, selvää tulosta. Blogin kirjoittelu voi kuitenkin helposti tuottaa myös negatiivista näkyvyyttä, riippuen siitä, mitä ja miten kirjoitat. Ja millaisia kuvia ja videoita bloggaaja itsestään julkaisee. En yhtään ihmettele, että jos kirjoittelee vaan asiattomuuksia ja enemmän asian vierestä, kuin itse asiasta, voisi kirjoittelulla hyvinkin olka negatiivisia vaikutuksia henkilön työimagoon. Ja kieltämättä, välillä kun joku asiakkaistani ottaa blogini puheeksi, alkaa korvia automaattisesti kuumottaa. Apua! Miten se on sen löytänyt! Ai niin, no googlesta ehkä.  Vai on se käynyt lukemassa. Hitsi, miksi en poistanut sitä yhtä kirjoitusta naisten tavallisista puuvillaisista alushousuista… Kunnes asiakas alkaa muistella jotain tekstiä ja purskahtaa nauruun. Kehuu. Mitä ihmettä? Häkellyn. Eikö hän nyt pidäkään minua epäammattimaisena, vaikka kirjoitankin blogia ja väitin kirjoituksessani, ettei bikini fitness sovi merimakkaroille?

Katajannokan hotellin synttäritervehdyksessä on sanomaa!

Etenkin terveydenhuollon puolella ja liikunta-alalla (+opetustyö, lasten ja nuorten parissa työskentely ym) voi olla aika kovakin paine pitää yllä mielikuvaa tervehenkisestä, 24/7 hymyilevästä ja viherpirtelöitä särpivästö superihmisestä. Joka ei koskaan juo viiniä, syö itseään turpeaksi vappumunkeista tai kerro huonoja vitsejä Joka edustaa aina työtään, vapaa-ajallaankin. Tämähän on silkkaa itsesuojelua ja imagon kohottamisesta. Järkevää, mutta samperin jäyhää. Internet on kuitenkin aika armoton ja kirjoituksillaan saattaa saada tahtomattaankin paljon negatiivista huomiota. Olen monesti saanut itse todeta, että sarkasmi ja satiirit on helppo tulkita netissä väärin. Hyvänä esimerkkinä täysin kieli poskessa kirjoitettu hääkirjoitukseni, jonka myötä sain Facebookiin ja sähköpostiini jopa vihapostia. Tirsk! Sitä siis todella voisi ihan perustellusti olla varovainen sanoissaan, mutta missä sitten olisi se hauskuus ja elämä?

Ehkäpä juuri siksi olen kevään ajan ratkonut asian kirjoittamalla Facebookiin niitä asiapitoisempia julkaisuja, pääasiallisesti työhöni liittyen, ja kirjaani suhertanut sitten sitä luovempaa tekstiä. Voin sitten julkaista opuksen joskus tulevaisuudessa ja pahoittaa kaikkien mielet kerralla. Koska mitä nyt siitäkin ajateltaisiin, että vatsalihasten erkaantumia hoitava fysioterapeutti kirjoittelisi satiiria äideistä ja synnyttämisestä? Siinä saisi tukkapöllyä muiltakin, kuin vauva.fi-sivuston vihairmeleiltä, jotka eivät tiedä miten hullaantunut tämä täti omasta siskontytöstään on. Riski pissiä omiin muroihin on kuitenkin yllättävän suuri. Mutta myöntäkää, että ”supermammailussa” on kuitenkin yhtä paljon huvittavia piirteitä, kuin on äärimmilleen viedyssä fitness-urheilussakin, joten aihehan suorastaan huutaa tarttumaan siihen.

Pikku piippis Piiperoinen <3

Hah, pääsemmekö tässäkin asiassa siihen lopputulemaan, että teit mitä teit, jonkun mielestä teet aina kaiken väärin?  Siksi ei pitäisi ehkä liikaa ajatella, mitä kukin nyt ajattelee ja miten kukin minkäkin asian tulkitsee. Tehdään asiat omalla persoonallamme! Ollaan itsemme näköisiä.

Hyvä, että te lukijat nousitte barrikadeille! Lisää rohkeutta ja sisältöä blogeihin, kiitos!

PS. Ensimmäinen pätkä oli luonnostekstiä kirjastani.