HCR tahdistin rinnassa ja beetasalpaajat taskussa

Lauantaina Helsingin kadut täyttävät lenkkareiden läpsytyksestä, kun klo 11 starttaa Helsinki City Run-tapahtuma. Ja sinne myös minä olen raahaamassa neonkeltaisia Nike Free-lenkkitossujani. Klo 12.10 starttaa oma lähtöryhmäni, jossa tarkoitukseni on hölkytellä puolimaraton. Itsehän en voi väittää olevani mikään pitkän matkan juoksujen ystävä, vaan tykkään juosta lyhyitä nopeita, maks tunnin lenkkejä. Monta vuotta polvivaivojen kanssa nikotelleena olen kuitenkin haaveillut, että kyllä joskus on juostava se puolikas, jos nyt ei kokonaista. Monellehan tämä puolikas on ihan perusmatka, mutta kyllä näillä meidän tiimimme vaivoilla se on jo ihan hieno suoritus. Jos nyt maaliin asti päästään, eikä tarvitse hypätä bussikyytiin kesken matkan.  Juoksen yhdessä äitini ja siskoni kanssa, jotka ovat jo ”vanhoja” maratonkonkareita. Viime kertaiseen juoksuun nähden moni asia on kuitenkin muuttunua ja sen lisäksi, että vammasaldossamme on rutkasti tuki-ja liikuntaelinvaivoja, keikkuu matkassa myös yksi sydämen tahdistin. Ja sen ansiosta ja kunniaksi tälle puolikkaalle yhdessä lähdemmekin.

Puolimaraton tahdistin rinnassa

Äitini on harrastanut nuoresta saakka juoksua ja juossut useita maratoneja sekä puolikkaita.  Joitain vuosia sitten hänelle alkoi tulla sydämen muljahteluja, joiden äitini ajatteli johtuvan pitkittyneestä flunssasta ja kuormittavasta elämäntilanteesta. Väsymyksestä huolimatta hän yritti vain juosta enemmän ja useammin. Lopulta jatkuva väsymys laitettiin ylikunnon piikkiin ja juoksusta pidettiin taukoa. Kun oireet jatkuivat, tehtiin Holter-tutkimus, jossa tehdyssä EKG-mittauksessa näkyi yli 20 000 kammiolisälyöntiä. Näitä pidettiin vaarattomina. Vielä tämänkin jälkeen hän juoksi parit puolimaratonit, vaikka välillä vähän pyörrytti. Keväällä 2014 kun olin itse kisadieetillä, äitini olo oli edelleen huono ja lisälyönnit jatkuivat. Hän kävi toisella sydänlääkärillä ja sydän ultrattiin. Ultraäänitutkimuksessa sydämessä näkyi jotain poikkeavaa, mutta Riikaan lähdettiin silti maratonreissulle. Sieltä paluun jälkeen sydämestä otettiin magneettikuva, minkä jälkeen diagnoosi vahvistettiin sydänlihaksen koepalalla. Äidilläni diagnosoitiin sydänsarkoidoosi. Sydänsarkoidoosia todetaan vuosittain n. 20-25 henkilöllä. Sairauden syntymekanismia ei täysin tunneta, mutta kyseessä on tulehdustauti, jossa kehon kudoksiin muodostuu granuloomia, eli tulehdussoluista ja sidekudoksesta muodostuvia pesäkkeitä, jotka vaurioittavat terveitä kudoksia ja hankaloittavat niiden toimintaa. Sydänlihas siis arpeutuu. Äidilleni laitettiin pian diagnoosin jälkeen iskevä tahdistin, joka pelasti hänen henkensä, kun kuukausi tahdistimen laiton jälkeen koiraa lenkittäessä äitini sai kammiovärinän. Koko jutun voit lukea täältä: https://sydan.fi/terveys-ja-hyvinvointi/puolimaratonille-tahdistin-rinnassa Sairaudesta huolimatta myönteinen elämänasenne on säilynyt ja liikunta on pysynyt matkassa mukana. Tahdistin rinnassa ja beetasalpaajat apuna on vaellettu mm. Santiago de Compostela,

No mutta kuinkas sitten oma valmistautumiseni! No sehän on mennyt todella nappiin. Olen juossut tavoitteellisesti juoksukalenterini mukaan ja kroppa on vastaanottanut treenin mukavasti… No, ei aivan. Olen kyllä treenannut paljon, siis ihan sitä juoksuakin, mutta tehnyt vähän pitkiä, yli 15km lenkkejä. Kaiken lisäksi oikea polveni on oikutellut, nyrjäytin mökillä vasemman nilkkani, kaaduin asfaltilla niin että oikea polveni aukesi ja vetäisin vielä partaterällä liki 5cm siivun vasemman akillesjänteeni kohdalta. Kenties tuodakseen lisää kihelmöivää jännitystä koitokseen, myös kesän ensimmäiset hyttysarmeijat ottivat maistiaisia melko tasapuolisesti, ja havaittavissa on n.30 imaisua per jalka. Kotona on naurettu, että maailmankaikkeus todella tekee kaikkensa, että juoksuni olisi via dolorosa. Tavoite on kuitenkin aivan ehdottomasti päästä maaliin. Kuitenkaan HCR:lle ei lähdetä ainakaan shortseissa. Jalkani ovat melko kamala näky ja toki tämä on kohteliasta kanssakilpailijoita kohtaan myös siksi, että valkoiset broilerinkoipeni loistavat valkoisen kirkkaina kuin neonvalot konsanaan!  Ennen juoksua on onneksi varattu vielä aika muutamaan lihaskäsittelyyn ja työkaverini kursii jalan teipillä pakettiin. Kovempi luotto minulla on juoksun suhteen kuitenkin ikinuoreen, reippaaseen äitiini. Niin onnellinen siitä, että hän pääsee juoksemaan!

Jos haluat tukea Sydänliiton toimintaa, äitini kerää juoksullaan rahaa sydänliitolle ja kannustaa muitakin sydänsairaita liikkumaan ja tavoittelemaan unelmiaan. http://oma.sydan.fi/helsinkicityrunningday/12-4417

Eveliina

Terveys-ja hyvinvointialan moniottelija - fysioterapeutti, valmentaja ja kouluttaja. Ikuinen opiskelija. Vapaa-ajalla intohimoinen liikkuja, lukutoukka, haaveilija, amatööripaakari ja samppanjan ystävä. Blogistani ei löydy täydellisen glamoröösiä fitnesselämää, vaan pikemminkin lattialle tippuneita munia ja maljakkoon kuihtuneita kukkia - elämää. Yhteydenotot eveliinarau(at)gmail.com

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 10
Tykkää jutusta