Syntymäpäivälahjaksi ryppyvoidetta

Kun tulee siihen ikään, että saa lahjaksi vain anti age-kasvohoitoja ja ryppyvoidetta (sekä suklaata) ja oma äiti toteaa, ettet ole ”enää mikään parikymppinen” pitäisi ehkä tuntea jonkinlaista ikäkriisiä. Sellainen olo tuli myös, kun kävin toisessa näistä lahjaksi saamistani kasvohoidoista ja ihan suoraan tämä ikäkriisin potemis-kysymys esitettiin. Kääk, tässä iässä jo?  Ja puhuttiin ensijuonteista sekä ikääntyvästä ihosta ja toki erittäin tutuksi tulleesta aikuisiän aknesta. Voi kammotus. Olisiko voitu puhua samalla vaihdevuosista, tekonivelistä ja muusta mikä edessä vielä siintää. Tämä kuitenkin sai pohtimaan ikäasiaa. Ja mietin, voinko edes koskaan olla täysin aikuinen kun rakastan hiekkakakkujen tekemistä, värityskirjoja, Muumi-pelin pelaamista ja muuta lapsekasta. Ja yksisarvispaitoja! Voisin sitä paitsi hankkia leikkimökin – itselleni.

”Ikä on vain numero” on yleisesti viljelty klisee, mutta kyllä siinä lausahduksessa on ihan oikeasti vinha perä. On tottakai kiistatonta, että tiettyihin asioihin ei voida vaikuttaa ja ikää tulee minuutti minuutilta lisää. Ikä ei kuitenkaan ole asia, joka määrittäisi sen, millainen ihmisen tulisi olla, miltä näyttää, mitä tehdä tai missä asemassa olla. Jotenkin oikein suretti, kun 20-vuotias sukulaistyttö tuskasteli ikäkriisiään, kun hän ei ole vielä tehnyt sitä tätä eikä tuota, ei ole vielä sijoitusasuntoa eikä mitään omaisuutta. Kuitenkin meneillään ovat jo korkeakouluopinnot ja kesätöitäkin on. Kun itse oli 20-vuotias, olin osa-aikatöissä ja opiskelin alaa, joka ei kiinnostanut. Matkustelin, asuin mukavasti vuokralla, nostin opintolainaa kouluttautuakseni lisää… Ei silloin tullut mietityttä sijoitusasuntoja, säästämisiä tai muutakaan järkevää, vaan lähinnä sitä mikä on mukavaa tai hauskaa. Kuten vaikkapa koiran hankintaa, uutta tatuointia tai kivaa mekkoa. Tuntuukin siltä, että nykyään nuoret ovat ihan himputin paljon järkevämpiä, mitä tulee rahaan tai terveyteen! Vai olinko itse vain tyhmä?

Voisihan hemmottelun sijaan ostaa vaikka riisiä? Not.

Olen kyllä sikäli onnellisessa asemassa, että vaikka olen kovan luokan suorittaja ja höösääjä (myönnän) en ole koskaan asettanut itselleni mitään ikään liittyviä tavoitteita ja paineita. Että 20-vuotiaan olisi pitänyt olla unelma-ammattiin vievä opiskelupaikka, työ ja omistusasunto, 30-vuotiaana  tulisi olla kolme Ironman-kilpailua vetänyt tuplamaisteri, 40-vuotiaana johtavassa asemassa oleva uraohjus. Tottakai minulla on paljon unelmia ja haaveita, joita rakastan toteuttaa. Kuitenkin niiden sitominen johonkin tiettyyn ikään on ankeaa. Mitä sitten, jos tavoite ei siihen mennessä toteudu, onko sitten epäonnistuja? Opiskelupaikat, unelmien työpaikat, sijoitusasunnot tai huippukunto eivät tule itsestään. Kaiken eteen joutuu tekemään töitä ja aina se rankka työntekokaan ei auta. Esimerkiksi opiskelu- tai työpaikan saamisessa kun jonossa on muitakin halukkaita. Tavoitteita ja haaveita siis kehiin, röyhkeitäkin sellaisia! Mutta armollisia. On ihan yhtä hieno juttu päästä opiskelemaan 18 tai 25-vuotiaana tai mennä naimisiin 30 tai 40-vuotiaana tai saada unelmatyöpaikka 30 tai 50-vuotiaana. Monet hienot asiat voivat sitä paitsi tapahtua useitakin kertoja. Ja elämän yllätyksellisyys saattaa johtaa ihan erilaisille poluille, kuin on suunnitella. Annetaan tähän mahdollisuus.

