Himputin kisakuume, laske heti!

Kyllä nyt fitnessihmisiä lellitään, kun on sekä NFE-karsintoja että Olympiaa! Ai että oliko se fitness jo poissa muodista? Ei siltä näytä!

Kuva: Dan Ray

Vaikka vielä hetki sitten tuntui siltä, että hiljaisemmaksi käy kisoista pöhiseminen ja se paljon puhuttu fitnessboomi on laantumassa, niin tällä viikolla siitä pääsi taas nauttimaan yllin kyllin, (jos vain vietti tarpeeksi aikaansa sosiaalisen median parissa).

Olisi ollut mainio tilaisuus päästä pällistelemään kankkuja ihan livenäkin, kun SM-karsinnat oli pätkäisty jälleen tähän ihan kotini viereen. Mutta minkäs teet – ei auttanut kuin marssia töihin tienaamaan, että saa pidettyä jääkaapin jatkossakin täynnä. Onneksi  tulospalvelu pelitti ja kuviakin tuli melkein reaaliajassa niin Body-lehden sivuille kuin instagramiinkin, joita kävin kahvitauolla aktiivisesti päivittämässä. Onneksi body- ja bikiniluokat alkoivat vasta niin myöhään. Kun palasin töiden jälkeiseltä iltalenkiltä, pääsin ihanasti nauttimaan iltapalani kisakuvien äärellä. Ja voi sitä motivaatioboostia, jonka sain kun katsoin niitä kuntoja!

Paljon oli tuttuja kilpailemassa ja tässä on saanut stalkata ruudun toiselta puolen monen kisamatkaa ja kiristymistä. Joku aika sitten tuntui vielä siltä, että nääh, ei kyllä jaksa kiinnostaa koko touhu ja muiden pumppailemiset ja sapuskat ja suonet. Haluan vain leipoa ja kasvattaa potaatteja. Mutta arkeen palaamisen jälkeen kisat ovat pyörineet mielessä tiuhempaan tahtiin. Keväällä Kultsan kekkerit eivät herättäneet kovinkaan suuria tuntemuksia, vain sellaisen hetkellisen sykähdyksen, joka hiipui saman tien. Joten aikamoisena yllätyksenä tuli, että tämä kisaviikonloppu herätti varsin nostalgiset fiilikset ja lennätti perhoset mahaan tänne minullekin! Aloin jännittämään kisoja jo perjantaina ja oli sellainen fiilis kuin olisi itsekin lähdössä mukaan mittelöihin. Ihana kutitus vatsanpohjassa johti siihen, että uni ei meinannut tulla perjantaina eikä viime yönäkään.

Tavallaan toivoin, että tätä tunnetta ei enää tulisi takaisin. Ettei skisafiilis enää koskaan tavoittaisi minua. Vaikka takaraivossa oli varma fiilis siitä, että joskus varmasti vielä sinne lavalle kömpisin, jotenkin toivoin tajuavani, että ihan hyvin riittäisi vain se treenaaminen ja terveellinen elämäntapa ilman mitään kisailuja. Ehkä sitä ajattelisi, että noh, jos jotain niin ehkä sitten siellä masterseissa voisi käydä kankkuaan kääntelemässä. Mutta ei sitä voi edes kuvailla, millaisen tietynlaisen poltteen ja kipinän treenihommaan tuo, kun on jokin tavoite! On se oma unelma tietynlaisesta fysiikasta. Halu kehittyä ja näyttää, mitä on saanut aikaan. Olen yrittänyt tavoitteita poimia fyysisistä suoritteista, kuten leuanvedoista ja juoksulenkeistä, mutta ei se vain tunnu samalta asialta. Tottakai niistäkin saavutuksista tulee hyvä fiilis, mutta ei se vain täytä samalla tavalla. Voisihan sitä treenata kohti unelmafysiikkaa  ilman sitä kilpailuasetelmaa ja somettelemisia ja kuntokuvia… Mutta kun! Se jokin siitä vain tuntuu kuitenkin uupuvan.

