MPFL-rekonstruktio

Tällä hetkellä blogini alaotsikon nimi voisi kenties olla ”elämää jalkojaan kuvaavana kuntoutustörppönä” sillä jos jostain olen viime päivinä ottanut kuvia, niin hemaisevista kesäsääristäni. Vaihtoonhan tuon nimen tulisi mennä muutenkin, kun niin kovin vähän fitnesstörppöilen. Kenties nimi voisi olla kausittain muuttuva sen mukaan, mikä törppöilyn kohde kulloinkin on. Ja hei kun blogeissa on aina näitä meikkivinkkejä ja rusketusvinkkejä ja ties mitä, niin minäkin lähden tälle vinkkien viitoittamalle tielle. Jos siis haluat takuuohjeen, miten saat katseita kääntävät sääret, niin luehan tarkasti: jätä säärikarvat ajelematta (se on trendikästä muutenkin) anna hyttysten purra sinua estoitta ja raavi puremat ruvelle, iske jalkojasi toistuvasti pöydän kulmiin ynnä muihin objekteihin ja käy vielä polvileikkauksessa tai jossain muussa operaatiossa, josta saat mielellään verestävät arvet sekä kunnon turvotuksen. Avot. Kyllä varmasti saat sellaiset jalat, joiden vuoksi ohi ajavat pyöräilijät törmäävät lyhtypylväisiin ja vastakkainen sukupuoli haukkoo henkeään.

Polveni tosiaan leikattiin torstaina päiväkirurgian puolella. Menin sairaalaan ilmoittautumaan 7.30. Käteen ranneke, jolla pääsee kaikkiin laitteisiin ja ei kun pukuhuoneeseen vaihtamaan vaatteita. Tällä kertaa sairaalakolttuni olikin kelta-sininen: selästä avoin monivärinen paita sekä keltaiset lököhousut kera sairaalan lerppusukkien. Takuumukava yhdistelmä päällä. Koko komeuden kruunasivat sandaalit ja aamutakki. Niissä väreissä tällainen skandinaavisen vaaleaihoinen,eli rehellisesti puhuen värikoodia marinoimaton broileri edustava ihminen, näyttää jos mahdollista vieläkin sairaammalta. Sairastamistunnelmaan oli siis helppo virittäytyä jo aamusta alkaen.

Tunnin odottelun jälkeen kutsu kävi sairaanhoitajan tapaamiseen, missä tarkastettiin ihon kunto ja tämän hetkinen terveydentila ja annettiin kourallinen esilääkkeitä. Esilääkkeissä oli jo sen sortin tuhdit rohdokset, että nuokuin odotukseni loppuajan puolihorroksessa, kunnes ortopedi tuli kutsumaan minua tarkastukseen. Hän tutki vielä polven ”Ai tää olikin näin löysä” ja kävimme vielä kerran läpi nykytilanteen, siitä aiheutuvan haitan sekä leikkauksen ja tulossa olevan kuntoutustaipaleen. Minulla ei ole jalassa varsinaisesti mitään anatomista vikaa, joten leikkaukseksi ”riitti” suunniteltu sivusiteen rekonstruktio. Onneksi vanhoja leikkausarpia päätettiin hyödyntää ja merkit piirrettiin vanhaan leikkausarpeen, tähystysarpeen sekä sääreen ja reiden sivuun.

