4 viikkoa leikkauksesta

Kuukausi kuulostaa ihan älyttömän pitkältä ajalta ja suoraan sanottua, stressasin jo ennakkoon miten oikein maltan olla poissa töistä. Haalin kotiin luettavaa, otin kursseja avoimesta yliopistosta ja suunnittelin jos jonkinlaista kirjoitusprojektia ja kevyttä puhdetyötä, mitä koton köpötellessä voisi tehdä. Mutta niin vain neljä viikkoa on kulunut siitä, kun polveni leikattiin!  Ja juuri mitään en ole kaikista mahtavista suunnitelmistani huolimatta  saanut aikaan. Eikä ole ollut tarvekaan.

Sitä on omalla kohdallaan jotenkin niin pölvästi, ettei osaa ymmärtää, että paraneminen vie myös omalla kohdalla aikaa. Ihan niin kuin kaikilla muillakin. Paranemisprosessia ei lähdetä ihan hirveästi kirittelemään. Kudokset ottavat oman aikansa. Ja keho kaiken kaikkiaan tarvitsee lepoa. Ja siihen aika on oikeastaan mennytkin, lepoon. Ensimmäiset kaksi viikkoa menivät nimenomaan toipuessa. Vaikka miten yritin itseäni ylös kammeta ja salillakin piipahdin ensimmäisellä viikolla tekemässä yläkroppaa (virhe) niin pakko oli vain todeta, että paras paikka suurimman osan ajasta oli peti. Heräsin alkuun joka yö koviin kipuihin (ei muutosta siihen vieläkään), enkä saanut useinkaan jatkettua unta lisälääkityksestä huolimatta. Niinpä kukuinkin toisinaan hereillä 2.30 lähtien ja nukuin sitten päivällä. Uni tuli houkuttelematta myös kaikenlaisen pienenkin aktiviteetin jälkeen. Tiskikoneen tyhjentäminen esimerkiksi osoittautui vielä toisella viikolla erittäin tiukaksi toiminnalliseksi harjoitukseksi. Tunsin enemmänkin kutsumusta vaaka-asentoon.

Istuminen oli alkuun ihan pahin mahdollinen juttu. Autossa penkki täytyi työntää aivan taakse ja sinne pääsin pitkän ja vaivalloisen ähryämisen ja ulvahdusten säestämänä. Ja pöytäkoneella työskentelystä ei tullut mitään. Ei siis juuri ollut  jaksamista, saati edes intoa näperrellä työjuttuja tai opintoja Edelleen istuminen tympii, ellen saa jalkaa melko suoraksi ja koholle, sillä esimerkiksi 90 asteen polvikulma on vielä melkoisen venyttävä, eikä sellaista vaativassa asennossa jaksa kauaa. Rotkottelenkin mieluiten ruokapöydässä jossain nurkassa, oikea jalka suorana pököttäen. Vaaratilanteita on aiheutunut ja läheiset ovat käyneet potkimassa jalkaa vuorotellen. Vahingossa tietenkin! Ainakin toivon niin. Viime viikolla pääsin viimein auton rattiin, kun kolme viikkoa leikkauksesta oli kulunut. Siihen mennessä sekään homma ei ollut vielä onnistunut. Jalka kun oli huonosti hermottuva lerppu. Nyt olemme löytäneet koipeni kanssa jo paremman yhteyden ja autolla huristelut sujuvat.

Odotin ehkä polven kuntoutuvan nopeammin ja olen yrittänyt liikaakin sen kanssa tehdä. Jalka on myös saanut muutaman tällin ja väännön mm. kompastuessa ja liukastuessa, kun kokeilin kävellä liian aikaisin keppejä. Viime viikolla tein ensimmäisen pidemmän kävelyn yhdellä kepillä tuntemus oli silloin melko mojova. Siitä homma lähti pikkuhiljaa kuitenkin sujumaan ja nyt käyskentelen kotona ilman keppiä ja tarvittaessa pidemmät matkat yhden kepin kanssa. Keppi on matkassa myös kuntosalilla, sillä treenin jälkeen jalka on melkoisen holtiton.

