Elämänvaiheeni ruoka-annoksiaan valokuvanneena fitnesstörppönä

Se kaikki oli vaan kuplaa ja mä tiesin, että se poksahtaa!” Ja niinhän se tekikin.

Fitness nousi nopeasti trendilajiksi ja moni hurahti siihen totaalisesti viisi-kuusi vuotta sitten. Myös minä. Kehonrakennuslajit ovat jossain määrin kiinnostaneet koko aikuisiän ajan ja fitneshuuman ollessa kuumimmillaan, oli helppo heittäytyä sen virran vietäväksi itsekin. Kun vielä aikuisiältä uupui se oma kilpalaji, tuli fitness sopivaan saumaan tuomaan tavoitteellisuutta ja piristystä treeneihin. Ikävä kyllä se toi tullessaan muutakin.

1. Kuva kisadieetiltä. Sporty??

Kävin kilpailuissa pyörähtämässä vuonna 2014, enkä kisamenestystäni luonnehtisi edes keskinkertaiseksi. Silti minua on sen jälkeen muistettu tituleerata fitnessurheilijaksi. Voikohan tuon IFBB fitness-athlete-tittelin ottaa käyttöön uudelleen joskus ruttuisena 70-vuotiaana ja ratsastaa sillä vielä sittenkin?  Oli miten oli, minulta tiedustellaan paljon sitä, milloin kilpailen tai tulenko vielä kilpailemaan. Ja olen varma, että se mielenhäiriö iskee ihan varmasti vielä joskus seniori-iässä. Lähtökohtaisesti suunnitelmiin tai mielenkiinnonkohteisiin fitnesslajit eivät enää kuitenkaan kuulu. Kerta kerralta fitnesskilpailut sykähdyttävät vähemmän ja vähemmän, enkä niistä enää jaksa juuri innostua. Viimeksi kun kisat olivat, ei tainnut nousta edes hetkellistä kisakuumetta. Lähinnä tuli hymähdettyä, että pitkä matka olisi tästä omasta tilanteesta lavalle hillumaan! Ja heti perään naurattaa ajatus minusta köpöttämässä korkokengillä ja keimailemassa. Eih. Olen omimmillani nykyään tukka hillosipulinutturalla tutisten lenkkipolulla. Myös kisojen jälkeisten blogien ja instagram-merkintöjen seuraaminen tekee joka kerta melkoisen surulliseksi ja nostaa hyvin mieleen omat kokemukset siitä, millaista kisoista palautuminen oli. Ehkä juuri siksi olen kuitenkin pitänyt toista jalkaa kuplassa ja osallistunut pienimuotoisesti valmennustouhuun. Koska tiedän, missä vaiheessa ja asioissa se fitnesspaatti saattaa alkaa vuotamaan. Ja silloin äyskäröinti usein vain pahentaa asiaa.

Silloin kun itse kopsutin lavalla ja nostelin jalkojani samalla tavalla kuin koirani tekee pakkaskeleillä, oli taso aivan eri. Bikinissä ei paljon tarvittu lihasmassaa. Kihara tukka, paljon koruja ja lappubikinit olivat vielä in. Kaiken lisäksi karsintoja oli niin paljon, että viimeisistä Outokummun mittelöistä sai takuuvarmasti mitalin ja pääsi jatkoon, jos ei vielä ensimmäisistä tärpännyt. Valmennusta oli yhtäkkiä tarjoamassa joka toinen heppu salilla ja ymmärrys lajista oli huomattavasti vähäisempää. Marginaalilaji kasvoi niin nopeasti suosioon, että olihan toki täysi mahdottomuus, että valmennuksen taso olisi kehittynyt niin nopeasti. Villiä olikin touhu.