Pian tämän jälkeen minut kiikutettiinkin jo leikkaussaliin. Salissa oli hirmuisen mukava ilmapiiri, henkilökunta oli ystävällistä ja rauhallista. Oli mukava mennä, vaikka hieman jännittikin. Onhan nyt viime kerrastakin kulunut jo se 10v. Leikkaussalissa on aina jännä haju ja suuhun tulee lääkkeen maku. Keskustelimme vielä anestesialääkärin ja hoitajan kanssa anestesiavaihtoehdoista. Muutaman vuoden takaisen lumbaalipunktion jälkeen jäänyt kaksi veripaikkaa vaatinut likvorvuoto oli jättänyt pienen inhotuksen selkään tuupattavia neuloja kohtaan ja nukutukset puolestaan olivat aina sujuneet hyvin. Kuitenkin spinaalipuudutus on alaraajaleikkauksissa paras kivunlievittäjä ja pelkän nukutuksen jälkeen kivut olisivat huomattavasti kovemmat. Joten totesin, että mieluummin hoidetaan kipu kunnolla aisoihin. Lääkäri vielä ystävällisesti kertoi eri neuloista ja tämän toimenpiteen vähäisistä komplikaatioprosenteista, joten ihan turvallisin mielin kömmin sikiöasentoon pistettäväksi. Eihän se koskaan hauskaa ole, tulee aina olo kuin joku löisi palleaan, mutta aivan siedettävää kuitenkin. Ensin puudutusaine ajettiin oikealle puolelle, sen jälkeen minut käännettiin selinmakuulle. Vasen jalka jäi melkoisen liikkuvaksi, mutta oikea lähti melko nopeasti pois pelistä ja mukava lämmin tunne humahti jalkoihin. Kontrollifriikkinähän olisin ihan mielelläni seurannut mitä tapahtuu, mutta minulle annettiin myös kevyt nukutus, jotta kaksituntinen menisi nopeammin. Muistan kyllä useaan kertaan heränneeni ja vetäväni happinaamaria pois kasvoilta, jolloin se lempeästi painettiin takaisin ja todettiin ”Ei vielä” ja ei kun takaisin uneen. Olin varmastikin aivan ärsyttävän sinnikäs hereillä sitkuttelija.

Heräämöön mennessä olin jo hereillä, kello näytti silloin olevan hieman päälle 12. Polven tunto tuntui palaavan jo ennen kuin muualla tapahtui mitään ja sain pian särkylääkettä sekä pahoinvointilääkettä. Ja oikeastaan siihen malliin hujahti koko loppupäivä. Milloin tuli lisää kipulääkettä, milloin pahoinvointilääkettä, milloin vaihdettiin tippapussia. Iltapäivällä neljän maissa ortopedi piipahti tapaamassa ja totesi leikkauksen menneen hyvin, ilman mitään erityisiä. Anestesiassa polvilumpiota ollut saanut kokonaan paikoiltaan, mikä on hyvä juttu. Polvi oli myös kuulemma yllättävän siisti, eikä kaikesta huolimatta nivelrikkoa ”ollut edes pahasti” Siinä naureskeltiin, että voisihan jalka olla paljon paskempikin näillä taustoilla. Ortopedi myös kävi pyytämässä anestesialääkärin tekemään paikallispuudutuksen jalkaan. Paikallispuudute laitettiin ultraääniohjatusti reiden sisäosaan. Kyseessä oli ns. adduktorblokki, pitkäaikaiseksi kivunhoidoksi tarkoitettu puudute. Kun viimein puudute saatiin ajettua jalkaan, alkoi odottaminen. 15-20min sijaan kipu alkoi lievittyä vasta n. tunnin päästä. Koska kipuja oli paljon ja etenkin, kun voin pahoin ja pyörrytti, kotiutumiseni venyi ja alettiin puhua siitä mahdollisuudesta, että kotiutuisinkin vasta tulevana aamuna. Erittäin ihana sairaanhoitajani jaksoi kärsivällisesti toppuutella minua, kun olin innokkaasti kömpimässä ylös vähän väliä ja yritti kannustaa minua lepäämään. Muutaman metsämansikkajogurtin, pillimehun, unien ja särkylääkkeiden pumppaamisen jälkeen kokeilimme toistamiseen ylösnousemista ja tällä kertaa pää ei heittänyt aivan mahdottomasti. Pääsin lopulta irtaantumaan tipasta ja siirtymään lähempänä kuutta kotiutusaulaan, jossa vointiani seurattiin vielä yhdeksään asti. Siinä olo ehtikin jo mukavasti virkistyä, vaikka pariin otteeseen päässä viskasi siinäkin. Lisää pahoinvointilääkettä, särkylääkettä ja hieman proteiinipatukkaa sekä limpparia sain natusteltua ja kotiin pääsin lähtemään ohjenivaskan ja kovien kipulääkkeiden kanssa. Kaiken kaikkiaan hyvä kokemus, josa jätin positiivista palautetta!