Olen miettinyt, mikä niissä kisoissa niin kutkuttaa ja eilen ystäväni kanssa lenkkeillessä sain hyviä ajatuksia ja kommentteja. Kisat ovat ehkä siksi itselleni tärkeä asia ja määränpää jota tavoitella, koska silloin voin hyvällä mielellä taputtaa itseäni selkään ja sanoa, että yritit kaikkesi. Silloin tuntuu siltä, että on tehnyt kunnolla töitä ja ansainnut itselleen lepoa, ruokaa, rentoutta. Olen muuten sen verran kontrollifriikki, että on vaikeaa  pysähtyä katsomaan asioita, joita on saavuttanut ja olla niistä ylpeä. Minulle on hieman vaikeaa rentoutua ja palkita itsensä esimerkiksi pitkän työviikon jälkeen. Aina pitäisi jollain tapaa suorittaa tai ansaita erinäisiä asioita. Ja koska pitkät ja kiireiset viikot ovat arkea, ei niissä ole mitään palkittavaa.

Kisaaminen sallii suorittamisen ja kontrolloidun elämän. Fitnesspuuhastelussa se toimii mukavammin, kuin arjessa, jossa pitäisi muistaa mielen joustavuus, hyväksyntä… Oman mielenterveyden vuoksi ei ole kovin suotavaa pingottaa tai elää jatkuvien sääntöjen mukaan. Ehkä kisaaminen dieetteineen tuntuu siksi niin hyvältä.

Aika kultaa muistot, mutta kyllä se kisavuosi oli ihan mahtavaa aikaa elämässäni, vaikka aikamoista rämpimistä  välillä olikin. Kuitenkin se tunne, että on jokin tavoite, määränpää. Jokin näytönpaikka, jossa voi sanoa itselleen, että annoit kaikkesi. Se kai siinä niin kovasti houkuttaa.

Äitini totesi kisaintoilustani, että ”Kyllä sä varmaan keksit jotain järkevämpääkin tekemistä” Se on ihan varma. Maailmasta löytyy varmaan sata järkevämpää asiaa, kuin kehonsa muokkaaminen ja survoutuminen pieniin bikineihin pyllistelemään. Mutta himpura vie, kun sitä haluaa kuitenkin tehdä!

Toivottavasti tämä kuume laskee yhtä nopeasti kuin nousikin! Muutenhan sitä on pakko marssia hattu kourassa valmentajan pakeille ja kirjoittaa paperille päivämäärä. Mutta ainakin nyt siirrän kisahumut syrjään. Sämpylätaikina ja opinnäytetyö eivät odottele kisabikinien kuvat silmissä haaveilevaa huuhailijaa.

cropped-mi.jpg

Mikä ajaa ihmisen pyllistelemään lavalle?

No ainakin haulikolla ja pinaattikeitolla on mahdollista ajaa ihminen moiseen epätoivon tekoon, mutta että muuten! Miksi esimerkiksi minä, joka olen niin järkevä, voin olla niin vähä-älyinen! (Suora lainaus Muumeista, en allekirjoita järkevyys-osuutta millään tavalla)

mi
Olkoot nyt tämä sitten ykköskuvana,kun pyllyä ei saa laittaa ekaksi 😀
pyllyä2
Motivaatio voi myös löytyä perästä. Peräni ennen kyykkäämistä vaatemallivuosilta.

Mutta näin on. Niin vain minäkin, entinen alakulon ja alakulttuureiden angstinen mustapää transformoiduin mustasta toukasta värikkääksi fitness-perhoseksi. Välissä oli kuitenkin tuikitarpeellinen koteloitumisvaihe, jonka aikana aloin muovautua fitness-perhoslajikkeelle ominaiseen tyylisuuntaan. Tähän kuului muun muassa hiusten värjäys punaisesta ja mustasta blondiksi ja pinkin Adidas-verryttelytakin ostaminen. Nehän nyt oli ihan must to do.

kukkuu10 IMG_2528[1]

Mutta metaforat, kielikuvat ja mielikuvat sikseen ja itse asiaan. Miksi minä ängin oman takamukseni mukaan fitnessbuumin pyörteisiin?

Kaiketi näitä perusteluja on tullut sivuttua jo useammassakin tekstissä. Kai voisi sanoa, että se kävi vahingossa. Kai voisin sanoa, että olen haaveillut touhusta niin pitkään? Kenties. Mutta niin kai siinä lopulta kävi, että ikäänkuin ajauduin lajin pariin erinäisten käänteiden kautta. Luiskahdin kuin olisi Muscle Juicella voideltu! Muistaakseni aloittaessani blogia, kirjoitin tästä samaisesta hommasta otsikolla ”ulkokentältä sisään livahtava pökäle” Hmm.