 

Viime viikolla minulla oli kontrolli fysiatrian poliklinikalla, mistä sain uudet MPFL-protokollan mukaiset harjoitteet. Sain myös kehotuksen, tai käskyn,  levätä enemmän ja jumpata vähemmän. Särkylääkettä täytyi myös alkaa popsia enemmän, kun olin sitä jo alkanut vähentämään. Siispä kylmää, kohoa ja lääkettä. On huojentavaa heittäytyä välillä asiakkaan/potilaan rooliin. Ei itselleen osaa olla ammattilainen tai tarkastella tilannetta objektiivisesti. Sitä kun asettaa niin kovia vaatimuksia. Nyt on kuitenkin vain edettävä päivä kerrallaan, kudosten ehdoilla. Salilla pyrin käymään 3-4 x viikko. Teen 3 x viikossa alaraajojen lihasvoima-ja tasapainoharjoitteet ja joka kerralla poljen kuntopyörää ja teen yläkroppaa ja keskivartaloa. Loppuviikosta pääsen ensimmäistä kertaa altaaseen. Sammakkopotkut ovat vielä kiellettyjä, mutta voin vesijuosta ja jumpata muuten. Kaipaan sykkeiden kohottamista ja kunnon hikitreeniä niin paljon!

Töihinpaluu on pyörinyt mielessä, mutta ei tässä ole kauheasti vastaansanomista siinä, etten ole vielä työkykyinen vaikka miten olisikin sinne intoa. Päivät menevät jo melko mukavasti, mutta yöt ovat hirveitä. Herään edelleen kipuun useita kertoja ja nyt polven sisäsyrjä on kuumotellut muutaman päivän ajan. Turvotus on hyvin asettunut, vaikka iltaisin polvi aika muheva onkin. Kokoero ei kuitenkaan enää ole päivisin kuin muutamia senttejä. Etureisi osoittaa jo aktiivisuuden merkkejä. Polvi menee koukkuun 100 astetta  ja ojennusvajausta on 10 astetta (viime viikolla lukemat 95/-10). Vielä on kuitenkin matkaa siihen, että saan liikkuvuuden kohdalleen. Puhumattakaan lihasvoimasta ja nivelten proprioseptiikasta. Luvassa on siis kuntoutuksen täyteinen puolivuotinen, vuosikin. Ensi viikolla menen vielä tapaamaan ortopediä ja minulla on yksi kontrolli fysiatrialla. Sen jälkeen siirryn jatkokuntoutukseen urheilufysioterapeutille, jotta pääsen paremmin kiinni kunnon treeniin ja  lajinomaiseen harjoitteluun. Juoksuradat ja nyrkkeily kovasti kutsuvat!

Olen huomannut tässä sairauslomalla entistä selkeämmin sen, etten pidä oleilusta. Auringossa makaaminen (ei ole enää ollut pelkoa, että tarvitsisi kun sataa) ei ole yhtään oma juttuni. Vaikka olisi hyvä kirja, on paikallaan olo jotenkin työlästä, jos ei ole päässyt kunnolla liikkeelle ensin. Kyllä sekä parhaat kiksit että se rentoutuminenkin tulevat itselle liikunnan ja erilaisen puuhastelun kautta! Mutta kyllä se tästä. Onneksi on värityskirjoja.

Miten leikkaus meni? Lue lisää:

MPFL-rekonstruktio

Eveliina

Terveys-ja hyvinvointialan moniottelija - fysioterapeutti, valmentaja ja kouluttaja. Ikuinen opiskelija. Vapaa-ajalla intohimoinen liikkuja, lukutoukka, haaveilija, amatööripaakari ja samppanjan ystävä. Blogistani ei löydy täydellisen glamoröösiä fitnesselämää, vaan pikemminkin lattialle tippuneita munia ja maljakkoon kuihtuneita kukkia - elämää. Yhteydenotot eveliinarau(at)gmail.com

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 7
Tykkää jutusta