Aikuisten yleisurheilukoulu

Olen yrittänyt porhaltaa alkuviikon hiki hatussa treenaamassa, suorastaan stressannut, että varmasti ehdin treenille ja tulee tarpeeksi käveltyä, juostua ja venkoiltua. Ihan kuin liikkumista saisi jotenkin varastoitua. Mutta jotenkin tuntuu helpommalta asennoitua tulevaan toipilasaikaan, kun on tehnyt niitä asioita, joita ei leikkauksen jälkeen hetkeen voi tehdä. Ja toki on kropan, ja ennen kaikkea pään kannalta hyvä, että aika ennen leikkausta on ollut aktiivinen eikä ole tarvinnut olla vuodeopotilaana. Loppuviikon ajan otaksun tuntevani kutsumusta vaaka-asentoon.

Leikkauksen aattona, eli eilen, pyöräilin töiden jälkeen tulipalokiireellä aikuisten yleisurheilukouluun. Olen vuosia haaveillut ja jahkaillut yleisurheilukoulusta, joka syksy miettinyt sen aloittamista. Niin monet ovat siitä intoilleet ja suositelleet. Päässeet kilpailemaankin aikuisiällä! Nyt yleisurheilukoulu tuli aivan kotinurkalle ja kun ystävä laittoi ilmoittautumislinkin, ilmoittauduin saman tien! YU tuli erinomaiseen saumaan, sillä lopetimme keväällä crossfitin salin muuton vuoksi ja pelkkä kuntosali ja puolimaratonhölkkä eivät tuntuneet riittävältä, eivät ainakaan nyt kun vaihtelua treeniarkeen tuoneet ryhmäliikuntojen ohjaamiset jäivät kesätauolle. Mutta kuten aiemmassa kirjoituksessa ilmi kävikin, tuli ne perinteiset pari muuttujaa ja polvileikkaus napsahti tähän väliin. Jouduin siis perumaan osallistumiseni.

Minut toivotettiin tervetulleeksi osallistumaan maksutta ensinmäiselle kerralle ja tottakai tähän oli tartuttava, olihan luvassa kauden aloitus pikajuoksulla. Yleisurheilukoulu on siis jaettu 12 viikkoon, jossa on kolme eri teemaa: juoksukoulu, hyppykoulu sekä heittokoulu. Erityisesti kaksi ensimmäistä kiinnostavat itseäni, heitot lähinnä huumoriarvon vuoksi. Saapa nähdä, olenko vielä vitsikkäämpi näky moukarinheittäjänä kuin keilaajana tai twerkkaajana. Ne suoritukset menisivät kaikessa huonoudessaan ja myötähäpeän määrässä ihan hyvin jostain Suomen hauskin tavis-materiaalista. Nimimerkillä: ”keilaat kuin mummo” ”sun tanssi näyttää ihan tikan naputukselta” ”pää loistaa takarivistä kuin lipputangon nuppi” Tuskin kommentit olisivat yhtään mieltäylentävämpiä kuulantyönnössäkään.

Senioripikajuoksijaksi?

Tarkoitukseni oli olla kuunteluoppilaana, koska päänsärky ja kurkkukipu hieman arveluttivat. Flunssaan sairastuminen kun tarkoittaisi leikkauksen peruuntumista. Olo kuitenkin kummasti koheni kunnon välipalan ja särkylääkkeen jälkeen, enkä aivan malttanut olla tekemättä. Alkuun kevyt lämmittely hölkäten, dynaamiset alkuverryttelyt, koordinaatioharjoitteet ja harjoitusvedot. Tuttuja hyviä perusliikkeitä, eli ei varsinaisesti mitään uutta siltä saralta, mutta paljon sai lisää ajatusta ja ymmärrystä pikajuoksun tekniikkaan, se kun lajina on  hieman vieras itselle. Oli mukavaa kuulla, että liikkuminen näytti siltä, kuin olisi tehnyt hommaa ennenkin. Jes! Kilpailuvietti kutitteli kyllä välittömästi, kun kentälle pääsi.

Valmentajan kehut ja kannustavat sanat ovat olleet itselleni aina tärkeitä ja motivoivia. Ja huomasin kyllä heti, miten rinnassa sykähti, kun valmentaja tuumasi, että vamman kuntoutuksen jälkeen pikajuoksun kilparyhmään – hän lähtee luotsaamaan. Tästä sai kyllä hyvin intoa hommaan ja suuntaa kuntoutukseen. Kilparatsastusaikoina minulla oli pari sellaista valmentajaa, jotka eivät kehuneet ikinä. Silloin  tiesi tehneensä hyvin, kun tuli nyökkäys tai valmentaja oli vain hiljaa, eikä huutanut pää punaisena. Yksi taas kehui aivan kaikesta, kaikki oli fantastista ja ihanaa ja parasta. Tuli olo, että no mitäs minä täällä nyt sitten teen, kun kaikki on muka niin hyvin.

Treenien jälkeen saatoin vielä ystävää pyörällä kotiin. Kotimatkalla kuuntelin linnunlaulua ja fiilistelin kesää sekä pyöräilyä ja yleisurheilua. Pieni haikeus tuli kun nämä kivat kesätekemiset jäävät sivu suun. Mutta koskaan ei tule sitä parempaa hetkeä, ainahan sitä keksisi kaikkea, minkä takia vetkuttaa tällaista operaatiota. Ihminen on aika hyvä sinnittelemään ja varmaan itsekin sinnittelisi niin kauan, ettei enää kävelykään suju. Tämä on nyt sopiva hetki niin monelta muulta osin, että ei tällaista urheilukoulun lykkääntymistä voi kovin raskaasti ottaa. Sitä paitsi, ensi kaudella aloittaessani pitäisi alla olla parempi polvi!

Nyt istun täällä preoperatiivisessa yksikössä – en sairaalan sinisissä tai vihreissä, vaan keltaisissa vaatteissa. Menossa myös mukana ikiklassikko, sairaalasukka!

Eveliina

Terveys-ja hyvinvointialan moniottelija - fysioterapeutti, valmentaja ja kouluttaja. Ikuinen opiskelija. Vapaa-ajalla intohimoinen liikkuja, lukutoukka, haaveilija, amatööripaakari ja kuohuviinin ystävä. Blogistani ei löydy täydellisen glamoröösiä fitnesselämää, vaan pikemminkin lattialle tippuneita munia ja maljakkoon kuihtuneita kukkia - elämää. Yhteydenotot everfit(at)luukku.com

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 5
Tykkää jutusta