Hieman taustojani. En nyt ole ihan mistään puskasta revitty, liikuntaa harrastamaton pulliainen ollut ennen fitnesshurahdustanikaan. Lapsena en ollut mikään himoliikkuja ja valitettavasti minussa ei taidettu nähdä potentiaalia esimerkiksi telinevoimisteluA varten. En ollut mikään sulava joutsen, vaan nimenomaan sellainen varsin ruma ja hyvin pullalla ruokittu ankanpoikanen. Himpura. Lapsena minua kiinnosti enemmänkin leikkiä koiraa ja pureskella muita kanssaeläjiä ja kokata leikkimökissä herkullisia ruokia kera serkkuni. Vanhoista maitojauheista tuli erinomaisia pirtelöitä, joita oli kiva tarjota hyväuskoisille pikkuveljille! Mutta liikunta ei napannut, ei vaikka äitini himoliikkui ja jumppasi Jane Fondan tahtiin oranssissa bodyssa ja otsapanta kolmionmuotoista permanenttikampausta tukien.

jeje

Ratsastus oli ainoa harrastus. Aijoo, ennen sitä tanhusin. Mutta ei siitä sen enempää…
Olisinkohan ollut 9 kun aloitin jalkapallon ja sitä harrastin kyllä aktiivisesti joitakin vuosia. Olin kelpo maalivahti. Paitsi silloin kun vaihtelimme puolustajien kanssa ponnareita keskenämme. Tai joutuessani kenttäpelaajaksi. Kentällä jotenkin kummasti aina nappasin sivurajapotkuista kopin. Koripalloa ja lentopalloakin tuli hutkittua. Pitkänä luikurina oli hyvä huidella pallopeleissä. Hiihtoa ja lenkkeilyä inhosin. Puhumattakaan suunnistuksesta. Kummasti meidän porukkamme suunnistuskartat aina kastuivat lukukelvottomiksi tai tuuli vei ne tai karhu söi. Emme siis voineet suunnistaa. Oli pakko juoruta koulukavereiden kanssa mättäällä ja mätystää mustikoita.  Liikunnan kanssa oli yläasteella myös harmillisen paljon taukoa. Olin liikuntakiellossa varmaan puolet kouluajasta mikä näin jälkeenpäin ihmetyttää. Miksi ei ohjattu tekemään mitään kuntouttavaa harjoittelua? Lääkäreiltä vain lappu kouraan että liikunta kielletty ja kentän reunalle seuraamaan, kun muut pelaavat. Jes. Olipas kivaa.

Ratsastus oli se oma juttu aina 5-vuotiaasta asti ja yläasteikäisenä minulle ostettiin ensimmäinen oma hevonen, jota kiillottaa Showshinella. Ja jonka harjaa tasoittaa tasaiseksi pottatukaksi. Olin tuolloin alueemme esterenkaassa ja kilpailin kansallisia esteitä sekä kenttää. Muutin lopulta Ypäjälle hevoseni kanssa, Loimaan lukion hevosurheiulinjalle. Koulu maksoi valmennukset ja lukiokursseista osa tuli ratsastamalla. Kaiken tämän ratsastustouhun ohessa keskityin pitkälti kiukuttelemaan äidilleni ja olinpa vielä alkanut seurustelemaankin, joten viikonlopuiksi tulin lähes järjestään kotiin, enkä jäänyt ratsastelemaan kuten olisi pitänyt. Motivaatio taisi tehdä tenän. Kun sitten tuli ajankohtaiseksi myydä hevonen ja ostaa parempi tilalle, oli silloinen päätös jättää hevostouhut hetkeksi katkolle. Katko kyllä sitten venähti ja lopulta oli myyty trailerit ja kisakaapit ja kaikki tyynni.

arts

Jälkeenpäin sitä on hieman harmitellut. Itseasiassa aika paljon. No erityisesti sitä, että on ollut kiittämätön nulikka ja raivokas murrosikäinen, mutta myös sitä, että en silloin kunnianhimoisesti jatkanut eteenpäin. Jotenkin vain koin, että olen niin keskinkertainen ja Suomessa tasoisiani, paremmalla finanssitilanteella siunattuja ratsastajia riittää joka toiselle sormelle. Enkä myöskään nähnyt, että hevostouhuista voisin koskaan leipoa itselleni ammattia. Tuli sellainen olo, että eihän tässä touhussa ole mitään järkeä. Ja miten sitä olisi voinut itsensä ja kantturansa elättää sitten, kun sponsori (äiti) olisi sulkenut rahahanansa? Oli pieenen aikuistumisen paikka.