Kaksi ensimmäistä yötä olin äitini luona, missä pystyin toimimaan yhdessä tasossa. Kotona kun meillä on asumista neljässä kerroksessa, ei tuntunut helpolta ajatukselta lähteä heti sinne könkkäämään. Ja täytyy vuolaasti kehua, että kyllä siellä äidin luona hoito oli jopa vielä parempaa kuin sairaalassa. Oli varattu mieliruokia, tuotiin kylmää ja lääkkeitä, autettiin siirtymisissä… Ja aina, kun yöllä heräsin minusta tuntui, että äiti oli kärppänä paikalla kysymässä vointia ja antamassa lisää lääkitystä. Ihanan pionikimpunkin oli ostanut. Kiitollinen ja onnellinen, kun äiti tällaista aikuista ihmistäkin hoitaa ja hellii kuin jotain 6-vuotiasta. Kun äitini perjantaina meni töihin, tuli tekstiviestillä ilmoitus, mihin kellonaikaan saan ottaa tujumpaa lääkettä. Nauratti.

Sidokset sai jalasta poistaa toissapäivänä, mutta otin ne hetkeksi pois päivää aiemmin pois, kun tuntui jatkuvaa nipistystä yhden haavan kohdalla. Haava olikin tihkuttanut kovasti verta ja repsotti osin auki. Verenvuoto jatkui eiliseen saakka, joten soitin ohjeistuksen mukaan sairaanhoitajalle kysyäkseni toimintaohjeita. Muut haavat kun eivät vuotaneet ja tämä yksi sitten kunnolla tihuutti, niin mietin, mikä tässä on normaalia ja mikä ei. Sairaanhoitaja pyysi käymään päivystyksessä. Minä naiivina ajattelin, että piipahdan siellä näyttämässä jalkaa pikaisesti kauppareissun yhteydessä, niin vielä mitä. Ranneke käteen, petipaikalle monitorit raajoihin, verikokeet ja kirurgia odottamaan. Kielto syödä tai juoda mitään. Ja minä kun olin valmiiksi nälkäinen ja janoinen. Puhelimeenkaan en ollut ottanut laturia mukaan ja akku näytti 10%. Eli ei kun kylmäpussi jalkaan ja tuijottamaan kattoa. Sunnuntaipäivä menikin pakkolevossa ja kas vain, haava rauhoittui sinä aikana ihan hyvin. Sairaalan parantava voima… Tulehdusarvoissa ei ollut mitään hälyttävää, lämpö oli hieman koholla ollen 37,1 ja hemoglobiiniarvo oli tipahtanut 140 –> 111. Mitään dramaattista ei siis ollut meneillään ja lopulta sain uudet sidokset jalkaan, lisää kovempia kipulääkkeitä ja kehotuksen mennä kotiin lepäämään. Tällaisena syyllistyjänä hävetti, että pienen verenvuodon vuoksi järjestettiin moinen show, mutta toisaalta hyvä että asia tuli tarkistetuksi ja hoito oli ensiluokkaista. Huvittaa tosin, että melkein aina jonkun toimenpiteen jälkeen saan tehdä tällaisen päivystyskeikan. Ikään kuin kunniakierros, jonka käy juoksemassa vielä suorituksen päätteeksi.