 

Onneksi nyt moni asia on muuttunut ja lajissa on otettu tärkeitä askeleita, jotka ovat vieneet sitä vielä enemmän kohti vakavasti otettavaa urheilua. Fyysinen ja psyykkinen puoli on huomioitu paremmin ja liiton puolestakin hommaan on laadittu pelisääntöjä, mikä on erittäin hyvä. Kovaa tulosta ja useita kisoja tahkoavat kilpailijat palautuvat kerta toisensa jälkeen ja vievät kuntoaan eteenpäin ja se kertoo, että oikeita asioita tehdään. Kaikki on kiinni kilpailijan valmiuksista ja hyvästä ohjelmoinnista ja onkin ilo nähdä, että se on nykyisellään kehittyneempää ja valmentajat toimivat yhteistyössä lääkäreiden, ravitsemusterapeuttien ja fysioterapeuttien kanssa.  Kärkitaso on muutamassa vuodessa noussut ja fysiikat ovat ihan eri näköisiä kuin 2014. Enää ei IFBB:n puolella pärjätä sillä, että kevennetään hieman syömisiä ja laitetaan rusketus ja bikinit päälle. Ulkonakö ja esiintyminen ovat siinä ohessa nousseet vielä merkittävämpään rooliin  ja ketään loukkaamatta, käsien viuhtominen ja vartalon keinuttaminen ovat saaneet viimeisten vuosien aikana jo suorastaan huvittavia piirteitä. Itse koen, että tässä tapauksessa vähemmän on enemmän ja esiintyminen ilman övereitä silmäniskuja, jalkojen nosteluita ja käsillä huitomista on huomattavasti tyylikkäämpää ja urheilullisempaa katsottavaa.

Kun fitnessfiilis jäi pois

Vaikka tämä nyt on hieman vanhaa tietoa jo, en muista blogissa monestikaan avautuneeni ajoista kisadieetin jälkeen. Minulla palautuminen lajista vei fyysisesti ja henkisesti pitkään. Oli vaikea suhtautua siihen, että keho joka oli koko ajan kehittynyt ja kutistunut, muuttui omissa silmissä huonompaan suuntaan.  Suoritustehoni olivat dieetillä laskeneet ja lihasmassa surkeasti toteutetulla dieetillä huvennut. Treenaaminen oli pitkän aikaa pakkopullaa, josta oli vaikea joustaa ja nauttia. Liikkumisesta tottakai nautin yhtä lailla, mutta podin kroonisesti syyllisyyttä siitä, etteivät treenit olleet tarpeeksi kovia, tarpeeksi systemaattisia ja tarpeeksi sitä tätä ja tuota. En tiedä missä käännekohta tapahtui, mutta kun jätin tiukat salijaot ja treenipäiväajatukset taakseni ja aloin treenaamaan fiiliksen ja kehon tuntemusten mukaan, into palasi ja treenimäärät nousivat ihan itsestään kiitettävälle tasolle. Vapaapäivien pitämisestä alkoi tulla taas  suorastaan haastavaa, kun hetkellisesti olin nikotellut juurikin treenaamaan lähtemisen kanssa.

Muutoksia on toki tapahtunut myös kehossa. Suurimpana asiana se, että jätin kilpirauhasen vajaatoimintaan tarkoitetun lääkityksen pois. Tämän jälkeen paino lähti hieman nousemaan, mutta ei mitään radikaalia. Kroppa on muullakin tavoin muuttunut hieman erinäköiseksi ja eri tavalla toimivaksi. Fitness-innoissa treenattiin tietynlainen tavoitevartalo mielessä ja se näkyi myös treenien suunnittelussa. Nyt treenien keskiössä on ollut koko ajan suorituskyvyn lisääminen. Kiireisen ja stressintäyteisen elämän vuoksi olen myös hieman himmannut maksimivoimaharjoittelussa ja keskittynyt enemmän kestävyystyyppiseen harjoitteluun sekä lihasvoiman että aerobisen puolella. Tämän myötä palautumiseni on ollut parempaa, eikä hermosto ole alkanut piiputtamaan liiallisen kuormituksen vuoksi.