Toisaalta, polven mokomakaan ei oikein ollut toipunut viimeisimmästä leikkauksesta ja ratsastaessa oli kovia kipuja. En tiedä, olisinko voinut edes siinä pariin tulevaan vuoteen kilpailla kenttäratsastuksessa, kun jo hevosen selässä istuminen ilman kevyttä istuntaa  sai polven turpoamaan melko mukavasti. Ehkä tälläkin käänteellä oli siis tarkoituksensa.

Mutta hupsista keikkaa, vähän rönsyilen! Oli miten oli, muiden pureskelusta, jalkapalloilusta ja kilparatsastuksesta fitness-lajeihin. Tadaa! Ratsastuksen jälkeen oli tietenkin pakko keksiä muita harrastuksia. Yhtäkkiä olikin vapaa-aikaa, vaikka toki kävin silloinkin ensi alkuun ratsastamssa vokrahevosellani muutamia kertoja viikossa. Siinä lähestyessäni virallista aikuisikää aloin miettiä hieman tuota omaa kroppaa ja tulin siihen tulokseen, etten näköjään voikaan enää popsia ihan mitä sattuu, Oumaigaad, ei enää päivittäisi karkkipusseja ilman jenkkakahvoja. Damn it. Oli pakko alkaa jumpata äidin kanssa. Ja polvivaivoja oli kuntoutettava salilla.

Jurppihan se ensin. Ei tuntunut omalta jutulta heilua ryhmäliikuntatunneilla ja tehdä grape-askelia. Mutta kyllä ne (minimaaliset) tulokset ja hyvä olo motivoivat jo silloin ja siitä se nälkä kasvoi syödessä. Kuntosalini pt, sen jälkeen kollegananikin ollut Karoliina, teki minulle ensimmäiset omat saliohjelmat. Niitä tahkottiin ja lisänä sitten erilaisia ryhmäliikuntatunteja. Ja siinä sitä sitten tulikin innostusta myös lenkkeilyyn ja kohta juoksin ensimmäistä kertaa vuosiin ja olin ihan intona jostain 8km pyrähdyksestä.

Olin todella kiinnostunut kilpa-aerobicista, mutta olin siihen touhuun valitettavan yli-ikäinen. En ainakaan silloin löytänyt tietoa paikoista, jotka olisivat lähteneet tämän ikäisiä opastamaan. Enkä todellakaan ollut mikään lahjakkuus. En ole ylipäätään motorisesti erityisen etevä. Tuuli Matinsalon kisavideota kytätessä sitten törmäsin johonkin fitness-kilpailuvideoon ja olin että VAU! Siitä alkoi lajin ihastelu. Silloin touhu oli pientä.

jen

En kuitenkaan ajatellut silloin, että tulisin itse kilpailemaan. Mutta nopeasti se mieli muuttui.

Minulla oli ennen kisavalmennustani ollut n.1,5 vuotta treenejä personal trainerini, Timo Haikaraisen kanssa. Aloitin treenit ollessani pt-koulutuksessa ja haaveillessani kilpailuista joskus tulevaisuudessa. Kurssikaverilleni vitsailin silloin että noo, jos vaikka 2015 lavalle. Timon palkkasin kuitenkin hommaan alunperin siksi, että halusin välttää uuden polvileikkauksen ja saada rimpulajalkoihin lisää voimaa. Siinäpä sitten tavoitteet alkoivat pikkuhiljaa muovautua. Kohta janosinkin kovempia painoja, halusin opetella rinnallevetoja, kasvattaa lihasmassaa ja tiristää rasvaa. Välissä halusin treeniohjelman, joka tukisi thainyrkkeilyharrastusta. Sitten tulikin vähän ylikuntoa kun puuhastelin hetken aikaa yksinäni ja paukutin menemään kuin hullu ja sitten jatkettiin taas Timon kanssa kehon palauttelua. Ja siinä tuli sitten vähän bulkkia ja sitten tulikin ero ja sitten maistuikin biletys ja herkut enemmän kuin kuntosali. Ja kohta olinkin 15kg painavampi kuin ikinäkoskaan. Huppista keikkaa.