Ripsetön ja meikitön kotinunnu

Tänään päivä alkoi melkoisen hankalasti, kipua on ollut erittäin paljon ja jalka mallia pallo. Pohjekin ihan pinkeänä nesteetstä. Yöllä ei tarvinnut ihan liikaa nukkua, mutta sentään nukkuminen tapahtui liki kolmen tunnin pätkissä. Eilen taisin olla ihan liian paljon jalkeilla ja  olen yrittänyt kenties liikaakin jalkaa liikutella, ottaen huomioon että toden totta, leikkaushan oli torstaina. Aktiivisesti kuitenkin pitää jalkaa jumppailla, mutta tasapainoilu sen kanssa, ettei tee liikaa on yllättävän hankalaa kun tuppaa olemaan more is more-ihmisiä. Ajattelinkin palkata kollegan apuun tälle kuntoutustaipaleelle, sillä itsensä kuntouttajana saattaa olla turhankin vaativa heppu. Ja kun hommaan valitaan ammattilainen, jolla on ymmärrystä harrastuksiani kohtaan, sen parempi tulee! Ja minä voin käyttää enemmän aivokapasiteettiani esimerkiksi leipomusten suunnitteluun.

 

Eveliina

Terveys-ja hyvinvointialan moniottelija - fysioterapeutti, valmentaja ja kouluttaja. Ikuinen opiskelija. Vapaa-ajalla intohimoinen liikkuja, lukutoukka, haaveilija, amatööripaakari ja samppanjan ystävä. Blogistani ei löydy täydellisen glamoröösiä fitnesselämää, vaan pikemminkin lattialle tippuneita munia ja maljakkoon kuihtuneita kukkia - elämää. Yhteydenotot eveliinarau(at)gmail.com

4 vastausta artikkeliin “MPFL-rekonstruktio”

  1. Onneks sulla ei oo mitään ton ihmeellisempää vikaa tossa sun koivessa. Ite tässä 8-9kk aikana 4 kertaa leikattu oikeaa polvea (kaikenkaikkiaan 7) ja tää sisälsi reisi+sääriluun päiden uudelleenluuduttamiset, sivusiteen uusimisen, vasemmasta jalasta oikeaan patellajänne uudeksi ristisiteeksi (joka meni muuten heti poikki, koska hoitovirhe) ja nyt sitten viimesimpänä etureidestä VIELÄ uusi ristiside. Huh. Voin kertoa että on muuten paskaa olla molemmat jalat paketissa! Koskaan en tule enää saamaan kivuttomia ja toimivia polvia. Mut toivottavasti sulla menee kaikki hyvin ja kuntoudut täysin. Tsemppiä siis kuntoutukseen!
    PS. Kiva kun et lopettanutkaan bloggaamista ! 🙂

    • Voi ei Freyja! Ihan hirveää. Todella huonoa tuuria. Minulla on todellakin sinuun verrattuna huomattavasti vähäisempää pulmaa ja tuo leikkausmäärä mahtuu koko 20 vuoden polvivaivataipaleelle. Myöskään luisiin osiin ei ole tarvinnut kajota kuin poralla ja ruuveilla.
      Täällä toiveissa ja tavoitteena kyllä toimivat polvet, kivuttomiahan niistä ei saa, mutta kivun kanssa voi onneksi elää. Uskon, että hyvä tulee kun tämä toiminnallinen vaiva on saatu nitistettyä.

      Pidetään peukkuja, että nyt viimein sinun tilanteesi alkaisi mennä parempaan suuntaan ja pääset kuntouttamaan. Hyvä fysioterapeutti apuun, että varmasti saat ajantasalla olevaa tutkimusnäyttöön perustuvaa kuntoutusta.

      Hurjasti tsemppiä! <3

  2. Tsemppiä ja paranemista sinne👍 On ihan huippua, että olet innostunut taas bloggaamaan, sun juttuja on aina yhtä mukava lukea, oli aihepiiri sitten mikä tahansa 😁

    • Kiitos paljon Heini! Ja hei mahtavaa kuulla, että jutut nappaa! Mukavaa olla takaisin. 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 8
Tykkää jutusta