Olen myös iloinen siitä, että ikäkäsite tuntuu muuttuneen ja nuori voi olla pidemmän aikaa. Enää ei katsota kieroon, jos 30-vuotiaana oletkin perheetön soluasunnossa asuva yliopisto-opiskelija, etkä omaa taloa rakentanut perheellinen. Joskus 50-vuotiasta skeittaajaa olisi pidetty naurettavana ja 60-vuotiasta crossfitin harrastajaa mummelina, jolle nähtäisiin soveltuvampina harrasteina käsityöt ja naisvoimistelu. Kyllä minustakin tuntui lapsena aivan kamalalta silloin, kun  äitini täytti 40 vuotta. Hirveän vanha! Ja isovanhemmat olivat kuusikymppisinä ihan vanhuksia! Nyt kun ystäväpiiri koostuu kolme-neljäkymppisistä ja vanhemmat ovat kuusikymppisiä, eivät iät enää tunnukaan kovin suurilta. Toki numeroina, mutta eivät käytännössä. 86-vuotias ukkinikin on vielä niin hyväkuntoinen ja nuorekas, että tuntuisi jotenkin hassulta puhua hänestä minään vanhuksena. Vaikka tokihan hän sitä jo on, vaikkei sitä kaikista katoille kiipeilyistä ja laiturilla polvillaan könyämisistä uskoisikaan.

Kaksi vuotta peräkkäin syntymäpäivä on tullut vietettyä Helsingissä, viime vuonna häissä Suomenlinnassa ja tänä vuonna pienellä kaupunkilomalla ystävien, samppanjan ja hyvän ruoan parissa. Ensi vuonna toivottavasti jollain puolimaratonilla ulkomailla! Ja en tosiaan potenut ikäkriisiä. Muuten olisi varmaan pitänyt heti mennä leikkaamaan hiukset lyhyeksi, tuhota kenkävarastosta tennarit ja ostaa jakkutakki. Mutta nyt kun ajattelen, minullahan on vielä vuosi armonaikaa, ennen kuin on alettava seuraamaan näitä ikäisilleni suunnattuja naistenlehtien juttuja : ”Älä tee näitä virheitä, Muista nämä tyylinkit, Lista vaatteista, joita ei tulisi enää pukea päälle, 10 asiaa joita ei saisi olla enää kotonasi”  Minulla on hyvä taktiikka elää jo edeltävä vuosi sen ikäisenä kuin tulen seuraavaksi täyttämään, joten 25-vuotissyntymäpäivien jälkeen synttärikekkerit ovat menneet varsin lupsakasti. Ainoa miinus on, että en meinaa muistaa ikääni oikein. Mutta hei sen parempi – kenties se on kriisittömyyteni salaisuus, kun olen kaksi vuotta saman ikäinen. Ja kun vielä mies ja ystävät ovat kaikki minua vanhempia, niin ai että. Ihanaa olla näin nuori! Puhutaan siitä ikääntymisestä sitten 30 vuoden päästä.

 

Mutta kyllä tämä on silti tarpeen….
Eveliina

Terveys-ja hyvinvointialan moniottelija - fysioterapeutti, valmentaja ja kouluttaja. Ikuinen opiskelija. Vapaa-ajalla intohimoinen liikkuja, lukutoukka, haaveilija, amatööripaakari ja samppanjan ystävä. Blogistani ei löydy täydellisen glamoröösiä fitnesselämää, vaan pikemminkin lattialle tippuneita munia ja maljakkoon kuihtuneita kukkia - elämää. Yhteydenotot eveliinarau(at)gmail.com

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 5
Tykkää jutusta