jot

IMG_7273[1]

Eroa edeltävä vuosi meni fitnessiä silmä kovana seuraten ja vannoin, että body fitness-lavoille noustaan vielä joskus. Kuitenkin puoli vuotta palauttelua vaatinut ylikunto ja sen jälkeinen hetkellinen lössähdys vetäisi mattoa jalkojen alta ja söi intoa koko treenaamiselta. Mielessä pyöri vain se, että ylimääräinen pläski on saatava tiehensä. Ja sitten tulikin uusi parisuhde ja kauaa siinä ei toisen kalsareita tullut pyykättyä, kun jo puuskahdin, että haluan aloittaa kisavalmennuksen. Ja siinä kun hyväuskoinen uusi mies innoissan heilutti vihreää lippua, että anna palaa, olinkin valikoimassa itselleni kisavalmennusta.

IMG_2519[1]

1624551_10202530706925034_1535099843_nJa yhtäkkiä minä tähtäsinkin syksyn 2014 fitness-kilpailuihin. Mutta bikini fitnessiin. Hieman sai lajia selitellä, kun olin aina puhunut jostain muusta. Ja ajankohtakin! Tuleekohan se nyt liian pian? Mutta sama se, enää ei ollut minulla malttia miettiä sitä, oliko liian aikaista vai ei. Se oli menoa se!

IMG_5297[1]

Moni tivaa, että onko tässä harrastuksessa mitään järkeä, mutta kukaan ei kyseenalaistanut esimerkiksi ratsastuksen järkevyyttä. Se nyt ei ainakaan ollut järkevää. Rahaa paloi, vapaa-aikaa ei ollut ja milloin oli mikäkin paikka kipeänä, kun lensin leppäkeihään lailla, kun rakas hevoseni päätti kääntyä 360 astetta nähdessään kävyn.

Harrastus määritellään vapaa-ajan toiminnaksi, joka rentouttaa ja tuottaa mielihyvää. Sitä ratsastus ja hevosten kanssa puuhastelu todella on, mutta sitä voi olla yhtä lailla myös fitness. Se saattaa jonkun mielestä tuntua absurdilta, mutta yhtä lailla minusta tuntuu absurdilta, että joku haluaa harrastaa suunnistusta. Tai sitä tanhua. Sitä en kiellä. että tähän lajiin liittyvä dieettaaminen ja ulkonäön vahtaaminen ei ole välttämättä järkevimmästä päästä, mutta se ei automaattisesti tarkoita/edellytä syömishäiriöistä käyttäytymistä. Terveitä harrastajia on varmasti enemmän, kuin oireilevia, ainakin jos miettii pitkällä tähtäimellä.  Itselläni on edelleen iso työmaa oman kaalini kanssa, että voin hyväksyä kehossa tapahtuvat muutokset, enkä olisi enää niin ankara itseäni kohtaan, mutta en missään nimessä harrasta lajia siksi, että inhoaisin vartaloani ja itseäni. Minä vain yksinkertaisesti nautin siitä mitä teen! Treenaisin joka tapauksessa. Söisin joka tapauksessa terveellisesti. Kyttäisin peilistä selkääni ja yrittäisin nähdä, onko pihviä tarttunut. Kilpaileminen ei ole mikään päätavoite ja itseisarvo. Se on vain ihana pieni ekstra, kirsikka kakun päällä, joka tekee kyykkäämisestä entistäkin ihanampaa!

IMG_4026[1]

Ja se tavoite. Se määrittelee tekemisen tason tässäkin. Itse haluan haastaa itseni, muokata vartaloani ja treenata entistä kovemmin. En haikaile kärkisijoituksia, EM-mittelöitä, ammattilaiskortteja. Minulle ei ole tärkeää olla IFBB bikini athlete. Olen vain harrastelija. Verrattavissa tätiratsastajaan, joka osallistuu harrastehevosellaan seurakilpailuihin hupimielessä – juuri silloin kun huvittaa ja päivä on kaikista aurinkoisin.

Harrastamisen iloa itse kullekin!

kars