Suorituskykyni ja kuntoni on eri tavalla hyvä. Maastavetomakstimit ja kyykyt olivat n.s ”fitnessaikoina” suosikkejani ja alaraajojeni lihasmassa oli eittämättä parempi sekä pakara pyöreämpi. Nyt jaloissa on enemmän kestävyyttä ja liikkuvuus parantunut. Tällä hetkellä yksi vahvimmista osa-alueistani on keskivartalo, joka tosin on myös leventynyt fitnessajoista sillä olen tehnyt enemmän keskivartalon voimatreeniä. Rakastan esimerkiksi toes2bar-liikettä ja tykkään testailla erilaisia kuormittavia core-harjoituksia. Selkäni ei ole niin leveä ja kädet eivät ole niin lihaksikkaat, mutta jaksan tehdä enemmän mm. kehonpainopunnerruksia. Ja jaksan juosta pitkiä matkoja sekä tehdä kovasykkeistä treeniä pidemmän aikaa.

Viime syksystä tähän kevääseen kävin crossfitissa, mutta salin muuttamisen myötä lopetimme jäsenyytemme. Lopettaminen tuli myös polven tilanten kannalta otolliseen saumaan, sillä ei tällä olisi juuri crossfittailtu! Crossfit oli erittäin hauskaa ja sali innostava. Ryhmäliikunnan ohjausten ja juoksutreenien sekä polven kuntouttamisen kanssa siitä vain olisi haastavaa saada toimivaa kombinaatiota. Ja kerran viikossa toteutettavaan ryhmätreeniin ja omaan höntsäilyyn boxi oli aivan liian kaukana ja kallis. Sääli. Kelkan vetäminen ja narun kiipeäminen olivat jotain huippumielekästä.

Loppukevään osalta tyypillinen treeniviikkoni näytti kuitenkin kutakuinkin tältä:

Ma: lihaskunto

Ti: lyhyt uinti + pitkä lenkki

Ke: syke + lihaskunto

To: syke + lihaskunto

Pe: aktiivinen lepo

La: lenkki (+lihaskunto)

Nyt odotan innolla, mitä tulevaisuus tuo treenitullessaan. En olisi koskaan ajatellut, että minä joka en saanut yläasteikäisenä juosta, innostuisin joskus juoksemisesta. Nyt juoksuharrastuksen pariin palaaminen on kuitenkin yksi tärkeimmistä kuntoutuksen tavoitteista ja motivoi minua. Kesä kuluu kuitenkin jalan normaalin toiminnan palauttamisessa.

Mitä fitnessharrastus silloin antoi?

Vaikka käteen ei ihan hirmuisesti jäänyt, eikä edes kisoista tullut napattua muovista pyttyä ja proteiinijauhepussia, niin näen syrjähyppyni fitnessin parissa hyvänä asiana. Toteutin sen parissa oman unelmani ja otin aikaa itselleni, mitä en ollut vuosiin tehnyt. Siitä huolimatta, että läheiseni melko usein alkavat hengittää paperipussiin ja tehdä ristinmerkkejä, jos otan kilpailemisen puheeksi. Jälkiviisaana voin kuitenkin todeta, että hyvä kun tuli harrastettua, sillä:

  • Harrastus muistutti siitä, että omien aivojen käyttö on tärkeää.
  • Itsensä voittamisen vuoksi ei kannata tehdä typeryyksiä.
  • Minun etureiteni lihasmassa ei kiinnosta kuin minua itseäni (ja hieman ortopedia)
  • Ymmärsin, että jatkuvasta peiliin tuijottamisesta on vain haittaa.
  • Sain paljon arvokasta kokemusta myös ammatillisesti.
  • Sain paljon uusia ystäviä ja verkostoja.
  • Osoitin itselleni olevani niin sinnikäs, ettei ole tarve enää todistaa sitä toiste.
  • Sallivaa mieltä ei kannata toiste hukata!
  • Opin, ettei vihreä tee-kapselia ei kannata ottaa tyhjään mahaan.

 

 

Eveliina

Terveys-ja hyvinvointialan moniottelija - fysioterapeutti, valmentaja ja kouluttaja. Ikuinen opiskelija. Vapaa-ajalla intohimoinen liikkuja, lukutoukka, haaveilija, amatööripaakari ja kuohuviinin ystävä. Blogistani ei löydy täydellisen glamoröösiä fitnesselämää, vaan pikemminkin lattialle tippuneita munia ja maljakkoon kuihtuneita kukkia - elämää. Yhteydenotot everfit(at)luukku.com

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 8
Tykkää jutusta